Mutta kun me emme nuorene, miten vanhana elämme?

Kuisma itse on erityisten innostunut hollantilaisesta buurtzorg-kotihoitomallista. Buurtzorgissa itsenäisesti työskentelevät hoitajat sopivat vanhusten ja heidän omaistensa kanssa naapurustossa asuvien ikäihmisten hoidosta.

Malli on ollut menestys: muutamassa vuodessa se on vallannut 70 prosenttia Hollannin kotihoitomarkkinoista. Sekä hoitajat että asukkaat ovat tyytyväisiä, ja hoitokustannuksetkin ovat laskeneet reilun kolmanneksen.

Suomessa malli on saanut vähän jalansijaa Lahden alueella.

Kuisman kauhukuvana sote-uudistuksessa on, että vanhuspalvelut siirtyvät suurille kansainvälisille konserneille, joissa on äärimmilleen viritetty tuotto-odotus. Se olisi helppoa kunnalle tai maakunnalle, sillä sen tarvitsisi käydä vain yhdet neuvottelut sen sijaan, että se kilpailuttaisi kaikki pienet toimijat.

Kuisma maalaa synkkää kuvaa: Isoissa kansainvälisissä yrityksissä vanhusten hoiva on konseptoitu napakaksi tuotteeksi, jossa ei välttämättä huomioida yksilöllisiä tarpeita. Käy niin, että ihmiset eivät enää voi määritellä, millaista palvelua he haluavat, vaan konserni sanelee sen sillä perusteella, mitä se haluaa tuottaa. Kaiken lisäksi verovaroilla tuotettuun palveluun käytetyt varat ei palaudu vanhustyöhön, vaan raha virtaa monikansallisille yhtiöille ja lopulta yksityisen sijoittajan taskuun.

Sattupa somasti, me on muorin kanssa "hoivattu" naapurin vanhusta jotenkin noin, eikä vanhuksella ole minkääläisia kustannuksia :)

etsikäämme uusia tapoja löytää iloa palvelutaloonkin, kun sinne parinkymmenen
tai 3 kymmenen vuoden kuluttua menemme.
Yht'äkkiä ei mikään ole valmis, kehitellään ajatuksia, niin ne ovat valmiit siiheks.

Jotenki moraalissa sotii rajusti vastaan ajatusta, jos jonkun nuoren ihmisen pitäisi luopua hyvästä työpaiksata vanhempiensa takia,
hoitaakseen heidät hyässä hoidossa hautaan,
se sotii mun ajatusmaailmaa vastaan,
en ikinä voisi vaatia omia jälkeläisiään paneutumaan mun takia vain minun hyvin vointiini,
kauhistus sentään, ei ikinä,
kaikki kunnia omille jälkeläisille, että ovat kouluttautuneet hyvään ammattiin ja perustaneet perheen ja tulevat itsenäisesti omalla ttyöllään toimeen nyky elämässään,
mun takia ei kenekään pidä heikentää omaa tulevaa vahuuden turvaansa
( eläkekertymäänsä) mun takia, ( eikä omien vanhempiensa takia ) se on suuri vääryys,
--- vahvasti sitä mieltä,
meitä vanhoja pitää hoitaa kuten tähänki asti, kun tulemme avuttomaksi, meillä pitää olla oikeus eläkettä vastaan saada turvattuun hoivaan yhteiskunnan järjestämänä,
olemmehan aikoinaan tehneet työitä keskimäärin nelkytvuotta ja maksettu suhteelisen korkeat verot sitävarten,
että joskus saamme myös turvatun vanhuuden,
ei i k i n ä lastemme kustannuksella,
heilläki on oikeus tulevaan turvattuun vanhuuteen sitten aikanaan,
-- tietenkään en tuomitse niitä jotka ottaa vanhempansa hoivan päätehtäväkseen,
mutta koen sen erittäin suureksi h o i d o k i n itsekkydeksi,
suureksi ajattelamattomuudeksi,
jos vaatii lapsiaa luopumaan hyvästä ammatista,
joka toisi joskus heille itselleen turvatun vahuuden,
ei sovi meikäläisen idologiaan, ei ikinä,
kaikki kunnia omille jälkeläisille ja heidä loistavalle työuralleen,
-- mun vahuuteni on tässä, vielä omatoiminen suhteellisen terveenä, tietenki voimat alkaa hiipua, mutta selviydyn päivistäni nyt hieman hitaammin kiirehtimättä,
ja kun en selviydy,
se on sitten sen ajan, sen hetken murhe, katsotaan sitten kuinka mun loppulaskenta alkaa,

loppusuora on kyllä jo menossa,

EI vanhuksia tarvi ruveta palvomaan pyhimyksinä,
eikä kenekään jälkeläisen tule luopua turvatusta ammatistaan
turvatusta eläkkekertymistään vanhempiensa takia,
huomatkaa, jälkeläisetki ON IHMISIÄ
yhtä kunioitettavai kansalaisia kuin vanhukset,
älkää tätä koskaan unohtako,

vaan suhtatua järkevästi vanhuuteen,

vanhukset ovat ihmisiä siinä kuin nuoret ja terveet,

tietenki vanhuksista joskus tulee avuttomia,
mutta hoitakaamme sitten kukanenki kykyjemme mukaan heitä hyvin,
ja olkaamme tukena auttamassa heitä saamaan hyvää hoivaa tarpeen mukaan,
jokaiselle vanhukselle kuuluu kunniallinen hoiva avuttomana lopun lähestyessä,

Hienoa työtä tekee Kuisma ja olen samoilla linjoilla hänen kanssaan siitä että vanhenevan ihmisen itsemäärämisoikeuden säilyttäminen on todella suuri asia.
Lisää myöhemmin...

Se päivä varmasti joskus tulee, jos elän edes yhtä vanhaksi kun vanhempani., että tarvitsen apua ja huolenpitoa elämäni arjessa. Silloin arvostaisin erityisesti sitä, että yhteiskuntamme osaisi ajatella vanhuutta ja iän tuomaa heikkoutta monelta eri kannalta. Sitten aikoinamme olemme varmasti hyvinkin erilaisissa tilanteissa terveyden ja sosiaalisten asioiden suhteen. Olisi ihanteellista jos jokaiselle löytyisi oikea paikka viettää viimeiset elinpäivänsä, toiveita pystyttäisiin ottamaan huomioon ja jokainen saisi ihmisarvoisen ja inhimillisen ympäristön elää. Toinen tarvitsee laitospaikan ja toiselle riittää kevyempi vaihtoehto joku voi asua omassa kodissaan. Yksi vaihtoehto tietysti on, että omaiset hoitavat omaa vanhempaansa tai sukulaistaan, niin silloinkin olisi hyvä, että se olisi yhteinen vapaaehtoinen valinta sekä hoidettavan että hoitajan puolelta, eikä minkään tahon sanelema pakko.

Mielenkiintoinen vaihtoehto tuo hollantilaisten ajatus, pitääkin tutustua siihen tarkemmin.

Minäkin harkitsin Suomeen muuttoa kun mamman alzheimer alkoi pahenemaan, kävin jopa työpaikkahaastatteluissa koska ajattelin että voisin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan ja osallistua paremmin hänen hoitoonsa. Asiasta ei kuitenkaan tullut mitään silloin ja siskoni piti hyvää huolta äidistäni joka sai asua kotona niin kauan kuin se oli mahdollista ja siirrettiin sitten muistisairaiden vanhusten hoitokotiin vain noin kilometrin päähän asunnostaan. Hyvin mammaani hoidettiin sielläkin.
Ei minun mielestäni ole väärin jos joku aikuisista lapsista, mahdollisesti eläköitynyt tai muuten palkkatyöhönsä väsynyt haluaa osallistua oman vanhempansa hoitoon kotona: minusta se on hienoa ja upeaa vastuunottoa ja rakkautta läheisiänsä kohtaan.

Ei minuakaan oikein jaksa sytyttää tuo hoitomalli joka on nyt yleistymässä täällä naapurimaassa: kunnat ostavat halvimman mahdollisen palvelun yksityisiltä firmoilta (usein riskikapitaali yrityksen takana). Onneksi ei vielä meidän kunnassamme, mutta mahdollisesti kehitys menee siihen että tää hoitomalli tulee ainoaksi vaihtoehdoksi.
Taidan muuttaa Orivedelle....

Aika usein tuntuu, että Suomessa on paljon naisia, joilla on kadonnut kokonaiskuva todellisesta elämästä.
Aina otetaan yksittäinen kohde, joka nostetaan tärkeäksi.
Mutta kun näitä kohteita tulee tarpeeksi paljon, ei yhteiskunnan, eikä lähipiirin voimavarat riitä.
Ihan niin tarkkaan lukenut tarinaa.
Hänen isänsä eli kahdeksan kuukautta, entäs, jos tilanne olisi kestänyt viisi vuotta, tai kymmenen, ajatukset voisivat olla toisenlaiset.
Itsekin tuonkaltaisessa muna olleena, (sen viisi vuotta). näin jälkikätteen tullut mieleen, että kunhan ei siitä stressimäärästä nykyiset sydänoireet saaneet alkunsa.

Minulla oli 400 km äitiäni hoitamaan, tai oikeastaan katsomaan, veljeni oli hänen hoitonsa kyllä järjestänyt, mutta äiti ilahtui muidenkin lastensa näkemisestä tosi paljon.
Kyllähän se stressiä lisäsi, matka oli aina kestettävä, ja sääli oli jättää käynnin jälkeen rakas ihminen yksin, kun tiesin hänen ikävöivän.

Hän sai 91-vuotiaana oikeanpuolisen halvauksen ja menetti puhekykynsä, mutta silmät puhuivat siellä sairaalan sängyltä katsellessaan, hän tunsi ja ymmärsi loppuun saakka.