Tässä kun muistelen, niin muistan että jo pienenä olen ahdistunut arjesta ja säännöllisyydestä. Ajatellaan vaikkapa tarha-aikoja. Tarhaan meneminen ahdisti suuresti (syynä varmaan erkaantuminen vanhemmista), mutta kun siellä sitten oli, ei se ollutkaan niin kamalaa. Ajatus vain siitä menemisestä oli todella epämiellyttävä, ja kun se oli kuitenkin sitä arkea silloin.
Tätä on jatkunut nyt siitä asti. Se on ilmennyt harrastamisessa, ja sen takia en ole pystynyt mitään oikein harrastamaan vaikka itse harrastuksesta olen nauttinutkin. Esimerkkinä ratsastustunnit. Kerran viikossa piti olla paikan päällä tiettyyn aikaan. Ahdisti ajatus siitä että on "sitoutunut" johonkin ja jossakin pitää olla sovittuna aikana ja tuntuu, että tähän liittyy jonkinlainen menetys "vapaudesta" ja pelko siitä ettei kykene pitämään kiinni sovituista asioista. Kuitenkin kun harrastukseen meni, oli se kivaa ja siitä nautti. Taas se lähteminen vaan tuntui vaikealta ja ahdistavalta.
Nyt tämä sama on tullut ilmi myös koulunkäynnin ja työelämän suhteen. Enemmän ehkä työelämän suhteen, sillä siihen "sitoutuminen" on kuitenkin jossain määrin vakavampaa kuin koulunkäynti (esim. lintsaaminen; koulusta lintsaaminen ei ollut niin vakavaa kun vertaisi sitä siihen että jäisi töistä pois koska "ei huvita"). Töihin lähteminen ahdistaa, ja en oikein saa kiinni siitä että mikä siinä niin helvetisti ahdistaa kun töissä missä olen nyt, on kuitenkin mukavaa sillä osaan työni hyvin ja pidän siitä.
Muilla vastaavia juttuja? Kuinka selviätte, käyttekö psykoterapiassa tms? Itse kävin tutustumiskäynnillä terapeutilla tästä sekä masennusasioista ja on uusi aika sovittuna. Toivottavasti saadaan alulle kestävä hoitosuhde.
Tätä on jatkunut nyt siitä asti. Se on ilmennyt harrastamisessa, ja sen takia en ole pystynyt mitään oikein harrastamaan vaikka itse harrastuksesta olen nauttinutkin. Esimerkkinä ratsastustunnit. Kerran viikossa piti olla paikan päällä tiettyyn aikaan. Ahdisti ajatus siitä että on "sitoutunut" johonkin ja jossakin pitää olla sovittuna aikana ja tuntuu, että tähän liittyy jonkinlainen menetys "vapaudesta" ja pelko siitä ettei kykene pitämään kiinni sovituista asioista. Kuitenkin kun harrastukseen meni, oli se kivaa ja siitä nautti. Taas se lähteminen vaan tuntui vaikealta ja ahdistavalta.
Nyt tämä sama on tullut ilmi myös koulunkäynnin ja työelämän suhteen. Enemmän ehkä työelämän suhteen, sillä siihen "sitoutuminen" on kuitenkin jossain määrin vakavampaa kuin koulunkäynti (esim. lintsaaminen; koulusta lintsaaminen ei ollut niin vakavaa kun vertaisi sitä siihen että jäisi töistä pois koska "ei huvita"). Töihin lähteminen ahdistaa, ja en oikein saa kiinni siitä että mikä siinä niin helvetisti ahdistaa kun töissä missä olen nyt, on kuitenkin mukavaa sillä osaan työni hyvin ja pidän siitä.
Muilla vastaavia juttuja? Kuinka selviätte, käyttekö psykoterapiassa tms? Itse kävin tutustumiskäynnillä terapeutilla tästä sekä masennusasioista ja on uusi aika sovittuna. Toivottavasti saadaan alulle kestävä hoitosuhde.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itsellenikin tuntuu tarinasi tutulta. En ole ikinä tykännyt tiukasta järjestyksestä ja aikatauluista. Helposti lopahtaa into, jos jotain pitää tehdä tilaustyönä ja tarkan mitan ja kaavan mukaan (käsityöt), en pidä säännöllisestä vuorokausirytmistä. Myös ulkopuolisen kontrollin alla eläminen ei ole kivaa ja sen vuoksi en ole koskaan pitänyt työstä, jossa esimies on koko ajan läsnä, työ on tehtävä aina samaan tempoon ja järjestyksessä.
Ehkä juuri tästä syystä viihdyn sinkkuna, vaikka olen ollut pitkässä parisuhteessa, jossa molemmilla osapuolilla oli laaja itsenäinen omanelämän sektori.
Minulle on aina sopinut työ, jota saan tehdä omaan tahtiini ja löysässä aikataulussa. Harmi kun ei ole kirjailijan lahjoja tai ole niin lahjakas taiteilija. Myös keikkatyö sopisi.
Onneksi olen nyt jo väljästi poissa palkkatyöstä. En ole käynyt terapiassa. En usko, että minua mikään terapia olisi auttanut. Meitä ihmisiä on vain niin erilaisia ja ei voi ihan pakolla ahtaa ja sopeuttaa itseään toisenlaiseen muottiin.
Olen ollut joskus vuosia rutiininomaisessa itsenäisessä palkkatyössä, jota voi tehdä niin konemaisesti että ajatukset ja mielikuvitus saa liidellä missä vain.
Ja elämässä on joissain asioissa pakko ottaa itseään ja tehdä vain. Kukaan meistä ei voi saada täydellisesti ihanteellista elämää. Siis järjen ja vastuunotto auttaa elämässä eteenpäin. On pakko käydä töissä ja tehdä myös sitä, josta ei pidä. Pitää sitten järjestää vapaa-aikaan sellaista, jossa sielu ja mieli elää.
Arkipäivän säännöllisyys on osa vahvuutta jota voi hyödyntää. Sitä sanotaan lukujärjestykseksi. stalingrad hans...
Kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni. Minua ahdistaa heti kun rutiinit alkaa. En pysty kontroloimaan mitään, se ahdisti. Mutta pelastus oli lopulta keikkatyö. Saan itse päättää missä ja milloin. Myös lääkitys auttaa, diagnoosi Yleistynyt ahdistuneisuus.
Ihan sama juttu minulla kuin aloittajalla: aina ollut vaikeaa lähteä mihinkään. Vaikka sitten perillä olisikin mukavaa. Ja vaikka sen muistaisi, että viimeksi kaikki meni hyvin, niin silti seuraava kerta on yhtä vaikea.
Minulla on elämä mennyt ihan mönkään, joten en osaa sanoa, voiko tuo hellittää ajan kanssa tai voiko siihen saada apua jostain. Olen itse jo 40-vuotias ja minulla tuo on vain pahentunut. Aamulla kun pitää lähteä töihin, oksettaa ja itkettää. Koko ikäni olen kuitenkin jaksanut pitää sovituista asioista kiinni enkä ole koskaan ollut pois töistä henkisen huonon olon vuoksi. Siitä kai pitäisi olla ylpeä. Tai sitten ei, riippuu ihan siitä, miten sitä katsoo.
Kaikki vähänkin vapaaehtoisempi toiminta tulee kyllä aina ajettua alas ihan siitä syystä, että lähteminen tuntuu liian raskaalta.
Kun voi henkisesti huonosti, on se sama kuin olisi fyysisrsti kipeä. Silloin pitää hoitaa mieli kuntoon eikä yrittää leikkiä sankaria.
elämme äärimmäisyykisen aikaa
http://areena.yle.fi/1-3771846
Minua auttaa sen sisäistäminen, että olemme ihmisinä vain erilaisia ja meidän pitää vain hyväksyä ne heikot puolemme ja ottaa itseä niskasta kiinni. En usko, että on kiva viimeisen päälle niillä tiptop-järjestyksen, aikataulujen ja rutiinin ihmisilläkään verrattuna meihin freelancer-sieluihin. Heillä on rasitteena se ettei elämä aina suju ennakoinnin suunnitelmien mukaan ja joutuvat kärsimään persoonallisuudestaan kuin mekin. Meillä molemmilla on heikkous myös vahvuus. Ei ole maailmanloppu, jos työ menee alta, ei jaksa säännöllisesti pitää yllä rutiineja ja elämä saa yllättää ja ollaan luovia.
Nautitaan erilaisuudesta ja käydään töissä vaikka se olisi tylsää ja odotetaan että vapaalla jälleen saamme irrottaa ja elää.
Hyvää elämää kaikille.