Huomionhakuinen ahdistus

Herään. Pelkään jo valmiiksi. Nousen ylös ja juon aamukahvit. Sieltä se tulee, heräilee kanssani. Niskat jomottaa, hengitys ahdistaa. Käsiä ja naamaa kihelmöi. Alkaa itkettää. Pakotan itseni syömään jotain. Ruoka tuntuu juuttuvan kurkkuun. Haluan huutaa, oksentaa, juosta pois. Saada jotenkin revittyä, karkotettua tämän pikimustan möykyn sisältäni.

Kumarrun lavuaarin ylle, yritän saada limaa keuhkoista, ehkä se helpottaisi. Ei helpota. Vatsaa koskee, se on turvonnut möykky. Käyn vessassa, yritän ulostaa sen pois. En onnistu. Menen makaamaan ja hengittelen rauhassa, hieron palleaa. Hengitys ehkä vähän helpottaa, möykky sulautuu? Ei. Nyt sydän muljahtelee, alkaa taas itkettää. Hyvä, itken. Ehkä se helpottaa. Annan tuskan valua silmäkulmista, rään valua nenästä. Ei auta. Nyt särkee päätä. Huudan jumalaa poistamaan tämän tuskan. Ei apua. Möykky on vaan entistä suurempi. Se tarttuu tiukemmin kiinni.

Kokoan itseni. Lähden kauppaan. Ahdistaa. Välttelen katselemasta muita ihmisiä. Pyörryttää. Etenen nopeasti kaupan hyllyjen välissä. Käytävät tuntuvat kovin pitkiltä. Näen tutun,kierrän nopeasti kaukaa. En nyt pysty pysähtymään ja rupattelemaan niitä näitä. Kassalla tajuan unohtaneeni jotain. Maidon. Niitä olisi toisella puolella markettia. Pitkä käytävä, liian pitkä. Kävely heitättää, näkö sumenee. Menen jonoon. Jääköön maito. Jonossa on ihmisiä. Lapsi huutaa, toinen juoksee kärryjen kanssa. Pidän katseen tiukasti eteenpäin, yritän rentoutua. Etene jono etene. Miten on niin hidasta. Äkkiä nyt!

Pääsen pihalle. Puhelin soi. En voi nyt puhua. Vasta kotona. Pyörryttää, niskaa koskee.

Eteisessä huokaisen. Päivän "työt" tehty. Väsyttää, möykyn raahaaminen vie kaikki voimat. Puran ostokset. Ei taaskaan kunnon ruokaa,jotain helppoa ja nopeaa. Menen parvekkeelle, sytytän tupakan. Outo tunne leviää rintakehään, puristaa ja käsiä heikottaa. Päässä heittää. Helv*tti. Niskaa särkee. Möykky alkaa taas kasvaa, rintakehästä kohti alavatsaa. Hengitys ahdistaa. Itken.

Kaivan puhelimen esiin.Googletan oireitani, katson yksityiset lääkärit. Pelottaa, ei ole rahaa niihin. Paha olo kasvaa. Minulla on masennus ja siitä johtuvat fyysiset oireet. Näin minulle on kerrottu. En voi uskoa. Hengitys on raskasta, kurkkua kuristaa. Alkaa huimata. En kestä tätä enää hetkeäkään.

Mutta kestän. Joka päivä vaan vähän huonommin. Joka päivä vaan vähän epätoivoisemmin. Mutta toivo alkaa uupua. Musta möykky seuraa minua joka paikkaan. Muuttaa muotoaan ja etsiytyy kroppani jokaisen kolkkaan. Muistuttaa olemassa olostaan joka ikinen päivä. Joka ikinen tunti. Joka ikinen hetki. Se pilaa kaiken.Keskusteluissa se ilkkuu taustalla ja vie keskittymiskyvyn, ystävyyssuhteisiin se suhtautuu mustasukkaisesti ja vaatii jakamattoman huomion, televisio-ohjelmiin se tunkee mukaan yhtä usein kuin mainokset kauppamalla itseään. Etten vain unohtaisi. Hetkeksikään. Kaupassakäynnit se sotkee huohottaen niskassa, tekemällä käytävät mutkaisiksi ja ihmiset kovaäänisiksi. Heräämiset se pilaa piilotellen sängyn alla, Nukkumaan menot se pilaa valvomalla pidempään kuin minä. Ruokailut se pilaa viemällä ruokahalun, täyttämällä vatsani. Se pelottelee minua sairauksilla, uhkailee pahenemisella. Vihaa toivoa ja rakastaa luovuttamista. Se närästää, kivistää, oksettaa, puristaa, pyörryttää, heikotuttaa, pelottaa, ja ennen kaikkea ahdistaa viemällä tilaa omasta kropastani. Siirtelee elimiä, muljauttelee niitä ja järjestelee niiden paikkoja uusiksi kuin huonekaluja ikään.

Olen yrittänyt saada sitä muuttamaan. Siivonnut ja ollut siivoamatta. Juossut lenkillä sitä karkuun, polkenut kymmeniä kilometrejä sen roikkuessa tarakalla. Jättänyt sen lempijuomat ostamatta (alkoholi). Olen pelotellut sitä vitamiineilla ja hedelmillä. Yrittänyt jättää sen kaverien seurassa porukan ulkopuolelle. Maanitellut ja uhkaillut, huutanut ja raivonnut. Pessyt sen suihkussa lattiakaivosta alas. Tunkenut sormeni kurkkuun ja vetänyt sen vessanpöntöstä alas. Muutaman kerran olen koittanut häätää sitä lääkkeillä. Mutta siitä se vain hurjistuu ja iskee tuhatkertaisena takaisin.

Nyt se on asettunut lempipaikkaansa rintani päälle makaamaan. Painaa siinä enemmän kuin pitkään aikaa. Se tietää, että voin olla kuuntelematta, mutta en tuntematta. Se on ovelampi ja fiksumpi kuin minä.