Millainen olisi kreationistinen maailma?

Monet kohtaukset ovat syvästi häiritseviä.

Nämä järkyttävät asiat sarja on jo näyttänyt (Varoitus: sisältää spoilereita tähän asti ilmestyneestä kuudesta jaksosta):

1. Heti alussa näemme, mitä tapahtui vallankumouksen tultua niille, joilla oli jo perhe, mutta jotka eivät tunnustaneet uutta hallintoa: Mossin esittämä nainen, jonka nimi myöhemmin paljastuu Juneksi, pakenee avauskohtauksessa miehensä ja lapsensa kanssa kypärähattuisia asemiehiä pitkin metsiä.

June piiloutuu lapsensa kanssa metsään, mutta heidät löydetään. Lapsi viedään pois. Asemiehet sitovat Junen paareille ja kantavat hänet pakettiautoon. Kaukaa kuuluu laukauksia.

June olettaa, että hänen miehensä on tapettu.

2. June kuljetetaan hedelmällisten naisten keskitysleirille, jossa uskonnolliset fanaatikkonaiset – sarjassa ”tädit” – kouluttavat tulokkaista orjattaria. Johtaja Lydia (loistava Ann Dowd) näyttää heti kaapin paikan tulokas-Janinelle (Madeline Brewer).

Ensin Janinea lyödään sähköisellä karjapiiskurilla. Sen jälkeen Janine raahataan pois ja hänen oikea silmänsä kaivetaan ulos. Se on varoitus kaikille muille.

Gileadin oikeuskäsitys on muutenkin kaikkea länsimaisen oikeuskäsityksen sääntöjä vastaan. Kapinoivat hirtetään suoraan ja jätetään roikkumaan kaikkien nähtäväksi. Jos joku on tappanut syntymättömän lapsen, hänet luovutetaan orjattarien käsiin ja he saavat repiä ja raastaa tekijän kuoliaaksi.

Vanhan testamentin kirjoitukset ovat laki ja Jumala sallii kaiken. Siksi esimerkiksi raiskaus on oma syy.

3. Seremoniapäivä on ilta, jolloin orjatar yritetään saattaa raskaaksi. Se sijoittuu aina orjattaren ovulaation aikaan.

Tästä ”siittämisseremoniasta” on yritetty tehdä mahdollisimman epäseksuaalinen: paikan päällä on talon henkilökunta kodinhoitajasta autonkuljettajaan.

Frediläinen asettuu makaamaan komentajan ja tämän vaimon sänkyyn. Komentajan vaimo pitää hänen käsistään kiinni ja tämän päätä sylissään sillä aikaa kun komentaja raiskaa hänet.

Koska siitä kohtauksessa oikeasti on kyse: tahdottomana makaavaa orjatarta kohdellaan esineenä. Hän on välikappale, jota komentaja yrittää hedelmöittää.

Hän voisi saman tien olla kävelevä kohtu, ei ihminen laisinkaan.

4. Toinen kummallinen seremonia nähdään kun silmänsä menettänyt Janine tulee raskaaksi ja on aika synnyttää.

Hysteerisessä kohtauksessa punapukuiset orjattaret kannustavat Janinea yhdessä valtavan kartanon huoneessa kun toisessa vihreisiin verhoutuneet vaimot kannustavat naista, jolle Janinea lasta synnyttää. Vaimot siis esittävät synnyttävänsä ja orjattaret hoitavat homman oikeasti.

Kun h-hetki lähenee, nämä kaksi naisryhmää yhdistyvät ja vaimo kiipeää orjattarensa päälle ”yhteissynnytykseen”. Kun lapsi on syntynyt, hänet otetaan välittömästi pois synnyttäjältä.

Kahden kerroksen väkeä ei voisi enää paremmin kuvittaa.

5. Ehkä kaikista järkyttävin on Frediläisen vieressä asuvan toisen orjattaren, Gleniläisen (Alexis Bledel) kohtalo.

Orjattaret käyvät päivisin kaupassa ruokaostoksilla. He liikkuvat ulkona aina pareittain, koska totalitaristisessa systeemissä paras tapa pitää ihmiset kurissa on saada heidät tarkkailemaan toisiaan ja pitämään näin toinen toisensa kurissa.

Kuka tahansa voi olla ”silmä” eli hallituksen kätyri, siksi on parempi pitää melut mahassaan ja keskittyä puhumaan säästä ja toistelemaan virallisia tervehdyksiä:

”Hänen silmänsä alla.”

”Siunattu olkoon hedelmä.”

”Herra avatkoon.”

Näillä matkoilla Frediläinen ja Gleniläinen ystävystyvät. Gleniläisen paljastaa toimivansa vastarintaliikkeessä. Ennen vallankumousta hänellä oli vaimo, mutta Gileadissa homous on pyhäishäväistys. Homoseksuaalisuutta ei ole olemassa.

On vain ”sukupuolipettureita”.

Gleniläisen uskoutuu Frediläiselle: hänen oikea nimensä on Emily. Hän on rakastunut ja kihlannut erään taloudenhoitajan eli martan. Mutta joku ilmiantaa molemmat naiset hallinnolle.

Emily ja martta haetaan ja viedään tuomittavaksi. Heidät suunsa ovat sidotut – Gileadissa syytetyillä ei ole oikeutta puolustautua syytteitä vastaan. Martta tuomitaan kuolemaan. Raastavassa kohtauksessa Emily joutuu katsomaan rakastettunsa hirttämistä. Hän ei voi edes huutaa.

Kohtaus tekee The Handmaid’s Talesta liiankin todellisen: homoseksuaalisuus on lailla kielletty yli 70 maassa ja siitä rangaistaan kuolemalla kymmenessä.

Emilyä ei hirtetä. Hänet tuomitaan ”pelastukseen”. Se tarkoittaa genitaalialueen silpomista. Kun Emily herää valkoisesta huoneesta, hän tajuaa heti, että jokin on vialla. Hän on ollut jonkinlaisessa leikkauksessa: heikottaa, alapää on siteissä.

Hallinto on tehnyt hänestä vaarattoman poistamalla häneltä nautintoa tuottavat elimet. Kohtaus on järkyttävä muun muassa siksi, että se niin selvästi viittaa sekä naisten ympärileikkauksiin että transsukupuolisten pakkosterilisaatioon.

Lydia-täti saapuu paikalle vahvistamaan tilanteen:

”Tämä on sinulle järkytys, Emily. Voit tietysti yhä saada lapsia. Elämäsi helpottuu tästä lähtien.”

”Sitä ei halua, mitä ei voi saada.”

6. Fanaatikoiden vallankaappauksen eteneminen näytetään pikku hiljaa takaumina. Kohtaukset nostavat hien otsalle. Miten nopeasti ja helposti kaikki tapahtuu!

Ensin kaikkien naisten pankkitilit tyhjennetään: June ja tämän paras ystävä Moira (Samira Wiley) poikkeavat juoksulenkiltä kahvilaan kun Junen maksukortti ei toimi.

Kun naiset pyytävät baristaa kokeilemaan korttia uudelleen, barista haukkuu heidät ”helvetin huoriksi”. Naisia naurattaa baristan julkeus, eivätkä hälytyskellot soi.

Junen työpaikalla avokonttorissa esimies kutsuu kaikki koolle ja ilmoittaa, että naispuolisten työntekijöiden on siivottava pöytänsä. Heidät irtisanotaan.

Kun June yrittää kysyä, millä perusteella, pomo toteaa hädissään:

”En voi sille mitään.”

Kun Elisabeth Mossin näyttelemä June kantaa työpisteensä tavarat laatikossa ulos, ei voi olla miettimättä Mossin kuuluisinta roolia, Mad Menin Peggyä. New Yorkin mainostoimistoon sijoittuva sarja kuvasi yhteiskunnallisia murroksia 1960- ja 70-lukujen Yhdysvalloissa.

Yksi tärkein niistä oli naisten aseman muutos ja siksi sarjan yksi jatkuva pääjuoni seurasi Peggyn asteittaista nousua sihteeristä menestyväksi copywriteriksi.

Tekijät ovat varmasti ymmärtäneet kohtauksen ironian: yhdessä hetkessä koko Peggyn työ valahtaa kankkulan kaivoon.

Katsojalle hetkellisyys toimii varoituksena. Myöhemmin sarjassa nimittäin selviää, että poikkeustila julistettiin terrorismin torjumisen nojalla, mutta oikeasti se oli keino ottaa maa haltuun sen omilta kansalaisilta.

Yhdessäkin takaumassa poliisit avaavat tulen mielenosoittajia kohtaan. Katsoja ymmärtää, että turva ja rauha ovat hauraita asioita.

Jäljellä on enää neljä jaksoa. Mihin koko sarja tulee vielä päättymään?

Sarja on edennyt 6. jaksoon mennessä pisteeseen, jossa aluksi yhdenlaisina esitetyt hahmot on laitettu uuteen valoon.

Yksi heistä on komentaja Waterfordin vaimo Serena Joy. Serena kohtelee aluksi Mossin esittämää päähenkilöä törkeästi. Hän muun muassa telkeää tämän huoneeseensa, kun selviää, ettei orjatar olekaan toivotusti raskaana.

Useissa jaksoissa näytetään, miten alentuvasti komentaja suhtautuu Serenaan (”Sinun ei tarvitse vaivata päätäsi.”). Serena vaikuttaa tyytymättömältä tilanteeseensa, vaikka hän oli yksi uutta järjestystä ajaneista.

Se johtuu siitä, että Gileadin kaltaisessa misogynistisessä diktatuurissa nainen ei voi voittaa, vaikka olisi hierarkiassa ylimpänä, sillä hän on aina miestään alempana.

Maailma on inhottava paikka, sanoo Lydia-tätikin. Naiset ovat heikompia. Heitä on suojeltava. Heitä suojellaan vaikka väkipakolla.

The Handmaid’s Tale kuvastaakin loistavasti sitä tympääntymistä, mikä kodin piiriin sidottua ja ”suojeltua” naista vaanii. Ja huomio: tästä ei kannata vetää johtopäätöstä, että sarja jotenkin väheksyisi tai kritisoisi kotiäitejä.

Ei suinkaan.

The Handmaid’s Tale kuvastaa tilannetta, jossa ei ole vaihtoehtoja. On vain vaihtoehdottomuudesta syntyvää tyhjyyttä.

Järjestelmä sortaa myös köyhiä miehiä. Waterfordin autonkuljettaja Nick (Max Minghella) on juuri tällainen. Tähän mennessä Nick on paljastunut hyvikseksi ja hänellä on kirjaan perustuen vielä tärkeä rooli loppua kohden.

Ehkä parasta The Handmaid’s Talessa on sen brutaali rehellisyys. Komentaja Waterford perustelee systeemiä näin:

”Me halusimme tehdä maailmasta paremman. Parempi ei ole ’parempi’ kaikille. Se tarkoittaa aina huonompaa joillekin.”

Ja näinhän se on. Jokaisella järjestelmällä on uhrinsa, useimmiten tietoisesti valitut sellaiset. The Handmaid’s Talessa uhreja ovat homoseksuaalit, transihmiset, köyhät miehet, köyhät naiset, ateistit, hedelmälliset naiset. Muun muassa.

Onneksi mikään systeemi ei voi täysin kitkeä solidaarisuutta, joka voi syntyä sorrettujen välille. Siitä on jo vihjailtu voimakkaasti myös The Handmaid’s Talessa.

Sitä Gileadin päättäjät eivät nimittäin tulleet ajatelleeksi jaotellessaan naiset omiin osastoihinsa.

He loivat samalla armeijan.

Näkyykö Ylen kanavilla?

Bushmannin valheet eivät hetkauta yhtään.

Kreationismi eli luomisusko on oppi, jonka mukaan kaikkeus ja sen elolliset olennot ovat syntyneet luomistapahtumassa (Wikipedia). Kreationisti taas kannattaa kreationismia. Kreationistinen maailma kaiketi olisi sellainen, jossa uskotaan luomiseen. Sillä ei ole mitään tekemistä tuon jumalattomille ihmisille tarkoitetun viihteen kanssa. Sairasta viihdettä sairaille ihmisille.

>>Margaret Atwoodin klassikkoromaaniin perustuva sarja kertoo vaihtoehtoisesta Amerikasta, jossa uskonnollisten fundamentalistien pakkolaki määrää naiset miesten omaisuudeksi.>>

Tuo poiminta on tuosta ohjelmasta, joka ei kuvaa kristillisyyttä lainkaan. Muslimeilla naiset lienevät miesten 'omaisuutta', mutta EI kristityillä.

>>Naiset alistetaan synnytyskoneiksi, homoja silvotaan ja tapetaan: HBO:n The Handmaid’s Tale on pelottavin ja vaikuttavin tv-sarja juuri nyt, koska se voisi olla täyttä totta.>>

Kristityt eivät silvo ja tapa ketään eivätkä alista naista.

Tämä sarjahan on jo täyttä totta monessa maassa. Sarjan esittämää uskontoa kutsutaan vaan yleesä islamiksi ja siinä olevaa oikeusjärjestelmää sharia-laiksi.