Tarinointia, tulkaa mukaan....

1956 oli yleislakko - olikohan maaliskuussa. Katujen kunnosta ei huolehdittu, se oli lakonalaista työtä. Muistan, että Käpylässä oli katuviemäri jäätynyt. Sulava lumi alkoi tehdä järveä Koskelantielle. Sekös kiinnosti kaikkia, ja väkeä kerääntyi katsomaan, kuinka autot siinä pärjäsivät. Huonosti. Vettä oli aika tavalla. Muuan moottoripyöräilijäkin kupsahti lammikkoon nurinniskoin. Lammikon pohja oli jäässä ja tietenkin liukas.
Ilmaista huvia katselijoille, kunnes joku yön pimeinä hetkinä oli käynyt kilkuttamassa jäät pois viemärin kannesta. Vaikka hiljeni liikennekin sitten, kun bensaa ei saanut enää mistään.
Mutta kyllä ihmisillä kunto koheni, kun jalkapatikasa Käpylästäkin kaupungille käveli ja takaisin. 7-8 km suuntaansa.
Siitäkin ajasta on jo yli 60 v. Ohhoijjaa.

Muistan hyvin tuon ajan ja lakonkin. Ammattikoulukin, jota kävin, olisi haluttu panna lakkoon.

Se oli sitä aikaa kun Suomessa oli vahva vasemmisto ja halu päästä neuvostoblokkiin.

Nytkin on samanlaista uhkaa ja pelkoa. Pelko lienee nyt pienempi kun järjestelmä on sentään samansorttinen.

Lakonuhka on kyllä Turussa. Laivanrakennuksella menee niin hyvin, että uhataan lakolla. Uhkaajana vasemmistolainen Turun seudulta. Itsekin pääsisi lakkoon protestoimaan.

Etelärannikolla päästiin talven ensimmäisiin lumitöihin, aamupäivän mittaan on satanut lisääkin painavaa vetistä lunta. Aamulla saatiin herätä talven ihmemaahan, ensilumi sykähdyttää joka vuosi. Sai hienoja kuvia Åkerö- ja Lobo -omenapuista, joissa on vielä kauniita hedelmiä , lehtiä ja nyt lumikuorrutus. Pääosa talviominista on jo säilössä, mutta linnuillekin jätettiin. Menen vielä myöhemmin vahtimaan, saisinko kuvan mustarastaasta omenansyönnissä. Tammetkin ovat hauskannäköisiä, koska niissä lehdet säilyvät jopa talven yli, lumi pukee niitten upeita ruskan sävyjä.

Tytär soitti, että heidän koiranpentunsa oli melkein seonnut ensilumesta, oli vaikea saada sitä takaisin sisälle kun muut lähtivät kouluun ja töihin. Muistan hyvin tuon vanhempienkin koirien riemun, ja on lumi lapsillekin elämys. Täällä kurahousukautta kestää usein vuodenvaihteen yli, ja varmasti tämäkin sulaa ennenpitkää, meri on vielä kauan avoin ja toimii lämpöpatterina. Voin kuvitella turvapaikanhakijalasten ihastuksen ja ihmettelyn, kun ensi kerran lunta näkevät ja pääsevät lumileikkeihin. Nykyisin on niin hyviä talvivaatteita, ei kastu eikä palele, lumi edi edes tartu. Tykkilumi pelastaa talven lumiurheilun.

Muistan oman villakankaisen talvitakkini ja hiihtohousuni lapsuudesta, niihin tarttui lumi ja kokkaroitui , lapaset vanuttuivat ja iltaisin leijui kuivuvien villavaatteiden tuoksut keittiön uuninpankolta. Koulumatkat hiihdettiin usein , sitten lähdettiin vielä kotona ulos lumileikkeihin.Upea lumilinna rakennettiin, vietiin pimeän tullen sinne kynttilänpätkiä. Kun järvi jäätyi kunnolla , isät porukalla rakensivat napakelkan ja pidettiin puhtaana luistinrataakin omassa rannassa. Ei tarvinnut illalla unta houkutella, torstaisin radiosta kuunneltiin Markus-sedän lastentunti. Kukapa olisi uskonut silloin, että lastenlapset kulkevat pokemon-jahdissa , jokaisella oma älykännykkä. Meidän pitäjässä ei ollut edes kampipuhelimia läheskään joka huushollissa 50-luvulla , meidän numero oli 45.

Monesti talvessa sai kokea miten kastuminen tuntui ikävältä pitkät hiihtohousut sulaessaan valutti vedet nilkoille ja jaloissa tietysti villasukat, käsinkudotut.
Sukkia kuivumassa kakluuniuunin lähellä milloin narulla milloin tyhjän pulpetin päällä, joskus koko luokka oli aivan villan hajuinen ikkunat huurteessa . Kouluun kuitenkin mentiin oli keli minkälainen tahansa, isät vuorottelivat hevoskuljetukssesta aamuisin jokaisella luokalla koulu alkoi samaan aikaan, en muista oliko klo 8 vai 9.
Harrastuksia oli myös ne unohdettiin tammi-helmikuulla säiden armoilla kun elettiin.

Viikonloppuina oli usein isosiskot ja -veljet jäällä ja mäenlaskussa mukana pitivät järjestyksessä poikia niillä oli joskus hyvinkin rajuja leikkeja, ei siinä pakkanen haitannut kujeet kulki aina mukana.

Laskiaisen ajelut ja riehat saivat iltatanssiaiset päätökseksi, ei ollut mankkoja, ei levyjä haitaristi tapaili jotain kunnes sormet kestivät, sitten oli vain nk 'rimpparauta' jolla joku rytmitajuinen ylläpiti tahditusta...nauran jo ääneen näitä menneitä muistellessa!

Kaikki nämä ovat säilyneet hauskoina muistona lapsuudesta, nyt annan arvoa sille vapaudelle ja vanhempien kaikkinaiselle huolenpidolle myös kyläyhteisö naapureineen ansaitkoon kiitoksensa. Siellä ohjattiin naapurin lapsia ja omia samalla neuvot nekin oli kaikille tarkoitettu.

Kun muutin opiskelemaan kauemmaksi jäi vain kesät nauttia tuosta kotini järvinäkymästä, mato-onginnasta, nuotanvedosta ja sen tuomasta yhteisruokailusta rannalla, olen elänyt rikkaan lapsuuden näin voisin luonnehtia, unohtamatta kuitenkin vastoinkäymisiä joita niitäkin oli ja ne on onohdettu.


Vuosien varrella väki harventunut muuttanut ja mullattu haudan lepoon tätä on elämä.
kirjoitus ei siirry sivulle?

Jonakin talvena oli pihalla niin korkeat kinokset, että niiden sisään kaivettiin käytäviä ja lumilinnoja. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että ne olivat aika vaarallisia, sillä ei niihin mitään tukia tehty. Kovassa käytössä pohja jäätyi liukkaaksi ja laskettelimme likumäkeä niissä, mutta entä jos lumi olisi sortunut päällemme!
Muutama talvi sitten samanlainen lumilinna sortui pojan päälle ja vei hengen.
Mutta ei mitään kokemusta kenelläkään tällaisesta ollut. Eivät vanhemmatkaan varmaan ajatelleet sen enempää. Harvoinhan niin paljon lunta tulee.
Onneksi ei mitään sattunut.

Ensimmäiset pilkkijtät. Kauan se otti, ennenkuin siihen miehen kestävä jää muodostui.
Meren lahti, joskus jo joulukuun alussa siihen avantoja ovat kairanneet, tänä talvena jo helmikuu ja nyt vasta.
Rannassa sementtinen rinnerakelma, ettei irtomaa valuisi veden mukana pilaamaan
hiekkapohjaista uimarantaa. Seinämän kyljessä jääkerros, yli puoli metriä lumen ylä-
puolella. Niin korkealla vesi jäätyessään. Sitten veden laskeutuessa jää murtunut
lohkareiksi, kannen palaset pudonneet veteen. Jää siinä sementtimuurin vieressä
jähmettynyt panssarivaunuesteitä muistuttaviksi rykelmiksi.
Vieläkin korkeammalle on vesi noussut, rannalla grillikatoksen pohjalla jääpeite kertoo myrskylaineiden vierailleen täällä tuulen riepotellessa Suomenlahden rantoja. Silloin asuntojen kellarikerroksia suojattiin hiekkasäkeillä, pelastuslaitoksen miehet pumppuineen kaikkein vaikeimilla paikoilla ja alavilta paikoitusalueilta autoja siirrettiin vesimassojen ulottumattomiin.
Mutta outo se talvi muuallakin. Hiihtokeskusten kenkilökunnan painajaisuni on muuttunut todellisuudeksi. Jossain muualla musta maa ja vesisade voivat olla myyntivaltteja, näissä keskuksissa katastrofi.
Sahalaitoksen pullonkaulaksi muodostuu teiden kantokyky. Raskaita tukkilasteja kul
jettavat rekat eivät selviä upottavilla teillä tai teiden jälkikorjauskustannukset nielevät kuljetusten kannattavuuden. Lomautusuhka on todellinen.
Saimaalla yksinäinen norppa etsii epätoivoisesti paikkaa vielä syntymättömän kuutinensikodiksi. Luminen rantapenger on elinehto, ei toivekohde ja jossain vesisateen kastelema karhu herää talviunesta. Luonnon tasapaino on järkkynyt.

Tammikuun uutinen: voikukka kukkii, puutarhojen kevätkukat työntävät vihreää vartta,myyrät hakeutuvat rakennusten alle veden tunkeutuessa pelloille urakoituihin käytäviin.

Melkoinen talvi tämä kyseinen, mietti pitkään, tulisiko vai ei. Kadulla vesisateessa kulkijoiden ilmeet vaihtelevat ilahtuneista närkästyneisiin. Siinä, missä joku kiroaa jalkineiden kastumista toinen iloitsee, kun ei tarvitse pelätä liukastumista. Ja autoilevat harmittelevat talviren gaspakkoa. Moni vaihtaa perinteiset nastarenkaat kitkoihin ja kaikki on pakkasten tullessa näennäisesti ihan hyvin. Jäätyneelle tielle ilmestyy yht´äkkiä parin tuuman paksuinen lumikerros ja pelti alkaa rypistyä. Kitka ei pysäytä tien pinnalla liukuvaa lumilauttaa. Sairaaloiden tapaturmaosastot täyttyvät varomattomista jalankulkijoista, teiden ja pihojenhan piti olla kuivia, ei luistelukenttiä.
Energiayhtiöt ovat ihmeissään, jouluksi ennakoitu kulutuspiikki siirtyy helmikuulle, lämmitysöljyn kulutus miltei puolittuu normaaleihin talviin verrattuna.
Kansalaisten on vaikea käsittää, miksi viidennellä ydinvoimalla on kiire, kuudetta jo kaavaillaan. Puhutaan kasvihuonetalvesta ajattelematta, että seuraava talvi voi tuoda mieleen elintarvikkeiden pakastamon. Yksi asia on kuitenkin varma: energian yksikköhintoihin kuluva talvi ei luo korotuspaineita. Nyt täytyy paineet nimetä uudelleen, saamatta jääneet polttoaineverot ja energian siirtokustannusten nouseminen, tosin jälkimmäinen on vaikeasti perusteltava sekin. Normaalisti linjoille kaatuu enemmän puita kuin mitä nyt tammikuussa raivonneissa myrskyissä.

Eräänä päivänä istuin matkalla hyytyneessä junassa ja ihan oikeasti uskoin, että pääsisin perille vielä samana päivänä. En pettynyt mutta sain hetken ihailla Suomen talvea kauneimmillaan. Jääkiteet puissa ja lumen pinnalla kuin timantit auringonsäteidenhyväilyssä. Täällä Helsingissä lumi tummuu uskomattoman nopeasti. Kaikesta huolimatta täälläkin oli talvi, ainakin ihan äsken. (2005)

Nuo lumiset talvet Helsingissä 40 luvulla tuo muistikuvia katujen viereisistä korkeista lumikasoista, joihin me lapset kaivoimme myös pitkiä käytäviä.
Kotikadun varrelta saattoi sitoa sukset jalkaansa, hiihtää kadunvierus latua pitkin Hietaniemen hautausmaan läpi meren jäälle ja Seurasaareen laskettelemaan. Tai suunnistaa Sepänpuiston läpi, ohi Eiran sairaalan Kaivopuistoon, ja sieltä jäälle. Uunisaaret Klippanit ja Suomenlinna oli puikkelehdittava, ettei jäänyt hinaajan tekemän railon merenpuolelle, jolloin saattoi joutua kiertämään pitkän matkan päästäkseen rantaan. Joskus jäin uupuneena myöhäiseen iltaan asti hakemaan ylityspaikkaa, ennenkuin opin!

Hiihto ja luistelu olikin ne urheilumuodot, jotka talvella maistuivat. Yrjönkadun uimahalli oli kerran viikossa saatu ilo, ja pääsihän sitä sunnuntaisin elokuviinkin isän kanssa.

Kirjat toi suurimman viihteen hamaan vanhuuteen saakka, nyt ei samalla innolla niitä enää kirjoja "syö" Kaipa TV ja sosiaalinen media tarjoaa valikoidusti meille ikäihmisillekin ajanvietettä.

Ihanan tuntuinen on talvinen ilmanala!

Niinpä niin, onko nykyään talvea luminen juuri lainkaan. Missä pakkanen, joka jäädyttäisi järvet ja meret. Metsämaiden kantokykykin on nin heikko, että hevonen rekineen on osin tullut uuskäyttöön.

Kovan pakksen puute jättää suot mettaanikasua läpäiseviksi ja ilman saatuminen pahenee.

Kyllä meikäikäiset kaikki muistavat sen riemun tunteen kun ensilumi satoi maahan ja antoi niin paljon arjen ja pyhän liikkumiseen ja leikkiin.

Kuinkahan paljon nykylapset ja nuoret menettävät kun näiden ei itse tarvitse tehdä mitäään arkiensa viihteeksi ja iloksi.

Kanssakäyntikin oli vilkasta niin lapsina nuorina kuin aikuisina. Nyt näkee vain älykännykän edesä nuokkuvia ihmisiä. Itseni ikäisiä vanhuksiakin tuohon syyllistyy. Yrittävätköhän olla nuorekkaita?

Olen sen ikäinen että paljon on kertynyt koettua elämän poluilla.
Joskus on vaikeuksia ollut ja liian korkealle kiivettävää mutta suomalaisella sisulla ja nuorilla jaloilla pääsee mutkasta tietä näkymättömiin, isäni sanontojen mukaan.
Alleviivaan tuon ja kannustus kodista oli joka vei eteen päin ja pysyi pystyssä vaikeissakin 'maastoissa', kun tuli kaatumisia ne kolhut kestettiin ja pian se oli yksi kokemuksista joka hiljalleen unohtui, näitä on tullut mietittyä nyt kun aikaa on ajatuksillekin.
Monesti vanhojen muistelemisesta saa hyvän mielen sellaisistakin koettelemuksista jotka eivät tapahtuma-aikaan naurattaneet itku oli herässä, mutta joku löysi lohdutuksen sanoja ja lupautui auttamaan jos vielä samansuuntaista vastoinkäymistä tulee, ja tuleehan niitä vieläkin.
Iltapuhteilla tehtiin paljon käsitöitä miehet nikkaroi naiset teki lämpimiä neuleita ja paikkasivat mitä paikattavaa oli, jouten ei saanut istua, motolla Luoja ei elätä laiskoja.
No - ei se nyt aivan orjatyötä ollut nyt ajatellen, ei ollut edes pelikortteja, radio oli se rätisi ja hiljeni oikutteli enemmän kuin toimi.

Kesällä oli kasvimaa jonka piti olla siisti ei rikkaruohoja, no ei äitini vapaa-ajan vietto oli useinkin porkkana- muissa juurikaspenkeissä, siellä ei vesiheinä rehottanut.

Sitten tuli kuvioihin eläinten rehu turnipsi, harattiin ja harvennettiin, kasteltiin ja kirvojen estoksi kylvettiin saunanuunituhkaa, kasteltiin ja hoivattiin.
Myömemmin tuo juures oli myös AIVssä Arvi Iivari Virtasen kehittämässä eläinten *salaatissa*.

Kaikista kokemuksista, vastoinkäymisistä, hyvästä ja pahasta huolimatta olen sitä mieltä, että olen elänyt nousukaudessa ja hyvien tähtien alla turvallisen ja monessa mielessä rikkaan elämän.
Nyt on muistelujen ja tilinpäätöksen aikaa, samalla vauhdilla kaikki.

Siistiä tapahtunutta tosielämää, kyllä täällä on hyviä kertojia

Minä kiitän!

Yritin äsken piilotella jälleen harmaata, mutta arvasin ettei yksi väripakkaus riitä kun hiukset ovat vahvat ja pitkät. Tein kaksi saparoa ja yritin hivuttaa väriä kumirenksujen alle, niin juuri niiden paikalle jäi vaaleammat raidat. No pitää kohta uusia temppu kun tyvikasvua näkyy.
Huomenna pitää seurata Nenäpäivä- kampanjaa. Järvi on saanut osittain jääriitteen ja lunta meillä on sentti pari maassa.

Olen ollut koko ikäni vaalea hiuksinen nuorempana oli halua olla punapää ja kampaajalla kävin laitattamassa ''sävyn'' se oli sellanan pesun tai kahden pesun verran kestävä, ei sitä raskinut jatkuvasti laitattaa.
Nyt on alkanut kirhas hopea ilmestyä ohimoille on se vähän hassua mutta jospa se siitä leviää täytyy vain odotella. Vaaleat hiukset ovat niitä ohuita lentäviä harmillisen oikullisia ja hyvin takkuuntuvia.

Etelärannikolla onkin ainoastaan lunta Lappiin kai lähiaikoina sataa lunta ja pakkastaa.
Täällä rannikolla on lumen tuomaa valoisaa ja pakkastakin muutama aste, lunta luvassa huomenissa lisää jotain 10cm, onhan se hyvä, luontokin aivan valokuvauksellisen kaunista pikkulinnut hakeutuvat pihapiiriin odottavat ruoka-apua.

Tänään putsasin jyväastian ja huomenna laitan sen sitten paikoilleen pihaan auringonkukan siemenateria sitten varmasti kelpaa.

Harakoista ja oravista on riesaa sen tiedän entuudestaan, mutta sitkeästikun muutaman päivän niitä säikyttelen niin etsivät toisen pihan!

Jos minulta kysyttäisiin, millainen on mielestäni absoluuttinen hiljaisuus, en taatusti pystyisi vastaamaan. minulla on nimitäin tinnitus Nukkumaan mennessä aistin sen herkimmin. Oikea korva tyynyä vasten, suhina kuin kaasupullon huonosti suljetutun venttiilin vuoksi heikosti ulosvirtaavalla kaasulla. Mutta se siitä suhinasta ja tinnituksestani. Olen vain unohtanut oikean vastauksen vuosien taakse.
Hiljaisuudella on monia erilaisia arvoja, sitä rakastetaan ja vihataan, sitä etsitään ja kadotetaan, kaivataan ja hyljeksitään. Aina löytyy mielekäs perustelu kysymykseen miksi. Mark Twainín nuorisokirjassa Prinssi ja kerjäläispoika on yksi selitys: Köyhä mies on viettänyt yönsä vuosikausia silla alla. Kaupunkiin menevät tai sieltä lähtevät hevosten vetämät kuormakärryt kolisevat vuorokauden ajoista riippumatta ylittäessään sillan kannen. Lopulta mies tuskastuu ja päättää hakeutua hiljaisemmalle seudulle. Muutama päivä riittää, on pakko hakeutua takaisin tutun sillan alle. On ollut liian hiljaista, yöt muuttuneet pitkiksi unettomiksi painajaisiksi, tuttu silta rauhan tyyssijaksi, unen kehdoksi. Sillan alla voi nukahtaa.
Vihattu hiljaisuus on tuttu monelle tositilanteeseen joutuneelle sotilaalle. Poterossa rankan tykistökeskityksen ajan maannut sotilas tajuaa tulituksen loppuneen, maa ei tärise enää mutta kestää hetken ennen kuin kuulo palaa. Tajunta takoo: ylös! ylös! estämään vihollisen jalkaväen hyökkäys, järki puolestaan; et kuule vihollisen tuloa, kuka tahansa voi ampua sinut! Tai poliisin viha tämän etsiessä pimeyden turvin paennutta aseistanutta rikollista. Raastavan hiljaisuuden perikuvia molemmat tilanteet. Avioparin mykkäkoulu tunteiden kuoltua...
Hiljaisuus on myös tunne ilman hiljaisuutta, etsitty hiljaisuus. Talvinen yö, nuotion loimu laavun edessä, lämmintä makuupussin sisällä. Tähtikirkas taivas, revontulet leiskuvat levottomasti, jylhä tunne pakkasen paukkuessa, näkökenttään piirtyvät tykkulumiset kuuset. Tai aamu solisevan kosken partaalla. Katse lepää virtaavassa vedessä, kauempaa kuuluu ehkä vesilinnun nariseva ääni tämän kutsuessa poikasiaan. Veden pintaa viistävät pääskyt, kalan loiskahdus.
Urkujen rauhallinen, miltei hypnoottinen sointi kulkijan pysähtyessä hiljentymään hetkeksi etsiessään itseään, paossa päivän kiireitä. Painaa otsansa miltei edessä olevan penkin selkänojaan. ristii kätensä, rukoilee ehkä äänettömästi tai katse lipuu vain alttariritauluun. Mielleyhtymä - tulkaa minun luokseni! - Lähtiessä rauhallinen, keventynyt olo. Tai pidempi hetki henkistä hiljaisuutta, retretti. Hiljaisuus heijastuu vain hiljaa sanotuissa sanoissa, henkinen yhteys toisiin, jotka ovat tulleet riisumaan arjen vaatteistaan.
Hiljaisuus, jota en toivoisi kenenkään kohtaavan ilman lohduttajaa. Huonetoverini sairaalassa, aika hetkeä vaille pistettä. Tupakalla yhdessä aivosyöpää potevan kanssa. - Kyllä nää päivät jotenkin ...mutta yöt... sitä aattelee niin paljon...kun ei nukuta...miettii milloin...

Hiljaisuus tuntuu olevan se jonka turvassa monesti joutuu miettimään omakohtaisia vastoinkäymisiä ehkä silloin on sitä omaa-aikaa, ei kuulu keskustelua, ei soi puhelimet hiljaisuus tuo yksin valvojan häirikkö lähestyy aina jos jotain vaikeuksia on.
Lähimmille en halua kertoa mikä mieltä painaa, joskus olen kertonut ja ovat nauraneet minun vaikeuksille, miksi et mene hakemaan apua jostain, no sillä avun hakureissulla se tiukka otsakurkiainen on takertunut minuun.
Särkyä jaloissa ja ristiselässä, kumpi oli ensin, minusta ne tuli yhtäaikaa?
Keskustelua käytiin en tullut vakuuttuneeksi mistään, liike vai lääke vai molemmat?
Näitä on tullut pitkin pitkää elämänkaarta, joskus vaan toivoo että kaikki menee ohi unohtaa, lapsellista ajattelua miten kivun voi unohtaa.

Eräänä päivänä sain pojaltani puhelun, mene hänen ajallaan vastaanotoille hoitolaan en ehdi olen vielä kaukana kotoa, ja minä menin.
Se oli parasta mitä minulle on sattunut vuosikymmeniin.
Sain hyvin miellytävän kokemuksen hoidoista, kosketukset ei kivuliaita ja siinä kartotettiin sitä sun tätä.
Ainoana lääkkeenä jatkoon veden juonti ja venyttelyliikkeet päivittäin.

Minua on leikattu ja paikattu sieltä ja täältä ja nyt minä jo elän aivan uutta elämää.
Tällainen oli minun tarinani toivonkin että jokainen saa helpotusta valvomisiin tai kipuihin ja mihin vain, ne kuitenkin rajoittavat paljon , liikkumista kanssakäymistä ihmisten kanssa, arkea yleensä, no eiväthän ne pyhiksikään hellitä, kulkevat mukana yötä päivää.

Nyt aamukahville!

Noinnii, Ettäkö tarinani. minäkö, minullako tarina? Tässä. olen 81v ja pelastettu leikkauksilla paristakin jutusta Yöllä saan nukkua pitempiä unia kun eturauhanen höylättiin. Ohimossani ollut näppy leikattiin kun siinä olikin tyvisolusyöpä, leikkauksen jälkeen puhdas. Kiitän Tampereen hoitajia, lääkäreitä ym. henkilöitä ystävällisestä ja hyvästä hoidosta. tuurii täs tarvitaan muuten ei elämästä hengissä selviä.

Irakissa, Raamatussa mainitun Niniven kaupungissa lienee sijainnut yksi antiikin seitsemästä ihmeestä, Nebukadnessar II:n rakennuttama Babylonin tai Semirameniin nimellä tunnettu riippuva puutarha, pylväiden päälle istutettu viheralue. Ajankohdaksi on määritelty noin kuusisataa vuotta e. Kr. s. Onnistuakseen puutarha vaati kehittyneen kastelujärrjestelmän. Tietenkin hyvin erikoinen, mutta aikaansa sopiva yritys luoda Raamatun kuvaaman paratiisin kaltainen maailman pahuudelta suojattu, usein kuvitelmien mukaisesti aidattu alue. Tietenkin Raamatun kuvaus paratiisista ajoittuu huomattavasti kauemmaksi ajassa, kysymys vain, miten ajoitetaan aika ennen hetkeä eaa., eli ennen ajanlaskun alkua. Toisaalta voi olla aiheellista kysyä, mistä Raamatun kertomus paratiisista on kotoisin. Liikkuvila paimentolaiskansoilla on taipumus kertoa osin lainattuja tarinoita, niinpä erään tutkijan mukaan nuolenpääkirjoitus löytyneessä savitaulussa kertoo virran varaan joutuneen pojan ihmeellisestä pelastumisesta. Taulun ajoitus noin 400 vuotta ennen Mooseksen arvioitua syntymää.
Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä itämaisten puutarhojen alkuajoista. Niin japanilainen ja kiinalainen, ehkä myös intialainen kulttuuri ovat arvostaneett puutarhanhoitoa ja siihen liittyvää mietiskelyä, yritystä olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Sukupolvien aikana muokatut geometriset kuviot, vuodenaikoihin liittyvät tunnukset jne. Tärkeimpänä mottona hiljaisuus ja mietiskely.
Itämaiset puutarhat ovat mahdollisesti olleet esikuvana Ranskassa sijaitsevan Versaillen linnan kuuluisalle mahtipontilliselle puutarhakokonaisuudelle. Tätä Aurinkokuninkaan rahoittamaa luomusta monien maiden ruhtinaat ovat yrittäneet jäljitellä kuluneiden vuosisatojen aikana.
Feodaalinen maaorjuus sekä sotilastorpat mullistivat aikanaan puutarhanhoidon. Pienet vuokralle saadut tilat mahdollistivat omavaraisuutta lisäävän pienimuotoisen viherkasvien, yrttien ja lantun viljelyn, myöhäisimpinä herneet sekä peruna. En tiedä, missä vaiheessa kukat tulivat mukaan torpparien tiluksille, ehkä salaa päätilalta viety taimi, mukaan kukat kuitenkin tulivat. Ja marjapensaat, vadelmat ja mansikat. Näiden minipuutarhojen osuutta sotavuosien elintarvikeiden tuottajana ei voi koskaan kiittää kylliksi. Näiden puutarhojen henkinen merkitys jää monesti unohduksiin. Puutarhani kertoo minulle ja muille: Tämä on minun tekemäni, tämä on osa minua, minun onneni, jota ei voi riistää.

Kaunis ja hyvä hetki on istua pakkasella pienen puutarhamökin pikku tuvassa mailla, katsella ikkunasta hämärtyvää iltaa. Tuvassa on pieni pöytä ja kaksi penkkiä. Nurkassa on kaappi, jossa säilytän kahvikuppeja ja muita astioita. Oikeen hymyilyttää miten viihdyn näin pienessä mökissä maaseudulla ja ihan yksin hiljaisuuden keskellä.

Kerron vielä lisää, millainen tämä mökki ja pihapiiri oikein on. Kerrostaloasuntoni saa olla keskikaupungilla tyhjillään, sekin melko pieni.

Olen virkannut mökkini ikkunoihin kauniit pitsiverhot, valkoiset. Mutta kaksi ikkunaa tässä pikku mökissäni on. Toinen ikkuna on tuonne pellolle päin ja toien on ihan pilkkopimeään metsään päin. Pikku tupa ja pieni kammari, joka toimii makuuhuoneenani. Nojatuoli oikein hyvä ja pehmeä on myöskin makuuhuoneessa tai pikku kammarihan tuo on. Räsymatot ovat lattioilla. Eteisiä on kaksi pientä, toinen on siksi, jotta pakkanen ei pääse niin helposti sisään, tavallaan sellainen tuulieteinen. Ruuan laitan täällä vanhanaikaisella mutta todella ihanalla puuhellalla. Siitä huokuu lämpöä pidemmän aikaa. Kahvin keitän ihan vanhanaikisesti kahvikattilassa, mikä on täällä maalla ollessani se vanha perinne minulla.

Tuonne isolle tielle on puolen kilometrin matka, joten aina sitä ei meikämummo lähde liukkaalla kelillä tuota kävelemään, matkaa, kun ei ole aina tätä tietäkään aurattu. Tämä pikkutie jatkuu tuonne kilometrin päähän kahdelle naapurimökille.

Kaupungissa ei näe eikä tapaa minkäänlaisia sellaisia eläimiä, mitä täällä metsän kätkössä on. Kolme kettua hiippailee mökkini lähellä useaan kertaan päivällä ja ilveskin näkyy, mutta ei niin usein. Punatulkkuja talvella, kaikenlaisia muitakin lintuja ja jäniksiä on jonkin verran.

Se ihana hiljaisuus täällä todella on, josta nautin. Lintujn laulu kuuluu selvästi kesäiseen aikaan. Talvella kun olen täällä muutaman viikon silloin tällöin, niin saan nauttia tähtitaivaasta ja sitten se suuri mollottava kuu tuolla taivaalla ja ne lumihanget. Valtavan upeeta, kun voi keskiyöllä nauttia tähtitaivaasta, hiljaisuudesta ja kuu valona. Kuuset ovat upeita lumivaatetuksessaan. Aamun valjetessa jossakin vaiheessa maisema muuttuu.

Ihminen tulee vähällä toimeen. Kun siirtyy viettämään aikaansa mansikkapaikkaansa niin huomaa, kuinka paljon on sellaista, jolla ei oikeastaan tee yhtään mitään. Tärkeintä on rauha, hiljaisuus, paikka jossa levätä.

Huomenta tähän valkenevaan Aamuun kaikille!

Kiitos kuvauksestasi olin melkein pellon reunalla seuraamassa askeleitasi, vaikka totuus on etten rohkenisi yötä viettää kuvailemassasi paikassa luonnon helmassa keskellä ei mitään.
Kaukana on sieltä kiitävät autojen valot ja öinen rekkaliikenne.
Hiljaisuuden retretti avaran maaseudun ympäröimänä.

Asun kasvavassa taajamassa mäellä joka on vielä luonnon tilassa, kauanko tuskin hyvin kauan, ikkunasta näkymät harvennettuun luonnon metsään, naapurin Elvis siellä pöllyttää pakkaslunta innoissaa. Isossa männyssä pyörii kaksi oravaa kiusaamassa Elisabetin koirien lähisukulaista naksuttavalla äänellä välillä haukahtaen.
Ikkunan takaa lämpimässä istuessa alottelenkin aamukahvin nauttimista.

Uusi päivä luonto putipuhdas ja lumi peittää tienoot, uutta sataa par'aikaa.

Huomenta ja kiitos kertomisista. Aika rohkea olet, hiljaisuuden ystävä. Onhan sinulla tietysti pyssy ladattuna pöydällä.

Maalaispoikanan pidän maaseudusta, mutta rollaattorikeleillä ei siellä voi asua. Auto varmaan sinullakin.

Minulla ei enää autoa ole, mutta katsastukseen joudun tänään. Pitkäaikaissokeri tarkistetaan taas ja muistivitamiinipiikin saan.
Influenssarokotustakin hoitaja suositteli, saa nähdä otanko.

Onko sinulla lämmikepullo mukanasi? Minulla oli pulloaikaan oikein asiapullosalkku kuljetukseen.

Talvista hyvää päivää!

Hienoa kurasaapas, olet saanut näin paljon mukavia kirjoittajia liikkeelle! Olet ilmeisesti uusi kirjoittaja, teitä kaivataan! Toki toivon että nämä vanhat ystävälliset jaksaisivat myös. Myös reppuriika vaikuttaa reilulta ja avoimelta. Jatkakaa älkääkä välittäkä soraäänistä.

Kiitos ....eräs!
enhän minä, mutta nämä kaikki ja heille kiitos ja jatketaan ........................n o i n
Täällä on hyviä kertojia ja se on se juttu, ne saadaan tänne kaikkien luettavaksi.
Olemme sitä ikäluokkaa kun oli ainekirjoitusta jo kun opimme kirjoituksen, meillä oli myös kirjoituskilpailuja joita arvosteltiin yhdessä suomenkielen tunneilla yhdessä ja avoimesti ketään moittimatta, mollaamatta.
Runojakin rustattiin omiksi tarpeiksi, kronikan muodossa joulu- ja kevätjuhliin opettajaakin saatiin mainita, ne oli hauskoja ja suomenkieli taipuu kun taivuttaa.

Olen käynyt kurkkimassa joskus täälläkin ja nyt jo uskalsin tulla tarinoimaan kanssanne, olen todella iloinen saadessani lukea tekstejänne, hyvä mieli niistä tulee niinkän kai lienee tarkoituskin? Niin että..jatketaan, päivät pimenevät tarvitsemme itse kukin voimia ja jaksamista yli pimeän ajan, siksipä autetaan toinen toisiamme teksteillämme ja aikaa riittää.

Nyt on aikaa taas paneutua, ei enää kiinnosta kutimet tai kangaspuut ne on viety piiloon, pojantytär kyllä on kiinnostunut vaan aika on nuorella kortilla pitempään urakkaan ja työkin vie suurimman osan vapaa-ajasta mutta innostus kannustaa ja niin on hyvä.

Oikein Hyvää Huomenta kaikille!
Yhdeksän tunnin uni, no se oli suuri saavutus, olisiko tällä kirjoituksella sellainen teho kun päivän kirjoittelee niin yön lepää, no taitaa olla väliaikaista pitkät unet.
Aamu pian valkenemassa kai?
Vilkaisin sääennustetta, sadetta, sadetta tuttua tilastoa vai onko se ennustetta, tulikin mieleeni radioääni kaukaisuudesta, *hangella uutta lunta, luistava keli* oli säätiedotuksen tuttu ääni aamuisin.
Enpä muista että etelä saa lumipeitteen ennen Lappia nyt se kuitenkin on totta.
Talvirenkaat on alla ja mieleni minun tekevi mennä tutustumaan erääseen Mega-myymälään, ei lumi vielä ole este, vasta kun asfaltti on jääpintainen ja sankka lumentulo silloin se on jo minulle este, siis lähtö harkintaan ja ilmoitus naapurin rouvalle jos saisin juttukaverin.
Esivalmistelut kuitenkin tärkeitä.
Lunta on raja-aidan päällä jo reilut 10 cm osan varmasti tuuli jo kuljettanut muualle, reilusti on satanut yhtäpäätä jo useita päiviä, naapurin nuori tuijapensasaita on hieno valkoisen lumen peittämä sekin.
Tänään luvassa ohutta sadetta koko päiväksi, entä jos pian alkaa lämpenemään, on taas liukasta ja vahinkoja tulee? Nyt mittarissa vain 2 pakkasen puolella.

Tintit ovat kesän aikana unohtaneet minut, keväällä tulivat kämmeneltä hakemaan einettä ja nyt pyrähtävät lentoon kun menen takapihalle?
On varmaan esiteltävä itsensä ja tarjottava kämmeneltä pähkinöitä noita kaikkien herkkuevästä, aina pähkinät ovat loppuneet ensin sitten käy kyllä auringonkukan siemenetkin kun muuta ei ole.

Mamma! Muistatko vielä sen luonani Västeråsissa viettämäsi kesälomaviikon? Käyntimme siinä upeassa Tuomiokirkossa. Ihailit sitä puista alttarikaappia ja ihmettelit kirkon lattialla olevia kirjoituksia. Kerroin Sinulle, että kirjoitusten alla on vuosisatoja vanhoja hautapaikkoja, Mitä varakkaampi suku, sen lähempänä pääalttaria hautapaikka, ei toki alttariaition sisäpuolella. Piispojen etuoikeus, ovat lähempänä kirkkautta. Lähellä alttaria Ebbe ja Pietari Brahen marmorinen haudankansi, puolisoiden marmoriset figuurit lepäävät vuoteessa kanteen tehdyssä uskomattoman hienossa veistoksessa. Vähän etäämpänä alttarista Tavatsernnan sukuhauta ja keskikäytävän toisella puolella lähellä alttaria Erik XIV:n sarkofagi. Ainakin kolmesti avattu. Ikuinen arvoitus, ainakin toistaiseksi: hernerokkaa ja arsenikkia vai ihan luonnollinen kuolema. Näiden kolmen ja usean muun suvun puusta veistetyt sukuvaakunat koristavat kirkkoa. Ennakkomaksut kiirastulipiinan lyhentämi-sestä. Museoksi tehdyssä asehuoneessa piispojen sekä tuomiokapitulin viranhaltijoiden sinettikokoelma, joukossa Mikael Agricolan sinetti.
Anundshöjden, sen kolme viikinkihautakukkulaa ja heimokokousten kivinen laivapiiri lainlaulajan kivineen oli suorastaan moraalinen velvollisuuteni esitellä Sinulle. Kaupunginmuurin erikoisuus, keskiaikaisten kauppapuotien tiloihin tehty kahvila. Sinä halusit sieltä mukaan perinteisten kuvakorttien sijasta muutaman leivoksen.
Onnistuin yllättämään Sinut myönteisesti tarjoamalla suunnittelemani illallisen. Kynttilä, viiniä ja paahtopaistia perinteisten lisukkeiden kera ja - kärpässieniä!!! Idean olin kopioinut lehden ruokavinkeistä. Toinen yllätys oli se yö siellä Björnö-saaren ulkoilualueella. Matkaahan oli vain muutama kilometri, mutta jo se tarjosi ensimmäisen luontoelämyksen. Saarelle vievän tien loppuosuudella nopeusrajoitus 30 km. tunnissa. Ajovalojen kiila osuu tietä ylittävään sorsa-poikueeseen.
Perillä pysäköin auton saarelle johtavan sillan kupeessa olevalle kentälle. Itse olen seisonut lukemattomia kertoja nojaten sillan kaiteeseen. Kuunnellut vesilintujen kutsuma-ja varoitus-ääniä tai kalojen loiskahduksia siinä kaislikon reunalla. Nyt , paria päivää ennen juhannusjuhlaa yö on vain hämärä, ei pimeä. Seison vierelläsi ja osoitan kädelläni sillalle näkyviä rakennuksia. Kolmea tornia. Tuomiokirkon-, kaupungintalon- sekä Asean pääkonttorin näkyvät selvästi niihin suunnattujen valonheittimien valossa. Lämpövoimala sekä Mälaren pohjoisin syväsatama. Nekin näkyvät tähän. Kerron kaupungintalon tornissa olevista 141:stä kellosta ja kaksi kertaa vuodessa tapahtuvasta kellokonsertista
Saaren telttailualueella voi yöpyä, parissa teltassa valvotaan ilmeisesti vielä, lamppujen valo kuultaa telttakankaan läpi. Vaikka lintujen laulu on vaiennut, luonto elää. Omalaatuisesti räpyttelevät siivet suhahtelevat muutaman metrin verran veden yläpuolella. Lepakot hyönteis-jahdissa. Yht`äkkiä kauempaa kuuluu raastava parkaisu. Rusakon kuolintuska, joutunut joko ketun tai huuhkajan saaliiksi.
Hetken kuluttua pukkaat minua kylkeen, osoitat sormellasi rantaniittyä ja kuiskaat vaistomaisen hiljaa: Katso! - Niityllä neljä peuraa, yksi muita pienempi, kuin sadun bampi. Tottuneet ihmisten läsnäoloon, nostavat vain hetkeksi päätään, katsovat meitä. Arvioivat mahdollisen uhan olemattomaksi ja jatkavat ruokailemista. Seuraamme vähän aikaa peurojen liikehdintää ja sitten peräännymme varovasti autolle. Ei, ei vielä asunnolleni. Kaivan mukaan otetusta eväskassista kahvitermarin, kupit ja voileivät. Auringonnousuun vielä pari tuntia, mutta ensimmäiset linnut aloittavat jo aamukonsertin. Illalla kukkunut käki ensimmäisten joukossa, kerttuset, mustaras-taat ja monet muut lajit ylistävät kesän kauneutta, varsinaiset kosintalurituksethan on sävel-letty varhaiskevättä varten. Alas veivatut sivulasit mahdollistavat konsertin stereokuuntelun. Koillisen taivas vaalenee hetki hetkeltä yhä enemmän, taivaanranta saa kullanhohtoisen hehkun. Mälaren peili heijastaa tuon loiston.
Paluumatkan puolivälissä huomaat jotain. Kettuemo uhmaa kohtaloa, pinkaisee pentu suussaan tien yli vain muutaman metrin päässä auton keulasta.

Kiitos kertomuksestasi.
Tähän aikaan heränneenä ja puoliunisena oli mielenkiintoista kertomaasi lukea kaikessa yön hiljaisuudessa. Oli helppoa päästä mukaan luontokuvukseesi.
Täällä pimein aika ja yhä vaan päivä lyhenee niin tekee unetkin aina vaan aikaisemmin vuosi vuodelta herään, puolitorkuksissakin on antoisaa lukea noin tarkkaa kuvausta sinun kertomastasi maisemasta.
Jossain elämän vaiheessa olen käynyt Mälaren rannalla vanhassa kirkossa ja joissain linnoissa, upeaa ja vaurasta maisemaa.

-Niin se on että ei tässä talossa joku muukaan nuku, vaimea musiikki kantautuu korviini, ja vastappäisen talon ikkunoihin heijastuu valoa ylimmistä kerroksista.
Joku taluttaa koiraa, taksit liikkuu hiljaisilla kaduilla tulevat ja menevät, tähän aikaan tyhenevät ravintolat ja varmin kotiinpääsy taataan 'pirssillä'.
Tuntuu siellä joku laulavankin talojen välissä on kaikupohjaa voihan joku järjestyksen valvoja piankin ilmestyä tuon 'Pavarotin' hiljentämään, todennäköisesti ei ole kova pakkanen, en tästä viitsi alkaa tarkastelemaan mittarista.
Torstai on toivoa täynnä ja sen voi sitten itsekukin illalla määritellä pitääkö sanonta paikkansa, epäilen poikkeamia niitä on. Yö jatkuu hiljaisena autojen valot heijastuu vilahtaen taas piiloon, seuraava auto sitten valaisee toisen talon kulmaa aamuyön viimeisetkin kulkijat pääsevät kukin minne ovat matkalla.

Taidan käpertyä sohvalle shaalin alle ja odotella kumpi tulee uni vai aamu toivon että molemmat ja mainitsemassani järjestyksessä.
Vielä on aikaa oikeaan heräämisaikaan, mikä kumma se on kun olisi aikaa nukkua niin undet loppuu, kun pitäisi tehdä jotain niin voimat loppuu?
No näitä päivittelemisiä riittää pitkään on eletty, paljon on koettu vielä vaan jotain odotan, ainakin kesää kukkia, lintujen laulua, valoisana luonnon keskellä omassa mökkimaisemassa.

Kauniita unia kaikille nukkuville.

Berliiniläinen talvi oli näyttänyt erikoisuutensa, yhden yön aikana lunta lähes puoli metriä. Atlannin kostea merituuli oli kohdannut Siperian hyytävän kylmyyden kaupungin yllä, siksi tuo liikenteen lamauttava lumimäärä. Euroopan autotihein kaupunki, Länsi-Berliini vuonna 1966. Autojen lukumäärä johtui kahdesta seikasta, miehitysalueen tuontihelpotus alhaisen veroprosentin vuoksi ja palkan yhteydessä saatu Berliini-lisä. Siksi autoja, aurauskalustosta sen sijaan huutava puute. Katujen varsilla lumen saartamia autoja, talojen edessä muutamia puhtaaksi lapioituja parkkipaikkoja, joidenkin vieressä optimistisesti keppiin ripustettu pahvilevy: Bitte, hier nicht parkieren, ethän pysäköi tähän. Lappu varustettu lumenluojan nimellä. Kaduilla kelta-vihreisiin huomioliivein varustetut poliisikoulun oppilaat lumilapioiden kanssa turhauttavassa sodassa lunta vastaan, läntisillä miehitysjoukoilla onneksi muutama puskulevyllä varustettu jeeppi kiinteine konekivääreineeen . Sellaisia jeeppejä vain liian vähän. Onneksi sentään metro sekä kaupungin sisäinen rautatieverkosto ovat toiminnassa.
En muista, miksi minä lähdin silloin illalla rautatieasemalle vain ostaakseni vuorokauden verran vanhentuneen Helsingin Sanomat. Joka tapauksessa lehti on jo kainalossani kun joku takanani koskettaa olkapäätäni. Käännyn vaistomaisesti. Nuori, alle parikympinen mies, ilmeisen humaltunut, kysyy takellellen: kuule, missä täällä voi vaihtaa Saksan rahaa, puhuks sä suomee täh? Toinnuttua hämmästyksestäni yritän miettiä vastausta. Täällä asemalla ei ainakaan, kello liian paljon. Hylkään mielessäni hotellit ja taksit, Tempelhofin lentokenttä ehkä... Paikalle tulee lisää kolme miestä, kaksi kyselijän ikäistä ja yksi selvästi muita iäkkäämpi. Tämä: Mistä perkeleestä sä ton jätkän löysit, puhuuks se perkele suomee?... Hetken kuluttua miesten ongelma selvenee, taskuissa vain suomalaista ja itä-saksalaista rahaa, kumpikaan ei käyttökelpoista pankkien ulkopuolella myöhäisestä ajankohdasta johtuen. Suomalaisia juniormäkikotkia. Olleet Itä-Saksassa kilpailumatkalla, aamulla lento Schönebergin kentältä Itä-Berliinistä Suomeen Mieleeni juolahtaa Intershop, itse ostanut savukkeita. Länsituristeita "takavarikoituja" tuotteita takaisin länteen myyvä liike. Virallisesti, todellisuudessa Stassin toimintaa rahoittava taxfree-kauppa. Yhden S-Bahnpysäkin päässä asemalta rajan pinnassa. Matkan hinta yksi D-markka meiltä viideltä edestakaisin jos tunnissa.
Osaan juuri ja juuri sen verran saksaa, että pystyn kysymään, voiko täällä vaihtaa Suomen rahaa. Ei käy, tyly vastaus, Hetken mietittyämme kysyn myyjättäreltä, onko heillä valmius antaa vaihtorahat Suomen valuutassa, jos miehet ostavat jotakin. - Suomen raha ei kelpaa täällä! - Osoitan kassan vieressä olevaa listaa, jossa komeilee Suomen lippu, markka noteerataan. - Saanko yhden setelin, käyn tuolla alhaalla pankissa-. hetken kuluttua myyjätär tulee takaisin - Kyllä tämä on oikeaa rahaa- nainen sanoo - vaihtorahat saatte D-markkoina -. Jokainen miehistä ostaa pullon halvinta alkoholia, leikattua konjakkia ja maksaa sen sadan markan setelillä. Paluumatkalla Zoo-asemalle se iäkkäämpi: - Kattokaa ny jätkät, näin hienosti mä järkkäsin tän homman -! ... jotenkin minun on vaikea pitää kasvoni peruslukemilla - mä järkkäsin -
Ennen asemalle saapumistä hyvästelen joukon, jatkan kolme pysäkin väliä englantilaiselle vyöhykkeelle. Kulmerstrasse 4, työnantajan järjestämä majapaikka.

Koivun latvaoksilla kaksi varista. Istuneet siinä kevyen merituulen tuulikeinussa jo hetken. Siinäolivat jo reilu tunti sitten kultaisen noutajan lukiessa ahkerasti eilen illalla tai aikaisin tänä aamuna
lumiruutuun ilmestyneitä kellertäviä viestejä. Kolmas varis lentelee hetken koivun ympärillä, perääntyy ja istahtaa sitten talon katolla olevan ilmastointipiipun päälle, levittää siipensä, ravistelee
niitä kuin pudottaakseen tarttuneet lumihiutaleet. Siinä istuvat hiljaa toisilleen mitään raakkumatta, niin kuin kaikki asiat olisivat jo eilen käsitelty tai vain siksi, että tänään on sentään lauantai.

Noutajan kunniaksi yksinäinen talitintti esitti äsken kevätsoolon, erehtynyt ajasta, huomiseksi luvattu lumimyräkkä ja myrskytuulta.
Kumpaakaan niistä en kaipaa, en tuulta sen paremmin kuin luntakaan. Piha-alueen korkeat lumivallit kertovat lunta tulleen jo vuoden tarpeiksi. Tuuli puolestaan rikkoo talojen suojassa olevan taideteoksen.

Mäntyjen lumikruunut katoavat. Erikoisia ne männyt, muualla männyissä vain pieniä lumirakennelmia, täällä latvojen lumi kuin
sheikkien valkoiset päähineet. Vaivaismäntyjä, ihmisten runtelemia ne. Yli kaksi metriäkorkeat kivirakennelmat mäntyjen keskellä, kaksi tässä talojen muodostamassa aitauksessa toiset kaksi vielä näkymättömissä aitauksen takana, samanlaisia kuitenkin. Rakennelmien
tähden männyt runneltu. Ilmatorjuntatykkien ampumasektorin syystä pelkästään tympätty, asemiennaamioimisen vuoksi ei kaadettu. Vuosien mittaan nuo latvattomat männyt kasvaneet ja oksat pidentyneet. Nyt ylimmät oksat muodostavat alustan kauniillelumikruunuille, valitettavastimyrskytuuli riistää tuon maisemataulun. Tilalle jää karumpi, kaunis sekin.
Ihmeellinen tuo taulu ikkunalasin lävitse katsottuna. Vielä muutama viikko ja sen perusväri muuttuuensin likaisen ruskeaksi syksynkeltaisten koivunlehtien peittämän nurmikon värjäydyttyä lumen alla miltei tuhkanharmaaksi. Sitten vain muutama päivä lumipeitteen väistyttyä keväänvihreät ruohot antavat taululle uuden pohjavärin. Neliulotteisen taulun sointi muuttuu kuin taikaiskusta peippostenja mustarastaiden sävelvyöryssä. Lehtipuut pukeutuvat vihreähohtoisiin pukuihin, jotka kesäauringonkuumuudessa muuttuvat jotenkin tummemmiksi. Vaihtavat sitten muuttolintujen häipyessä asunsa syksyn karnevaalien juhla-asuiksi. Viimein levittävät asunsa nurmikolle ja jäävät odottamaan aikaa, jolloin räätäli herää talviunestaan. Ja kaikki tuo ja sadepisarat ikkunaruudussa, kuka maalari osaisi tehdä kauniimman taulun.

Tuuli oli vinkunut taukoamatta koko yön. Se oli kuljettanut mukanaan lunta, joka liimautui ikkunoihin, suli ja jäätyi lasien pintoihin tehden niistä lähes läpinäkymättömät.
Ensimmäisenä, kuten tavallista, heräsi emäntä, keski-ikäinen, lihavahko nainen. Vanha, rautajalkainen lavitsa narahteli hänen kohottautuessa istualleen pitäen täkkiä rintojensa edessä ikään kuin olisi yrittänyt salata rintojen alkavaa lakastumista. Nainen teki sen siksi, että oli omaksunut tavan jo nuorena sekä siksi, että tuvan kylmänkostea, nukkuvien ihmisten tunkkaama ilma tunkeutui kauhtuneen, flanellisen yöpaidan sisälle.
Istuttuaan hetken siinä narisevalla lavitsalla hän pudotti täkin, hamuili pimeässä permannolla olevat poronnahkaiset tossut jalkaansa, nousi ja kädellä tunnustelemalla etsi pöydällä olevan tulitikkurasian.
Säästääkseen kallisarvoisia tikkuja hän sytytti ensimmäiseksi kynttilän ja puhalsi tikun sammuksiin. Kynttilän heikossa valaistuksessa emäntä pumppasi painetta petromaxiin, sytytti kynttilän liekilla sammuttamansa tikun uudelleen ja sillä sitten kaasuuntuneen öljyn. Petromaxin pistävän kirkas valo miltei sokaisi hetkeksi hänen silmänsä. Lattialla porontaljan peitossa nukkuva isäntä korahti unissaan, käänsi kylkeään ja jatkoi nukkumistaan.
Talon naimaikäinen tytär oli karjakkokoulussa etelässä, ei tulisi kuin jouluksi, jos silloinkaan, Muita lapsia heillä ei ollut. Kaikki kolme poikaa olivat kaatuneet rintamalla. Jäljellä vain seinälle nastoilla kiinnitetyt kuvat.
Saatuaan petromaxin palamaan nainen meni keittiöön, nosti yöpaidan helmat ja kyykistyi istumaan ämpärille. Metallisen ämpärin laita äänteli hetken sihahdellen ja pieneen keittiöön levisi hetkessä virtsan pistävä haju..
Noustuaan ämpäriltä nainen sytytti kynttilällä tuohenpalasen, laittoi sen lieden pesään ja latoi palavan tuohen päälle miehen pilkkomia puita. Varmistuttuaan puiden palavan tasaisesti hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Saavissa olevan veden pinta oli yön aikana jäätynyt, Hän hajoitti jääkuoren iskemällä tylsäksi kuluneella puukolla siihen muutaman kerran ja otti kauhalla vettä noen peittämään kattilaan. Poistettuaan liesilevystä kolme rengasta hän laittoi kattilan syntyneen aukon päälle. Sitten hän otti peltisen purkin seinällä olevalta hyllyltä ja ryhtyi mittaamaan paahdetuista rukiinjyvistä jauhamaansa kahvin korviketta kattilaan. Rukiiseen nainen oli sekoittanut hiukan sikuria.
Tänään hän ei lähtisi hiihtämään kirkolle vaikka Paasikiven oli kerrottu puhuvan radiossa itsenäisyydestä.
Auringon nousuun oli vielä lähes kaksi kuukautta.

Kävin katseellani mittaamassa lähijärven tämän hetkistä tilaa, totesin sen olevan sula ja vesi vaikutti aivan mustalta, kesällä sen liplatus oli sininen. Siellä täällä kaarteli lokkeja ja Kanadan hanhet pari kolme uivat rauhallisesti tyynellä pinnalla, välillä pyörähdellen kevyen oloisesti kuin nähtyä jonkun kiinnostavan , kalan tai jonkun muun.
Rantaan tullessaan huomasin niiden olevan tosi isoja lintuja, olin niitä jo edellisenä kesänä seurannut mutta silloin eivät tulleet laiturille saakka.
Joku pieni poika juoksi vauhdilla laiturille päin, nousin jo valmiiksi vastaan ottamaan tuota reipasta veijaria, koska yhtään aikuista ei näkynyt hänen lähietäisyydellä, niinpä oikaisin käteni saadakseni hänet estettyä juoksemasta suoraan hanhien pariin.
No - poika suuttui silmittömästi kun estin hänen matkanteon, taisi sanoakin jotain hyvin 'terävää' mutta aikuisena jotenkin hahmotin hänen olevan karkuteillä, niin kuin olikin.
Joku äiti huuteli jonkun matkan päässä Petteriä ja poika tempasi pyyhkeeni ja meni sen alle piiloon, se paljasti että Petterihän se siinä!.
Äiti löysi poikansa ja sai kirkuvalta pikkumieheltä suuria moitteita, kuitenkin poika oli kuiva kun en laskenut veteen sinne se matka oli laiturin päästä päättyvä.

Kesä on takana ja joulua tässä aletaan odottamaan, maailma muuttuu, ennen oli yöllä jatkettava päivää että sai kaiken valmiiksi.
Nyt saan mennä valmiiseen joulupöytään, hohhoijjaa hienoa niin sanoisin. Isoäiti.

Kuules ny pentu, ei sun kannata uhoo tolla sun iälläs, määkin olin kerran nuori ja tein just
tollasia jutskia kuin sääkin, toisten harmiks meinaan.
Kummiskin mä muistan sen ajan, kun tytöillä oli sillai ihanasti vedettävät letit ja kouluissa ei
vielä tuotettu sun laisia tasapaksulla tietopäätteellä varustettuja kännykänkuluttajia. Siitä
letinvedosta saattoi muuten joutua seisomaan lopputunnin nurkassa tai joutui raahaamaan
kotiin semmoisen vihon, johon täytyi kinuta hallituksen allekirjoitus. Siinä vihossa oli
meinaan maininta syystä, miksi meikäläinen oli viikonloppuna kutsuttu koeistumaan joku
koulupenkki ihan yksin.

Siellä koulussa mä muuten jouduin muiden luokkalaisten kanssa ihan väkisin tutustumaan
kaiken muun lisäksi vielä teatteriinkin. Pahus vieköön, se ei riittänyt. että joulujuhlassa mä
esitin kerran jääkuningasta tai jotain silloista Halla-ahoa. Kaks kertaa meidät hinattiin ihan
ihka oikeeseen teatteriin. Eka kerralla sen mettäkylän silloseen ikiomaan monitoimihalliin
elikkä nuorisotalolle.Siellä semmonen kiertävä seurue esitti jonkun Kiven Lintu sinisen,
jonka lintu vaappui kuin vastatuuleen pyrkivä varis ja rääkkyi kuin vikasointuinen kukkopilli.

Toisella kerralla me päästiin ihan Helsinkiin asti. Mä sain muuten matkaan semmosen pitkän
setelin. Se oli varmaan yhtä pitkä kuin faijan naama kun se lykkäs sen setelin mulle. Faija
meinaan oli joutunut repimään sen pokasahalla mettästä ja sellaista ei jätkä sahannut yhden
päivän mittaan.
No, valtaosa siitä setelistä meni tietysti Klubiaskiin ja Vinettopulloon , jonka yhden Kallen
tutuntuttu oli hankkinut ihan meitä varten. Tietenkään ei ilmaseks mutta saatiin kumminkin.
Tietysti se maistui joka pojalle siihen asti, että pullo kiersi Jaskalle. Ottihan sekin, mutta
kirosi Vineton litkuks. Se oli kuulemma kerran ottanu perskännit sen faijan pirtupullosta.
Jaskan faija oli muuten sen mettäkylän hammaslääkäri, niin etten mä yhtään epäile.

Tietysti me ravattiin siellä Hesassa kuin vauhkoutunu porotokka. Alkoi meinaan heti siellä
asemalla. Tuijotettiin kattoo niin kuin koko rakennus olis maailman suurin ihme. Open oli
pakko karjua kurkkunsa käheeks jo ennen kuin me hoksattiin edes ne lumilyhtyjättiläiset
siinä ulko-oven molemmin puolin. Pari vossikkaa odotteli siinä oven likellä ja pirssejä.,
joiden kyljissä oli joko roomalainen ykkönen tai kakkonen.
Kansallismuseo ja Ateneumi, molemmissa pari maalausta, joita jäpen oli pakko katella
suu auki, niitä maisemia ei oltu nähty sitten kun viimeks äidin kanssa saunassa.

Mutta se teatterireissu, siitä mun piti sanoman. Jo siinä tuloaulassa meinas tulla ilman
puute. Naisilla sellaisia pukuja kuin filmeissä ja pitkät imukkeet, kun ne sauhuttelivat
kuin Greta Garbo Casablancassa. Jotkut nyrpistivät nokkaansa ja sanoivat partnerilleen
jotain, mistä me ei ymmärretty tippaakaan. Onneks, näin jälkeenpäin ajatellen jotain
- jävlä snorungar, di passar ej hit.
Lopulta katsomon ovat avautuivat ja me rynnättiin open perässä sinne permantotuoleille.
Nekin, ellen mä väärin muista niin pehmustettuja. Ja se esirippu ,kirkkaan purppuranpunainen
hehtaarisametti, mettäkylän vastaava oli kuin kauhtunut vaateriepu sen rinnalla. Ja sitten kun se avautui, et kuule usko.
Siinä oli valtava, pyöree nojaton sohva vai olisko se ollu seslonki. Ja Ansa Ikonen sinisessä
aamuasussa lepertelemässä jotakin Taunolle. Kun Ansa sanoi jotain pehmeetä niin miehet
alko taputtaa ja Taunon repliikin aikana luokan tytötkin huokailivat, mutta melkein jokaisella
heistä taisi koulukirjojen kansia koristaa lehdestä leikatut Tauno Suuren kuvat,
massahysteriaa, sano mun sanoneen.
Siitä kappaleesta , se oli muuten Amerikan keisari, mä en muuten paljon muista. Ainoostaan sen, että Taunon loppureppliikin jälkeen naiset kirku ja miehet hakkisivat kämmenensä kipeiks. Kai se sitten oli jotain järkevää, mitä se Tauno siinä sano. Mutta sen mä muistan, että mettäkylän ainoo kukkakauppa olis muuten tyhjentynyt moneen kertaan, jos sen kukat olis kiikutettu sinne lavalle sen esityksen jälkeen.

Tauno Suureksi sanottu oli suuri osaaja hänkin

Huomenta Kirjoittava Kansa.
Luin alusta loppuun ketjun jotta ei mikään mene ohi silmien näin aamusta ei ole mihinkään kiire, on liikenteen kannaltakin hiljaista, eikä puhelinkaan häiritse.
Lämpöasteita mittarissa muttei sada muutamia lumilämpäreitä siellä täällä, ajotiet sulat. Helminauhan tavoin liikkuu sujuvasti aamuliikenne etelään, se on aamun suunta tällä kohtaa Suomea.
Joskus nuoruudessa oli tapana sanoa perjantaita luantainaatoksi, voi hyvin lähteä illan rientoihin jos työviikko ei ollut rankka joskus pienet torkut ja menoks'. Työni oli tarkkaa numerotyötä ja tottakai vielä selonteot, voi niitä aikoja tuntuu kuin olisivat vielä lähellä kuitenkin aikaa on kulunut viimeisestä loppupinnistyksestä jo puolitoista vuosikymmentä.
Toisaalta...oli monia mielenkiintoisia työpaikkoja, muutaman kerran sentään vaihdoin 'työtuolia' kun mahdollisuuksia tarjottiin ja palkka parani mitä sitä miettimään.
Olen kai sen verran vilkas luonteinenkin ettei paikan vaihdos rassannut vaan yleensä kiinnosti uusi ympäristö ja myös firman laatu.
Aloitin koulun päätyttyä rehtorin ehdotuksesta eräässä maahantuonti liikkeessä ja lopetin järjestössä, eikä mistään jäänyt 'hiekkaa hampaisiin'.
No nyt minä pian paljastan sielunikin täällä kanssakirjoittajille se ei ole tarkoitus kuitenkaan, enpä muista olenko oikeastaan rasittunut työn teosta väsynyt terveellä tavalla kyllä, työistumisen vastapainoksi liikunnallista harrastusta ja avioitumisen myötä lapset kyllä pisti liikkumaan.
Mitenkähän tämäkin päivä vielä päättyy olen onnekas kun kuntoa riittää ja menojakin no ja saman verran paluita kuitenkin kaikki vapaaehtoista kukaan ei enää pakota, paitsi lapset ja heidän jälkeläiset.
*Nyt sinä mummi tulet tänne on synttärit tai muut kekkerit, ota pyjama mukaan*!
Joskus jätän menemättä mutta harvoin.

Jäiköhän jotain sanomatta?

Huomenet tälle aamulle!
Siinä se syksy yritti vaihtua talveen, ei onnistunut vesisade vei lumet ja lämpömittari nollan yläpuolella, katsellaan voi vielä olla mahdollista valkoinen joulu.
Alkaa tähän pimeyteen tottua kun vain keskipäivällä pieni aika valosaa pakkohan se on on hoidettava päivän askareet ja kaupassakin käytävä, on hyvä keksintö tuo sähkö muuntuu moneksi, valoa, voimaa, lämpöä no monta muutakin ja sitten vaan lasku!

Asuinalueellani on kerrottu 'lapsille villasukkia' kamppanjasta olen kutonut tai neulonut kuinka vaan jo kolme paria kauniilla väreillä nyt vain huomenissa vien kirjastoon siellä on keräyspiste. On hyvä muistaa vähäosaisia ja maahanmuuttajia en tiedä tarkkaan kenelle ne on menossa, kaunis tapa kuitenkin yrittää saada "Joulu-mieltä" niille jotka varpaistaan palelee.

Vuosia sitten muistelisin että teimme räsynukkeja porukalla ne oli menossa kehitysmaihin lasten iloksi, en tiedä miten lapset niihin suhtautuivat itse kyllä mietin olisimmeko saaneet jotain parempaa aikaan? Kyllä saimme, toiset ryhmät keräsi kaikkea tarpeellista, vaatteita, astioita ja muita taloudessa tarvittavia.
Isoja olivat rekka-autot jotka lähtivät viemään kerätyt ja valmistetut tavarat, moni meistä liikuttui oli se sen arvoistakin.

Tässäpä oli ajatuksia ja muisteloita tälle aamulle, mukavaa on muistellakin onhan sitä yhtä jos toista tapahtumaa ja samanverran sattumia mitä voi ketään loukkaamatta kertoilla, usein muistelen itsekseni että missä kaikessa on tullut oltua mukana...
monessa! Hyvin monessa.

Asiallisuutesi riittää jo pitkälle tähän mukanaoloon, jossa ihmisenä olemien on joskus vierasta.
Jokaisen tänne kirjoittajan pitäisi tavallasi " kurasaappailla".
Meitä on täällä moneksi ja usea näistä on yksinäinen, joka kaipaa kirjallista päiväseuraa.
Kirjoitit , Kurasaapas, sähköstä ja sen voimasta. Tiedättekö kukaan mitä sähkö on? Jotkut yrittävät tietää tuon, mutta ei onistu. Tiedetään vain miten sähkö toimii ja vaikuttaa, se riittää.
Kirjoitit jotain sähkönkalleudesta. 50 Watin Led valaisin valaisee jo tehokkaasti ja sitä voi polttaa 20 tuntia ennenkuin 1 kWh:n kulutus täyttyy. Tuon kWh:n hinta on ollut 10 senttiä, joten valaistus tulee halvaksi. Muistanetteseuraavan: Hyvä valaistus antaa viihtyisyyttä halvalla. Hyvä tietysti tietää sähkön siirtomaksut kustannuksina.

Eivät tällaiset arjen asiat paljoa varmaan kiinnosta, mutta joskus niissä voi sanoa jotain asiaakin jos osaa.

Ihanteenani on aurinkokennot, joillahelposti saa oman aurinkovoimalan ja vaikka iltavalot sykynsaunatielle. Aurinko lataa päivällä lamppujen akut illan ja yön valaisemiseksi.

Ajankuluksi tämänkuivan kirjoitukeni tein.

Se-entinen-Kukkahame
Ihanko Kukkahame !!!!!!! En ollut uskoa silmiäni, sillä on siitä aikaa kun palstalla olen sinut nähnyt. Kaikkea on jo mieleen tullut. Moni entinen 'tuttu' on palstalta poistunut ja syitä lienee monenlaisia.
Tervetuloa!

Kyllä, kyllä minä se olen, joku on napannut nikin koska koneeni ilmoitti että on käytössä, kyllä näitä nikkejä aina keksii uusia mutta jotenkin tykästyin siihen hulmuhelmaan.
Uteliaisuus minullekin tuli ja kurkkimaan mitä tänne kuuluu?
Kaikki varmaan hyvässä vauhdissa ainakin minun ensihuomioni oli sellainen, ja mikäs se nyt jarruttaisi? Vuoden pimein aika ja sataa aina, sisätiloissa ei aina keksi tekemistä.
Tänne ei ole pitkä matka eikä sateet ja tuulet haittaa.
Pitänee tunnustaa että tänne jää pian koukkuun, tänäänkin onkohan jo kolmas kerta olla naputtelemassa, onneks ei niitä tarvitse laskea, nyt odotin jo Tähdet Tähdet ohjelmaa. Tästäkin oma mielipiteeni on ettei Waltteri Torikan vertaa taida enää löytyä.,
toisaalta ei tarvita kuin yksi Waltteri.
Ja nyt tvn ääreen!

Olen ollut poissa liian kauan. Tuollaiset tuhat kilometriä, ei sen enempää. Silti tuo
etäisyys on ollut valovuosia, aina on ollut jotain tärkeämpää. Niin tärkeää, että
matka sinne on osoittautunut ylivoimaiseksi. Tai ainakin itselleni kertomani esteet
ovat olleet mielestäni ihan hyväksyttäviä elleivät peräti täysin perusteltuja ja minä
olen siirtänyt aikomani matkan ensikesään ja sitten taas ensikesään.
Kliseehän se on, mutta paljon on vettä virranut Sattasjoessa minun sieltä irrottamiseni jälkeen. Sota ja saksalaiset, silloin jouduin lähtemään muiden mukana,
saappaan korkuisena minä. Sitten isän kuolema ja adoptio, uusi koti, uudet van hemmat. Viljo ja Hilma, nuo nimet eivät heidän yhteisen haudan päädyssä ole vassa kivessä, mutta eihän se ole olennaista tässä jutussa.
Isää en muista kunnolla, vain ohikiitäviä tuokiokuvia ja toisten kertomana jotakin.
Porontaljan suojassa ahkiossa jonkun sylissä, oliko siinä isäni. En tiedä, haluan
vain uskoa. Tai käsi, joka heitti savusaunan ovesta joululahjat lapsille. Oliko se isä,
toivon niin.
Isä sestomassa veneessä ja istun tuhdolla, sen minä muistan. Veneen pohjalla
viikate , kirves ja saha. Eivät varmasti ainoat esineet, en vain pysty muistamaan
muita. Isä ohjaa veneen rantaladon kohdalla rantaan, nostaa nuo työkalut maihin,
kumartuu ja piilottaa ne ladon alle. Miksi, sitä isä ei kerro, itse olen liiaksi lapsi
ymmärtääkseni.
Haudalla heitän Hilman antaman ruusun isän arkun kannelle ennenkuin miehet
alkavat lapioida hiekkaa. Hilma toruu minua, olisi kuulemma pitänyt laskea ruusu
kummulle. Silloin en sentään saanut piiskaa, muista jutuista kyllä ja usein.

Äiti ei antanut piiskaa kuin kerran, en ainakaan muista. Sen muistan ja äidin itkun.
Minä karkasin. Lähdin pakoon, ei äiti siitä piiskannut. Vanhin veli raahasi minut takaisin pihaan. En tiedä, oliko se välittömästi tuon venematkan jälkeen vai vasta
seuraavana päivänä. Minä en vain halunnut lähteä muiden mukaan. Vaistosin vain
luudalla suljetun oven merkityksen. Ketään ei olisi kotona, mahdollisesti muiden itku
syvensi pelkoani. Siksi minä karkasin, harasin niin kauan lähtöä vastaan, että äidin
oli lopulta käytettävä vitsaa.
Ei minulla äidistäkään kovin montaa muistikuvaa. Äiti navetan ovella, navetan kosteanlämmin ilma tiivistyy pakkasessa höyrypilveksi. Todennäköisesti olen sairas,
äiti kantaa minut kylmään huussiin. Reiän ympärillä on sanomalehti, silti tunnen
jäätävän kylmyyden.
Toinen kerta, jolloin muistan äidin itkeneen.
Minun on nälkä. Ehkä se ollut kovinkaan poikkeuksellinen tunne. Mutta leivät orressa antavat nälälle yliotteen. Itken. Itken niin kovaa, että äiti ei jaksa kuunnella pidempään vaan nousee rahille, ottaa kokonaisen leivän ja työntää sen käteeni. Ahmin siitä yli puolet, lopusta muut lapset tappelevat äänekkäästi. Äiti ei voi muuta kuin itkeä.

Kaikista puutteista huolimatta käyttäytymiseni evakkoon lähtiessä kertoo minun
tunteneen olevani tuon kodin ja perheen kiinteä osa. Valitettavasti olosuhteet -
vat sellaiset, että lapsuuteni päättyi tuohon luudalla suljettuun oveen.

Viime vuoden aikana olen tehnyt aikani kuluksi paljon käsitöitä, innostus on tullut lapsuudesta saakka lienee nk sukuvika. Kaikki perheen jäsenet ovat/olivat (osa meistä on jo ollut ja elänyt) taitavia käsistään, iltapuhteilla ja aina kun oli vapaata suunniteltiin ja myöhemmin toteutettiin yhdessä tai erikseen, tuli epäonnistumisia mutta enemmän onnistumisia.
Sisareni löysi jostain idean seinäryijyn valmistukseen projekti oli todella pitkä ja jo suunnitteluvaiheessa tuli monta kysymysmerkkiä milloin mihinkin, kun oli innostusta meitä ei 'pidätellyt' mikään ja siihen oli syynsä. Molemmat vanhemmat innostivat ja kannustivat, hamppujen kasvatus yksi kesä, kiskottiin juurineen maasta ja niputettiin.
Ennen jäiden tuloa ne upotettiin järveen.
Ennen jäiden sulamista ne nostettiin rantaan.
Siinä oli vielä jos jonkinlajin käsittelyä ennen kuin ne oli hitaasti mutta taatusti valmista lankaa tarkoitukseen.
Työ ei ollut helppoa eikä vaivatonta missään vaiheessa, kädet kipeytyi, iho rohtui ja sian rasvalla (paremman puutteessa) voideltiin yöksi aamulla hommat jatkui samaan malliin, voisin nyt todeta ettei ollut työttömyyttä.
Naapurit piti meitä evakoita hulluina ja sanoivat sen ääneen silmiin katsoen, eivät uskoneet meidän tavoitteisiin kunnes näkivät itse. Sitten alkoi löytyä tarvitsijoita perunasäkkejä, viljasäkkejä mihin nyt kukin niitä olisi tarvinnut?
Meidän projekti /nykysana) eteni, säkit valmistui ennemmin kuin seinäryijy joka viimen saatiin ison tuvan seinälle ryijy, Hirvet rannalla 2-3v se otti mutta kannatti.
Vaikka olin koululainen vielä osasin tehdä ryijysolmut ja vuoroin me naiset kudottiin.
Enää ei ryijystä ole kuin muisto vain, ajanhammas se senkin vuosien saatossa söi, varmasti niin luulen, siivousintoilijat luuti sen hangilla huonokuntoiseksi,langat oheni lopulta oli pari kolme milliä solmun jälkeen villaa, Pekka-hevonen sai sen loimekseen talven pakkasilla.

Olipa kiva muistella lapsuuden päiviäkin tässä samalla.
Aika tuo ja aika vie, jossain viimein loppu lie.

Se ilmestyi eteeni aivan yllättäen. Keskellä tietä, siinä se seisoi, kädet poskien suojana. Siksi se ei huomannut tuloani, pelästyi miltei yhtä paljon kuin minä äkillisen väistöliikkeen heilauttaessa autoani tämän osuessa lumivalliin. Onneksi sen auto oli hyytynyt tien vasempaan laitaan ja omani suhahti oikealta puolelta hänen ohitseen. Lumituiskussa valkoinen Saab ilman minkäänlaisia valoja oli sinänsä jo onnettomuusriski siinä kohdassa tietä, jyrkän mutkan takana. Vaaleatakkinen nainen, sellainen, jonka kaikista viimeisimpänä odotti näkevänsä lumimyrskyn keskellä, oli taatusti hengenvaarallinen sekä itselleen että muille.
Jarrutin ja pysäköin oman autoni muutaman kymmenen metrin päähän, laitoin varoitusvilkut palamaan, puin vierelläni olleen ulkoilutakin päälleni ja laitoin lakin päähäni, nousin autosta ja lähdin kävelemään kohti tiellä seisojaa. Tietysti minä kirosin mielessäni tuota törttöilijää ja valmistauduin sanomaan mielipiteeni mitään salaamatta mutta painomustetta lisäten.
Ei helvetti, en minä puolta kilometriä ajanut, korkeintaan satakunta metriä siitä mutkasta…mutta kävelin ainakin tuon puolikilometriä tietä pitkin tulematta mihinkään mutkaan. Tuuli vain vinkui ja terävät jääkiteet polttivat poskiani. Saabia ei näkynyt, vielä vähemmän tuota vaaleatakkista naista. Ei, en ollut nukahtanut rattiin enkä nähnyt harhoja, olin vain tuntia aiemmin poikennut tankkaamaan ja juomaan pari kupillista kahvia. Edellisen yön olin nukkunut tosi hyvin. Kävelin vielä varmuuden vuoksi pari kolmesataa metriä eteenpäin. Kääntyessäni näin oman autoni vilkkujen valon heikkona
jossain kaukana. Ihmeissäni lähdin kävelemään kohti valoja. Katselin auraamattomalla tiellä olevia ajojälkiä. Olin koko matkan ajanut melko suoraan, missään kohdassa en lähelläkään lumivallia, jollaiseen olin kuvitellut saaneeni kosketuksen. Saapuessani autoni luo en enää ollut varma, hytisinkö kylmästä vai siksi, että olin nähnyt jotain yliluonnollista.
Käynnistin auton, sammutin hätävalot ja lähdin ajamaan eteenpäin. Lumituisku oli yltynyt tuon menettämäni puolituntisen aikana. Tien yli lentävä lumi peitti hetkittäin täysin ajotien. Menettämästäni ajasta huolimatta minun oli ajettava äärimmäisen varovasti välttääkseni ojaan suistumisen. Vielä muutama kilometri ja kääntyisin tutulle tieosuudelle, sitä ennen olisi kuitenkin jyrkkä mutka. Samassa olin täysin varma, mitä tuolla mutkassa olisi. Melkein matelin matkan mutkaan, etten vain törmäisi mihinkään.
Pysähdyin, sytytin hätävalot, tempaisin vaistomaisesti ensiapulaukun takaikkunalta ja lähdin uudestaan ulos autosta. Vaalea Saab oli kyljellään ojassa, perä osittain tiellä ajosuuntaani oikealla, oikosulku ilmeisesti sammuttanut ajovalot. Yritin, mutta en saanut ovea auki. Kurkistin sisään sivuikkunasta. Minun oli pakko palata autolleni hakeakseni sekä puukon että onneksi mukana pitämäni vasaran.. Vasaraa sorkkarautana käyttäen onnistuin vääntämään oven väkisin auki. Puukolla leikkasin ajajan turvavyön poikki. Vedin varovasti etuistuimella tajuttomana roikkuneen vaaleatakkisen naisen ulos autosta ja kannoin hänet oman autoni takapenkille. Siirsin autoni pois mutkasta, laitoin lämmittimen isommalle, kaivoin kännykän taskustani ja soitin hätäkeskukseen. Samassa takanani leimahti, valunut polttoaine oli syttynyt ja sytyttänyt Saabin. Hätkähdin, tajuntaani iskeytyi tietoisuus. Olisin ohittanut tuon paikan ja kääntynyt toiselle tielle ennen tuota onnettomuutta ellen olisi pysähtynyt ylimääräiseksi puoleksi tunniksi siellä toisessa paikassa.

Tällaisia viestejä lukisi mielelellään enemmänkin vastapainoksi viime aikana kirjoitetuille änkyräviesteille.

Täällä kurssaappaan ketju. Onko nyt jollain muulla nikillä ? Ihania muisteloita ja kertomuksia.

Muutama minuutti sitten kysyttiin Englannin työväenpuolueen (oppositio) johtajalta Sophy Ridge -showssa,
onko hän lukenut brexit-sopimuksen josta pian on äänestettävä ja josta koko Englanti/maailma puhuu
(koska siinä on 585 sivua plus kannet), Corbyn vastasi: en, mutta olen selaillut sitä

Isänmaalliselta Aarne Saariselta, SKP:n puheenjohtajalta, kansanmieheltä, joka kieltäytyi ministeripaikasta vaikka usein tarjottiin, kysyttiin, oletteko lukenyt Karl Marxin Pääoman (vielä enemmän sivuja kuin brexit-sopimuksessa, kolme osaa)
Saarinen vastasi: en ole, selaillut kyllä

Näin se menee ylätasolla

Corbyn: jos tulisi uusi brexit -äänestys, en tietäisi mitä tekisin
Brexit: Jeremy Corbyn says he does not know how he would vote in fresh EU referendum