Periaatteessa minulla on kai asiat aika hyvin. Mutta ei siltä tunnu. Itse asiassa viimeiset pari viikkoa on tuntunut aika pahalta. Tämän avautumisen pointti on selkiyttää ajatuksia oman pääni sisällä ilman, että minun tarvitsee oksentaa tätä parin hassun tutun ihmisen päälle… cannot afford to lose ’em. Ehkä täältä löytyy ajatuksia ja kokemuksia.
Nykyinen työpaikkani tavallaan pelasti minut. Tykkään työtehtävistäni. Rahaa on sen verran, ettei tarvitse kitkutella, vaikka taidankin olla alipalkattu. Elämässä on säännöllisyyttä ja rytmiä. Olen päässyt hyödyntämään osaamistani ja hankkimaan sitä lisää. Olen joutunut toteamaan, etten sittenkään ole täysin kelvoton uuno. Olen joutunut pakon edessä tilanteisiin, joihin en muuten olisi suostunut, ylittänyt rajojani, yllättänyt itseni, löytänyt itsestäni uusia puolia. Olen muuttunut, parempaan suuntaan jopa. Lisäksi nykyistä työtäni edeltäneen työttömyysjakson ja ei-niin-mielenkiintoisten pätkätöiden aiheuttama ahdistus on mennyttä.
Vaan kuinka ollakaan…
Nykyistä työtä lähti alusta asti paukuttamaan sata lasissa todella kovalla motivaatiolla. Työpaikka tuntui viimeiseltä oljenkorrelta ennen lopulliseen pitkäaikaistyöttömyyteen ja syrjäytymiseen ajautumista, ja motivaatio pysyä työn syrjässä kiinni oli sen mukainen. Niin se on vieläkin. Kaikki ei kuitenkaan enää ole niin ruusuista, kuin se aluksi oli. Hyvin suoriuduttuani minulle kasaantuvan työn määrä lähti kasvuun. En tiedä, onko työmääräni sen ihmeellisempi kuin muillakaan. Ongelma onkin siinä, että koen olevani arvokas ihmisenä vain työssä suoriutumiseni kautta. Tuotantoeläin karsinassa. Ylitunnollinen tuotantoeläin, jonka elämä ja identiteetti on rakentunut liian suurelta osin työn varaan. Onko minulla muutakaan? Tämä on nyt alkanut syömään miestä.
Niin. En tiedä, onko työmääräni todella niin kohtuuton kuin miltä se tuntuu. Ennemmin minusta tuntuu, että vapaa-aikani niin laadutonta ja surkeaa yksin kökkimistä, etten pysty sen aikana palautumaan rasituksesta ja stressistä. Se on niin mielenkiinnotonta, että ajatus harhautuu väkisinkin työasioihin, ne tuntuvat mielekkäämmiltä. Hoitamalla ne kunnolla saa edes jotain positiivista vastakaikua. Olenko koukussa?
Töiden jälkeen samat, tylsät kuviot toistuvat uudelleen ja uudelleen. Kaupan kautta kotiin ja koneelle aikaa tärväämään. Tylsää, mutta mitä muutakaan tekisin? Minne menisin ja miksi? Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Jotain pitäisi silti tehdä. Joka päivä ja joka viikko tunnen olevani pykälän verran väsyneempi, alakuloisempi ja ärtyneempi. En usko, että laskusuhdanne päättyy hyvin. Työpaikka ja siitä seuraavat asiat ovat hieno juttu, mutta se on vain yksi pala pelissä. Ihminen tarvitsee enemmän voidakseen olla toimiva kokonaisuus.
Ratkaisujen suhteen olen yhtä hukassa kuin olen ollut viimeiset 15 vuotta. Tai pikemminkin… tiedän, että sopiva määrä sosiaalista elämää ja ihmissuhteita voisi olla se resepti, mitä lääkäri määräisi. Tarvitsemaani lääkettä ei valitettavasti saa apteekista, se on hankittava itse ja työkalut sitä varten on kehitettävä omin voimin. Mitä ja miten? Miksen saa mitään aikaiseksi, vaikka selvästi tajuan, kuinka tärkeää se olisi oman hyvinvointini ja elämäni kannalta? Miten tästä omasta, työelämästä huolimatta, muusta maailmasta irrallaan olevasta kuplasta pääsee pois? Onko se enää edes mahdollista? Monesti tuntuu, ettei minulle ole edes yhteistä kieltä muiden kanssa. Paitsi jos on kyse työasioista. Helvetti sentään. Elämä tuntuu siltä, kuin se olisi magneettinen palapeli, minkä osat hylkivät toisiaan, ja liimatuubi on hukassa. Tai sitten minulla on ratkaisun avaimet koko ajan kädessäni, mutta olen sokea niille.
Oli miten oli, nyt päätä tyynyyn.
Huomenna on nimittäin työpäivä.
Nykyinen työpaikkani tavallaan pelasti minut. Tykkään työtehtävistäni. Rahaa on sen verran, ettei tarvitse kitkutella, vaikka taidankin olla alipalkattu. Elämässä on säännöllisyyttä ja rytmiä. Olen päässyt hyödyntämään osaamistani ja hankkimaan sitä lisää. Olen joutunut toteamaan, etten sittenkään ole täysin kelvoton uuno. Olen joutunut pakon edessä tilanteisiin, joihin en muuten olisi suostunut, ylittänyt rajojani, yllättänyt itseni, löytänyt itsestäni uusia puolia. Olen muuttunut, parempaan suuntaan jopa. Lisäksi nykyistä työtäni edeltäneen työttömyysjakson ja ei-niin-mielenkiintoisten pätkätöiden aiheuttama ahdistus on mennyttä.
Vaan kuinka ollakaan…
Nykyistä työtä lähti alusta asti paukuttamaan sata lasissa todella kovalla motivaatiolla. Työpaikka tuntui viimeiseltä oljenkorrelta ennen lopulliseen pitkäaikaistyöttömyyteen ja syrjäytymiseen ajautumista, ja motivaatio pysyä työn syrjässä kiinni oli sen mukainen. Niin se on vieläkin. Kaikki ei kuitenkaan enää ole niin ruusuista, kuin se aluksi oli. Hyvin suoriuduttuani minulle kasaantuvan työn määrä lähti kasvuun. En tiedä, onko työmääräni sen ihmeellisempi kuin muillakaan. Ongelma onkin siinä, että koen olevani arvokas ihmisenä vain työssä suoriutumiseni kautta. Tuotantoeläin karsinassa. Ylitunnollinen tuotantoeläin, jonka elämä ja identiteetti on rakentunut liian suurelta osin työn varaan. Onko minulla muutakaan? Tämä on nyt alkanut syömään miestä.
Niin. En tiedä, onko työmääräni todella niin kohtuuton kuin miltä se tuntuu. Ennemmin minusta tuntuu, että vapaa-aikani niin laadutonta ja surkeaa yksin kökkimistä, etten pysty sen aikana palautumaan rasituksesta ja stressistä. Se on niin mielenkiinnotonta, että ajatus harhautuu väkisinkin työasioihin, ne tuntuvat mielekkäämmiltä. Hoitamalla ne kunnolla saa edes jotain positiivista vastakaikua. Olenko koukussa?
Töiden jälkeen samat, tylsät kuviot toistuvat uudelleen ja uudelleen. Kaupan kautta kotiin ja koneelle aikaa tärväämään. Tylsää, mutta mitä muutakaan tekisin? Minne menisin ja miksi? Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Jotain pitäisi silti tehdä. Joka päivä ja joka viikko tunnen olevani pykälän verran väsyneempi, alakuloisempi ja ärtyneempi. En usko, että laskusuhdanne päättyy hyvin. Työpaikka ja siitä seuraavat asiat ovat hieno juttu, mutta se on vain yksi pala pelissä. Ihminen tarvitsee enemmän voidakseen olla toimiva kokonaisuus.
Ratkaisujen suhteen olen yhtä hukassa kuin olen ollut viimeiset 15 vuotta. Tai pikemminkin… tiedän, että sopiva määrä sosiaalista elämää ja ihmissuhteita voisi olla se resepti, mitä lääkäri määräisi. Tarvitsemaani lääkettä ei valitettavasti saa apteekista, se on hankittava itse ja työkalut sitä varten on kehitettävä omin voimin. Mitä ja miten? Miksen saa mitään aikaiseksi, vaikka selvästi tajuan, kuinka tärkeää se olisi oman hyvinvointini ja elämäni kannalta? Miten tästä omasta, työelämästä huolimatta, muusta maailmasta irrallaan olevasta kuplasta pääsee pois? Onko se enää edes mahdollista? Monesti tuntuu, ettei minulle ole edes yhteistä kieltä muiden kanssa. Paitsi jos on kyse työasioista. Helvetti sentään. Elämä tuntuu siltä, kuin se olisi magneettinen palapeli, minkä osat hylkivät toisiaan, ja liimatuubi on hukassa. Tai sitten minulla on ratkaisun avaimet koko ajan kädessäni, mutta olen sokea niille.
Oli miten oli, nyt päätä tyynyyn.
Huomenna on nimittäin työpäivä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi, olen Pekka, terapeutti, ja erikoistunut tällaisten mielialahäiriöiden ja tunnesolmujen selvittämiseen. Klikkaa nimimerkkiä ja katso profiilista spostiosoite, jos haluat keskustella asiasta pidemmin.
"Ongelma onkin siinä, että koen olevani arvokas ihmisenä vain työssä suoriutumiseni kautta."
Tässä on yksi olennaisista oireista. Sinua tuntematta en voi paljon sanoa, mutta vaikuttaa siltä, että olet saanut hetkellisen omakuvan parannuksen työstä, mutta todellinen tunne-elämä on edelleen kokemattomassa tilassa tekstisi perusteella.
Olin myös itse aikanani yli 14 vuotta samantapaisessa tilassa - usein syvästi masentuneena ja ahdistuneena. Arvottomuuden tila ei parantunut lääkkeiden tai tavanomaisen psykoterapian avulla, koska minulle ei ollut edes kykyä tuntea tarvittavia tunteita.
Tästä kuplasta voi päästä irti. Ota muhun yhteyttä niin jutellaan. Asun Keski-Suomessa, mutta matkustan ympäri Suomea tarpeen mukaan.
Lääkärisi varmaan on oikeassa, ja tiedät sen itsekin, että lisää sisältöä elämään tulisi vilkkaammasta sosiaalisesta elämästä. Se on vaan pakotettava itsensä jonnekin ihmisten pariin niin kauan että löytää sitä sisältöä/tapahtumia/ihmisiä.
Se ei ole helppoa, kun elämänilo on hieman kadoksissa, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole kuin lähteä ulos ihmisten pariin ! Sinun pitää "potkia" itsesi liikkeelle,
irtautua siitä jähmettyneestä rutiininomaisesta mitääntekemättömyydestä
jonnekin mitä sinun paikkakunnallasi tai lähellä on tarjolla.
Onko sinulla yhtään kaveria, jonka kanssa teillä olisi jotain yhteistä intressiä johonkin toimintaan ?
Se oli vain sanonta; "lääkäri määräisi". Lääkäri määräisi oikeasti varmaan SSRI-myrkkyjä. Ei lääkärit toisten sosiaalielämällä tee rahaa. Lääkkeitä määräämällä kyllä.