Vammaton tahtoisi tutustua vammaiseen?

Aika kummalta tuntuisi, että joku haluaisi tutustua minuun sen takia, että olen vammainen. Heräisi kysymys, että miksi. Mitä sellaista haluaisit oppia, jota vammaton ei osaisi opettaa mutta vammainen osaisi?

Kannattaa muistaa, että vammaisiakin on hyvin erilaisia. Tuskinpa tulisit kaikkien kanssa toimeen. Jotkut vammaiset taas ovat mukavia.

Kannattaisiko sopivassa live tilanteessa mennä vammaisen luokse ja alkaa juttelemaan ihan tavallisesti ja olla mitenkää korostamatta, että haluat olla hänen kaveri. Kerro itsestäsi joku aivn tavallinen asia ja naruta toinen kertomaan itsestään asia ja luokaa keskustelua.... kun tutustut häneen, niin voit sitten vaikka pyytää FB kamuksi ja jostain sattumassa vaikka jutella siellä lisää.

Ystävyys tai kaveruus ei ole sopimus. Ihmiset vaan tutustuu toisiinsa ja löytää yhteisiä asioita ja sitä rataa.... Kaikilla on sekin mahdollisuus, että ei tutustukaan hyvässä, vaan opitaan myös pahsta.

teeskentely on huono asia

Meitä vammaisia on täällä arjessa muiden keskuudessa, ja on monia tilaisuuksia tutustua ihmisiin. Paras tilaisuus siihen on, kun on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde, eli vaikka harrastus tai jokin ajanviete.

Aika monihan tutustuu uusiin ihmisiin esimerkiksi koiraa ulkoiluttaessa. Koirat yhdistävät myös ihmisiä. Kun itsekin liikun yksin, eivät vieraat tule herkästi juttelemaan, mutta kun olen koiran kanssa, tilanne muuttuu heti. On helppo murtaa jää kysymällä koiran ikää, rotua tai muuta.

Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei vammaista välttämättä kiinnostaa vieraalle omaa taustaansa tai tarinaansa. Minultakin usein esimerkiksi taksikuskit kysyvät olenko syntynyt vammani kanssa vai mikä tausta on. Tavallaan ymmärrän uteliaisuuden, eikä asia ole erityisen arka, mutta en ihan ymmärrä miksi minun pitäisi heille raportoida elämääni. Usein vain haluan lukea lehteä, seuraan Facebookia tai haluan. levätä hetken.

Nykyään on niin paljon tätä invojen inspirational-pornoa eli motivaatio-puhujia, että terve voi luulla että vammaiset on aina super-aurinkoisia, vahvoja, ja optimistisia.
Tälläkin palstalla myös usein korostetaan omaa pärjäämistä ja sitä ettei vamma rajoita yhtään.
Itse olin nuorena sellainen itsekin, oli tarve korostaa omaa tavallista elämäänsä ja pärjäämistä.
Iän tuodessa sairauden radikaalia pahentumista, myönnän jo auliisti että kyllä tää rajoittaa ja tosi paljon rajoittaakin.
Apuakin on ollut pakko tottua ottamaan vastaan, edelleen inhoan sitä.
Koen myös häpeää avuttomasta tilastani, joskus nolottaa olla tällainen.
Että eivät invat aina jaksa olla aurinkoisia, ystävällinen kyllä yleensä olen.

En ole törmännyt ainakaan tietoisesti moiseen "superoptimistioletukseen", mutta silti uskoisin tietyn kohteliaisuusoletuksen koskevan myös meitä liikuntavammaisia. Hyvä siis kuulla, että yleensä ystävällisesti käyttäydyt.

Ehkä koska vammauduin aikuisiällä, olen aina tiedostanut rajallisuuteni, mutta yritän silti pitää yllä illuusiota itsenäisestä elämästä. Ehkä häpeä ja itseinho niin suuria. Jätän mieluummin asioita tekemättä, kun annan mahdollisuuden epäonnistumiselle.

Nykysellään olen kuitenkin hieman pehmentynyt ja suostun ottamaan tarjottua apua vastaan. Eipä ole tuo pieni helpotus minulle, kuin plussaa ja saattaa tuoda toiselle hyvän mielen.

Ihmiset ovat kyllä yleensä liian tuppisuita ja kehtaavat lähestyä vasta alkoholin avustuksella. Liekö syynä sitten opetettu "kohteliaisuus", ettei vammaa saa huomioida ja varmuudeksi jätetään koko henkilö huomiotta.

Mutta aloittajalle: Ei väliä lähestymisen alkutarkoituksella, jos mahdollisuus hyvään. Rohkeutta, kansa!

Alkoholi on kyllä viimeinen keino lähestyä ketään. Itse huomasin äskettäin keskustelevani asioita itseäni muutaman vuoden nuoremman naisen kanssa hänen aloitteesta. Heitin hänelle sähköpostiosoitteesi, mutta juttelu jatkuu kuitenkin vain kasvotusten. Ei ole siis posti kolissut