Kamalinta synnytyksessä!

oli ne inhottavimmat (suorastaan v-mäiset!!). Käynnistyksen (tippa ja kalvojen puhkasu) supistukset takia tulivat sellaisella rytinällä, että oksat pois. Kivunlievityksenä oli ilokaasu ja kaikki oli ohi kolmessa ja puolessa tunnissa, että eipä sitä montaa tuntia tarvinnut kestää..

Ponnistusvaihe oli ehkä suorastaan helpotus, vaikka A-vauvan jälkeen kyllä kerkesi ajatella, että voi kun olisi ollut helppoa, jos olisi vain yksi synnytettävänä. Noh, 19 minuutin jälkeen syntyi B- vauva, että ei se nyt sitten niin hirveää ollutkaan -Näin jälkikäteen ajateltuna. =D

kohdun painelu oli hirvittävintä mitä tiedän .koko synnytys tapahtui ilman puudutuksia, mutta mikään vaihe ei ollut niin kamala kun kätilö paineli kohdun tyhäksi.

Se on kauheinta kun ponnistuttaa, mutta kohdunsuu ei ole tarpeeksi auki eikä saa ponnistaa. Ensimmäisessä synnytyksessä jouduin melkein tunnin pidättelemään ponnistusta ja kun lopulta sain ponnistaa, vaikkei kohdunsuu ollutkaan kokonaan auennut, tuli suunnattoman helpottunut olo. Kohdunsuu myös aukesi kokonaan ensimmäisellä ponnistuksella. Toinen kauhea vaihe on juuri viimeiset supistukset ennen ponnistamista.

Noin 15 viimestä minuuttia ennen kuin saa ponnistaa. Se tunne on aivan hirveä, kun supistus on lähes taukoamatta päällä ja kipu hirveä niissä loppuvaiheen supistuksissa. Ponnistuskin on hirveää juuri ennen kuin vauva putkahtaa ulos ja venytys on äärimmillään, mutta niiden supistusten jälkeen se tuntuu aluksi jopa helpottavalta kun saa aloitella ponnistuksen.

Mulla on molemmissa synnytyksissä jouduttu vauhdittamaan synnytystä kun aukeaminen on loppunut kuin seinään... Ekassa synnytyksessä laitettiin tippa, kun paikat ei auennut ku 4cm, toisessa synnytyksessä puhkastiin kalvot, ku aukeeminen tyssäs 7cm.
Supistukset on aivan kauheita ollu noitten toimenpiteitten jälkeen!!! Tippa ku laitettiin, niin supistelin 1/2h ihan yhteen menoon tosi kivuliaasti ja sit sainki jo ponnistaa (olin siis auennu 6cm 1/2h:ssa!) ja kalvojen puhkasun jälkeen oli sama juttu, Supparit oli tosi kovat! Mut ei menny ku n.7min niin paikat oli auki. Mä en oo sitä ponnistusvaihettakaa kokenu ollenkaa "helpottavana", muuten ku tietty siks et ne hirveet supparit loppuu! Vaikka se on ihan erilainen kipu, niin silti yhtä hirvee! Tuntuu et repee kahtia ihan just! Huh.
Kumma vaan, taas kuitenki pukkaa vauvakuumetta päälle, vaikka se synnytys ei mitään herkkua ookaa. Sen kyllä unohtaa nopeesti, kuinka kipeitä sitä oltiinkaa...

vaikka niitä ei tarvinnut laittaa kun pari limakalvolle synnytyksen jälkeen.

Tai siis se, kun ei tule tarpeeksi kovia ponnistuksia. Vatsa on kivikova ja vaikka kuinka yrittää ponnistaa niin mitään ei tapahdu. Aikani siinä ährättyäni molemmilla kerroilla, niin kutsuttiin toinen kätilö painamaan eli työntämään vauvaa ulos. Tuntui aika ilkeeltä, kun vatsa on siis kivikova ja toinen vielä puoliksi makaa vatsan päällä ja työtää vauvaa ulos.
Myös supistukset on aika pahoja. Toisella kerralla supistukset alkoivat kotona yöllä noin puoli kahden aikaa ja sitten jo neljältä vauva
oli syntynyt. Eli aika haipakkaa tapahtui avautuminen.

Mulla oli tosi helppo synnytys, vaikka ensisynnyttäjä olinkin. Kello 1 yöllä tultiin Naistenklinikalle ja aamukahdeksalta poika syntyi. Kipuihin epiduraali, joka laitettiin aika pian synnytyssalissa ja vaikutti todella hyvin ja ilokaasu, josta siitäkin vain hyvää sanottavaa. Supistukset tuntuivat puudutuksen jälkeen lempeiltä, ponnistusvaihe kesti pari minuuttia ja oli sekin kivuton, tuntui kuin ois kakalla ollut.
Mutta mutta..epsitomia (välilihan leikkaus) mulle tehtiin, niin kuin NKL:llä kuulemma on usein tapana ja aika iso sellainen, tikkejä laitettiin kymmenkunta. Inhottavinta oli kipeät, kiristävät tikit, joista yksi vielä repesi irti ja aina kun käveli esim. vaunujen kanssa ulkona pikkuhousut hankasi haavaa ja avasi sen, tuon haavan paraneminen kesti monta viikkoa. Nykyään (yli vuosi synnytyksestä)ei tietenkään mitään kipuja enää ole, alakerta on toiselta puolelta vain vähän eri muotoinen.

Aamulla puolen seitsemän aikoihin tuli kiirus lähtö, kun lapsivesi tuli. Sairaalassa otettiin sisään, mutta tuumattiin ettei kohdunsuu ole tarpeeksi auki yms ja jäin sinne sitten odottelemaan. Illalla alkoi lopulta supistelut jotka oli sen verran ilkeitä, että oli sama yrittikö olla paikoillaan vai liikkua. Ensin kokeiltiin aqua(?)-palloja selkään, mutta itsellä ainakin olo muuttui vain ikävämpään suuntaan, kun supistukset teki 'täyden ympyrän' niiden pallojen takia.

Lopulta päädyttiin sitten saliin ja sain sen Petidiini-piikin, joka auttoi kummasti..tuli pari tuntia nukuttua jopa. Heräämisen jälkeen olo oli tokkurainen (kello n.23.00). Kätilön, jonka kanssa olin siihen asti ollut tekemisissä, vuoro oli ilmeisesti loppu ja toinen tuli tilalle. Sain ilokaasun käyttöön, en muista enää miksi muita ei tarjottu.

No, kuitenkin..tuo kohdalle osunut kätilö oli kyllä kamala. Voisi kai sanoa, että ei mitenkään ystävällinen tapaus missän suhteessa. Tiuskimista lähinnä sekin vähä puhe mitä sai irti (ensi kertalainen kun olin, niin yritin vähän kysellä uteliaisuuttani asioista), paljon huolestuneempi tuntui olevan siitä tietokoneesta minne jotain merkkailtiin ylös - välillä sitä ihmeteltiin kahdenkin kätilön voimin.. "Voi, voi kun on uusi ohjelma vaihdettu, mites tää toimii oho, minnes ne tiedot katosi yhtäkkiä?" Ja niin edelleen..oli vähän ulkopuolinen olo. Onneksi tosin siippa oli mukana. Itse synnytyksen ajaksi ei saanut mitään 'kipuun', pitäähän se nyt kestää..ja sama tiuskiminen jatkui muutenkin. Yhtäkkiä jostain syystä (en tiedä miksi), tehtiin tuo välilihan leikkauskin. Onneksi ei noin muuten ollut ihan kamala tapahtuma tuo synnytys ja kiitettävän nopeasti ohi sitten kun alkoi tapahtua. Ja sitten jatkui taas, onneksi istukka yms tuli helposti pois, mutta en koko aikana pitänyt niistä mahan painelu testeistä. Sain sentään ilokaasun käyttöön kun jo edellä mainittu täti alkoi ommella tikkejä sitten..~hrrr~ "Mitä sinä nyt siinä vielä pompit/sätkit, tämä nyt on ihan pientä tuohon aiempaan jo..", yksi esimerkki kommenteista. Sitäkään en tiedä tarkasti miten ne tikit laitettiin, mutta istuminen oli kamalaa pitkään. Muistaisin, että leikkauksen alkukohtaan sijoittunut tikki(rypäs?) oli jonain ihme möttinä ja se hankautui joka paikkaan melkein mihin vain mahdollista. Nykyään sentään tuntuisi olevan paikat suht kunnossa. Täytyy vaan toivoa, että jos joskus uudestaan vielä eksyy, niin toivottavasti ei sama henkilö osu kohdalle. ;)

Selvittiin kuitenkin hengissä ja naperokin on jo kohta kahden vuoden. =) Vähän pitkä vuodatus, mutta toivottavasti joku jaksoi lukea..

Ensimmäisen kanssa se viimeinen ponnistus ja tunne että nyt ei kyllä enää jaksa! Toki helpottaa heti kun pää syntynyt.
Toisen kanssa hetki kun sain vauvan syliini. Tiesin jo lähtiessäni että nyt mennään tekemään kuollutta vauvaa. :((

Kyllä mulla oli ehdottomasti supistukset. Ne kun kestävät tuntikausia. Ja minuuttikin tuntuu siinä tuskassa ikuisuudelta.

Mulla kaikki 4 synnytystä on jäänyt mieleen juuri kivuista. Ja tikkien ompelukin tuotti tuskaa, mutta ei niin paljon kuin itse supistukset. Ne kun ei helpottanu millään kivunlievityksillä. Mietinkin, että antaakohakaan ne mitään lääkettä , vai onko se vaan huiputusta, että ne on antavinaan jotain.

Sanotan, että eka on pisin ja kivuliain, mutta mulla se ei pitäny paikkaansa. Mulla eka oli tosin pisin, 17 tuntia, toinen oli kaikista nopein, 3 tuntia, kolmas oli 5 tuntia, ja neljäs meni 6 tuntiin ja oli kaikista vaikein.

Myös synnytyksen jälkeen ne kaikki vatsanpainamiset, kun hoitsu painaa vatsaa lähelle selkärankaa moneen kertaan sen vuorokauden aikana, jotta saadaan kaikki veri ym mönjät pois, tuntuu todella kurjalta.

Mutta jokaisella synnytys on niin erilainen, että ei aina tarvi odottaa sitä pahinta. Jollain se on todella helppo.

Mun yksi tuttu synnytti niin nopeasti, että just kerkesi synnytyspöydälle kun poika oli jo maailmassa, eikä pahemmin edes kipuja kerinny tuntee.

eka synnytys meni jees...ei kauheaa ollenkaan,kesti 9t30min
mut sit tää toinen!
supistukset alkoi ja heti tuli tunne "nyt synnyttää" pääsin sairaalalle ni oksensit heti synnärin lattialle. kätilö siinä tupisemaan et pitikö lattialle oksentaa.(kuin olisin paikan valinnut) siinä kutsui siivoajan ja tupisi sillekkin et nyt toi oksensi jokapaikkaan. noh...kuikkas alapäähän ja puhkaisi kalvot."TÄMÄ VESIHÄN ON AIVAN VIHREÄÄ" minä kysyin mitä se tarkoittaa,ni tuumas tylysti et "no sil on joku hätä"heti perään tuumasi et aletaan ponnistaa. kivut oli kovat,ei voinut kylkeä kääntää ja hän opasti eri asentoihin,eka piti olla "vihainen kissa" sit "olla ku sammakko" ja lopulta mentiin kyljelleen. mulla vasenkorva kuuro ja eiköhän se kätilö käskenyt oikealle kyljelle :( siinä koitin sanoa et en minä kuule ja se huusi mulle,et "ole hiljaa ni kuulet" miehenikin jo sanoit et "hei se ei ihan oikeesti kuule" mut eipä uskonu,ei... noh... ponnistin kerran ja toisen sit se alkoi huutaa "ÄLÄ PONNISTA" ja sit kuului vaan "voi herran jumala,voi herran jumala..." lapsella napanuora 6krt kaulan ympäri. sen oikoi ja sit sain ponnistaa ulos. pikkuisen piti lasta virotella,mut hyvin tokeni. sit se kätilö kertoi miten oli enkeleitä matkassa... vielä hetki ja lapsi olisi kuollut. selosti pitkän tovin et just tämmöisten tilanteiden takia koti synnytykset idioottimaista touhua...
hengissä selvittiin mut vieläkin tympii kätilön asenne,tais olla paha päivä. en tiedä välittyykö kirjoituksesta se tylyys,mut sitä se oli! tyly!

ainiin...synnytys kesti eka supistuksesta 3t06min.

Kamalin tuska oli juuri ennen kuin ponnistusvaihe alkoi. Loputon supistus joka vaan jatkuu ja jatkuu, uutta supistusta pukkaa päälle, mutta vanha ei laukea...

Ehdottomasti se kun ponnistuttaa ihan hirveästi mutta ei saanut vielä ponnistaa. Otin aina tällöin ilokaasua muuten olisin räjähtänyt! Tämän tuskan jälkeen oli ihana päästä ponnistamaan...

Pahinta oli supistukset ennenku sain epiduraalin ja siinä vaiheessa kun vauvan pää ilmeisesti oli tulossa ja väkisin yritettiin vaan saada mahtumaan ulos ilman välilihanleikkausta. Huusin kuin puukolla pistettyä sikaa. Onneks mies tajus sanoa että leikatakaa nyt jo. Se helpotti todella.

Synnytys meni hienosti. Supistukset kesti kun tiesi että ne tulee ja menee irvistelyjen jälkeen taas ohi. Ponnistus oli nopea. Mutta kun töksy kätilö alkaa kuiskia toiselle kätilölle että tulikohan napsastua liian lyhyt napanuora, niin toki minä pelästyin. En edes osannut pelätä mitään etukäteen ja sitten alko mielessä pyöriä, että mitä nyt tapahtuu. Henkilökunta ei kommentoinu mitään ja minä en uskaltanut kysyä kun pää oli niin pyörällä muutenkin. No mitään ongelmaa ei ollut ja 9-vuotiaallani on nätti napa. Henkilökunnan pitäis olla tosi tarkkanan mitä suustaan päästää.

Sain tytön 3250g ja 51cm ja kamalinta neidin syntymässä oli kun pää syntyi. Sain epiduraalin joka auttoi supistusten loppuajan, mutta sen vaikutus loppui juuri ennen ponnistusvaihetta. Muuten ponnistusvaihe oli helppo ja suht kivuton, mutta kun emättimen aukko joutui venymään vauvan pään syntyessä huusin kuin tapettavana. Se oli kamala tuska ja polte, ei kestänyt kauaa mutta kipu oli helvetillinen. En osaa sitä mitenkään kuvat!! En revennyt, kaksi tikkiä tuli, joten senkin suhteen helpolla pääsin.

Muilla vastaavia kokemuksia? Onko toisela kerralla ponnistusvaihe helpompi ja kivuttomamapi. Pelottaa vähän..

supistukset oli kamalia, enkä saanut kivunlievitystä koska paikat olivat jo auki 8cm. paikat aukesivat 9cm, mutta sitten avautuminen loppui siihen! Loppujen lopuksi jouduin aloittamaan ponnistamisen viimeinen sentti kiinni ja samalla kun ponnistin niin kätilö työnsi sormet sisään ja työnsi viimeistä senttiä pois vauvan pään edestä...kyllä sattui. Mutta kokonaisuudessaan synnytyksestä jäi hyvät muistot...tuskinpa kukaan synnyttää täysin ilman kipuja:)

Sain lokakuussa tytön 3865g ja 51cm. Synnytys
käynnistettiin ja sen jälkeen kun kalvot puhkes
ja lapsivesi meni oli supistukset ihan
kamalia :( ennen epiduraalia. Ja sit sopivasti
epiduraalin vaikutus loppu ponnistusvaihees ja
se oli jotain ihan kauheeta!!! Mut sit ku sai
vaavin siihen rinnalle ni unohti ton kaiken
kivun..

mulla synnytys helppo ja "kivuton", tosin avautui vain 7 senttiin ja sit piti keisarinleikata vauvan väärän tarjonnan takia. kamalinta oli kun viereisessä huoneessa synnytettiin ja se äiti huusi kuin ois päätä leikattu! ihan tosi. menin ihan lukkoon ja iski paniikki siitä toisen huudosta. ajattelin etten ikinä tule kestämään omaa ponnistusvaihetta, enkä varmaan olisikaan kestänyt. itkin ja meuhkasin kun toinen äiti huusi, hoitajat tuli ihan rauhottelemaan ja laitto radion täysille etten olisi kuullut huutoa. omat supistuksetkin unohtu, niin paniikkiin menin. sit toinen kamala kokemus oli leikkaustikkien poisto. haava kamalan kipeä ja teippi tikkien päältä piti vaan repiä pois ja tikit napsia myös. mulla on kamalan herkkä kipukynnys, niin tälläset asiat pelottaa. ihme kun supistukset ei sattunu. mut ponnistusvaiheeseen oisin varmasti pyörtyny...

istukan irrotus käsin ja paha verenhukka....

ponnistusvaihe kamala, vauva jäi jumiin, solisluut poikki ja repesin pahasti. ja aika huonossa kunnossa oli vauvakin.


Ja sen jälkeen epätietoisuus että mitä nyt tapahtuu, parannutaanko me tästä kumpikaan kunnolla jne..

Vauva parantui ja minäkin melkein. Jonkunverran ongelmia minulle jäi ja hirvittävä pelko alapään sorkkimisen suhteen.

Ekaa synnyttäessä valvoin kaksi yötä ja päivää supistusten vuoksi, joten saliin päästyämme olin todella väsynyt, eikä kipukynnyksestä varmaan sen vuoksi ollut juurikaan jäljellä. Ja salissakin meni vielä 12 tuntia, ja kaikenkukkuraksi ponnistin tunnin ajan, koska olin niin väsynyt. Kaikkein pahinta synnytyksen vaiheissa oli ponnistusvaihe. Epiduraali, jonka sain vei pahinta supistuskipua pois, mutta itse ponnistusvaiheeseen se ei tainnut enää tehota juurikaan. Tuntui kuin olisin kirjaimellisesti haljennut kahtia väkivalloin, eli kipu oli sietämättömyyden ja luultavasti tajunnan menetyksen rajamailla... Oli kauheaa kun tilanteesta ei yksinkertaisesti pääse millään pois. Vaikka on siellä itkun ja oman huutonsa ja aivan TAJUTTOMAN kivun keskellä lopen uupuneena, niin jostain vain tarvii kaivaa voimaa ja pungertaa se vauva pihalle. Toisaalta ymmärrän, kun äitini on sanonut, ettei olisi tuohon aikaan voinut kuvitellakaan, että isämme olisi ollut mukana ja näkemässä sen hetken kun nainen on niin rikki ja avuton ja toisaalta "eläimellinen", kun kaiken hien, itkun, huudon ja usein kakankin (luonnollistahan se on) keskellä ponnistaa. Nykyisin isät ja kaikenkaikkiaan parisuhteet lienevät sillä tavoin avoimempia, että vaimot voivat heittäytyä miehensä nähden kaikkeen tähän ja saavat henkistä tukea rakkaaltaan. -70-luvulla ei vielä ehkä näin ollut...

Nyt toista tehdessäni luulin, että menee taas kauan ja tulee vaikea synnytys, mutta kuinkas kävikään! Synnytys oli todella nopea, ja ehkäpä uskallan näin jälkikäteen sanoa jopa helppo (ei se helpolta toki siinä vaiheessa tuntunut!). Supistuksia tuli parin viikon ajan sillä tavoin iltaisin, että usein olimme jo lähdössä synnärille, mutta sitten homma lopahti. Nämä supistukset olivat tosi helppoja kestää, mutta ne tekivät tehtävänsä, ja kun lopulta oli se kerta, jolloin todella lähdimme matkaan, olin avautunut ihan iisisti jo 4 senttiin. Sitten hengailimme sairaalalla ja pikkuhiljaa vauva laskautui alemmas ja alemmas. Kohdunsuu ei millään tuntunut aukeavan, mutta kätilö kertoi, että kalvorakko pullotti jo niin kovasti, että lähetti meidät jo saliin. Supistukset olivat aika kovia, mutta ihan hyvin vielä tsempattavissa.
Salissa sitten en ehtinyt mitään kivunlievitystä saada, kun kalvot puhkaistiin niin lävähdin kokonaan auki siitä 4 sentistä täyteen tappiin siis aivan hetkessä!! Kohdunsuu oli synnytyshetkellä varmaan yhtä soosia, se oli ollut tosi pehmeä jo monella viimeisellä neuvolakäynnillä, kun niin nopeasti aukesi.
MUTTA ne viimeiset supistukset sitten juuri ennen ponnistusta oli AIVAN MIELETTÖMÄT!!! Onneksi hetki ei kestänyt kuin sen muutaman minuutin, kunnes tunsin, että oli aivan pakko ponnistaa. Kätilö siinä hääräili jotain omiaan ja vakuutteli, ettei vauva vielä synny ja kielsi ponnistamasta (olinhan niin vähän auki siinä vaiheessa kun kalvot oli vielä ehjät).. Hampaat ristissä yritin olla ponnistamatta, mutta sitten sopersin, että nyt se ihan OIKEASTI tulee... Kätilö vähän tympeänä sanoi, että kurkataanpa nyt sitten, ja samantien huudahti, että "antaa mennä vain, täältä tulee uusi ihminen!!" Toinen kätilö ehti nipinnapin apuun. 4 minsaa merkittiin ponnistusvaiheen kestoksi. Sattuihan se ponnistaminenkin taas ihan vietävästi.. Se on sellainen viiltävä ja tosi polttava tunne. Ihan kuin joku kaatais kiehuvaa tervaa jalkoväliin. (tai en tietty oo sellaista kokenut, mutta vois kuvitella...) Kiristää ja sattuu niin pirusti, mutta toisaalta tosiaan sekin on parempi kuin ne viimeisimmät supistuskivut...

Eli kaikenkaikkiaan, jos on epiduraali, niin se tehos ainakin mulla supistuksiin, mutta ei ponnistuskipuun, ja taas jos on liikkeellä ilman kivunlievitystä, pahinta ainakin mulla oli ne vikat supistukset (puhutaan siis viimeisten MINUUTTIEN aikana tulevista, ihan yhtä mittaa tulevista supistuksista), vaikka ponnistaminen silloinkin toki sattuu ja kovaa..

Mutta asennoidu niin, että se sattuu niin pirusti, mutta sä siitä selviät. Ettet anna itsellesi uskotella, että helppoa on. Kovaa työtä ja lähdet kuin maratonia juoksemaan. Verta hikeä ja kyyneliä... Sitten et mene paniikkiin kun supistukset alkavat toden teolla sattua. Alkuunhan se on sellaista särkyä ja juilimista ja kovaa menkkakipua, ja lisäks tulee harvakseltaan. Sitten kun ne alkaa toden teolla sattua, ja tulee tiuhempaan, niin pidät vain tsempin päällä, etkä ala pelätä. Siinä tulee sellainen pelon tunne, että selviääköhän tästä sittenkään, kun alkaa tavallaan "vauhti kiihtyä" ja pelkää että "tää lähtee lapasesta". Että ei tule kestämään sitä, kun kipu tuntuu kovempaa ja kovempaa ja vielä pitäisi se ponnistaminenkin kestää. Mutta ajattele, että parempi kun ne voimistuu ja mennään kohti ponnistamista, sillä sinne ponnistamiseen ei oikeestaan voi oikaista mitenkään. Tarvii vain kestää mitä eteen tulee.

Luotat luontoäitiin ja siihen, että sut on tehty synnyttämään. Otat sen haasteena itsellesi. Että näytät itselles että pystyt siihen! Tsemppiä! Ja hyvin se menee! :)

Kauheinta oli mielestäni ponnistusvaihe.. tuntu ihan oikeesti että mä en saa sitä ulos ja että kuolen ennen kuin vauva on maailmassa...siis ihan aikuisten oikeesti..ponnnistusvaihe kesti 40 min ja lopulta vedettiin poika imukupilla ulos kun sydänäänet heikkeni...
nyt odotan toista (rv 40 2)ja pelottaa, tai jännittää, nimenomaan tuo ponnistusvcaihe, saa nähä mitä siitä tällä kertaa tulee...

Minusta kauheinta oli repeämisen ja epparin ompelu ilman puudutusta. Ompelu kesti toista tuntia ja ilokaasua sain vedellä sen aikana. Ei puudutusta ollenkaan leitettu.

Synnytyksessä kaikista kamalinta oli, kun lääkäri oli tekemässä episiotomiaa (olikohan oikein kirjotettu?) ja teki sen niin, että puudutti ja leikkas samalla sekunnilla.. Mikään ei oo koskaa sattunu niin lujaa, eikä mikää muu näin jälkikäteen ajateltuna koko synnytyksessä sattunu.. Mulla on kana kynimättä sen lääkärin kans ja jos voisin, muuttaisin kyseisen miehen naiseksi ja leikkaisin samalla tavalla :)

Puudutukset ei muutenkaa tuntunu meikäläisen alapäähän tehoavan, sain 2 kohdunkaulanpuudutusta, eka tehos about 10min. toinen ei enää ollenkaa.. Samoin haavan ompelussa laitettiin 4 puudutuspiikkiä joista ykskään ei tehonnu.. Tunsin joka piston, mut sen leikkaamisen jälkeen se oli jo lasten leikkiä..

Ilokaasu ei mulle oikein sopinu ja sotkin koko salin koko rahan edestä lopulta oksentamalla kaasun vuoksi..

Supistukset olivat kamalia ennen kun sain kivunlievitystä. Avautuminen kestikin tosi kauan, kun en osannut rentoutua...

.. virtsarakon tyhjennys katetroinnilla molemmissa synnytyksissä siinä ennen ponnistusta. Sattui puudutteesta huolimatta ja varmaan pari viikkoa sattui aivan kamalasti pissatessa!
Toinen oli ne tosi voimakkaat supistus- ja avautumiskivut loppuvaiheessa, kun ei saanut vielä ponnistella vaikka ponnistutti.

kamalinta mulle oliponnistaminen.tosi nopeasti meni,kesti vain 14 min.mutta se minusta tuntui todellainhottavalta.
koko synnytyksen ajan olin ihan hiljaa ,mutta 2 viimeistä ponnistusta karjuin kuin eläin.tuntu että paikat repeää perseeseen asti.
tikkaaminen oli kansa tosi epämiellyttävää,kun minuun ei puudutukset tehonneet.

sen voin omalta kohdalta kertoa,että minulle toipuminen oli pahempi kuin synnytys.
en pystynyt itse menemään suihkuun synnytyksen jälkeen kun oli niin heikko olo.hoitaja tuli sitten avittaan.heikkoa oloa jatkua noin 4päivää.pyörryinkin pari kertaa kun jälkisupistukset oli niin kamalat.

Ne oli ihan kamalia! Aamu yhdestä kun supisteli viiden minuutin välein tuonne puoli yhdeksään aamulla. Kipulääkettä en saanut koska vauvan sydänäänissä oli häikkää ja siitä syystä päädyttiinkin sektioon. Eikä se kohdun painelukaan kovin hehkeätä ollut. Muuten kyllä jäi ihan hyvä fiilis, vaikka sektioon päädyttiinkin.

Toisen lapsen synnytys käynnistyi kotona lapsivesien menolla viikoilla 26 6.

Mulla avautumisvaihe ja vauvan pään laskeutuminen kesti aika pitkään. Supistukset oli alusta asti voimakkaita ja niitä tuli tiiviisti. Epiduraali annettiin ajoissa (esikoisen synnytyksessä panttasin liian pitkään, joten toisen lapsen kohdalla osasin pyytää ajoissa), mutta avutuminen pysähtyi, tarvittiin oksitosiinia supistuksen voimistamiseen, joka puolestaan pudotti vauvan sykkeet aina supistuksen aikana. Odoteltiin siis, kunnes epiduraalipuudutus poistui elimistössä ja varmuuden vuoksi sain tipan ja viimeiset syötävät ja juotavat tentattiin, jotta hätäsektio olisi mahdollinen, jos sykkeitä ei olisi saatu tasoittumeen. Synnytyssali täyttyi hoitajista ja lääkäreistä ja mua käänneltiin ja kopelointiin. Epäiltiin, että napanuora olisi puristuksissa tms. Kiire ja huoli kuului tosissaan henkilökunnan äänessä. Silloin itseäkin pelotti, mies oli silloin kuulemma päättänyt mielessään, että meille ei sitten tule enää lapsia, tätä ei halua kokea enää.

Olin jo vähän epiduraalin laittamisen jälkeen pyytänyt katetrointia, mutta jostain syystä sitä ei silloin tehty. Epiduraalin haihduttua omat supistukset taas jatkui ja kun olin auennut lähes kokonaan sain toisen satsin epiduraalia ja silloin sain katetroinnin. Katetroinnin jälkeen, ennen kun epiduraali alkoi edes vaikuttaa, aukesin kokonaan, vauva laskeutui paikalleen ja alkoi ponnistuttamaan. Ponnistusvaihe kesti 4min. Eli ilmeisesti vauva ei vaan päässyt laskeutumaan kunnolla, koska virtsarakko oli niin täynnä. Peräti 6dl oli ehtinyt kertyä viimeisen vessakäynnin jälkeen. Eli ainakin mulle tuo katetrointi oli ehdoton ja harmitti todella, etten vaatinut sitä itsepintaisesti aiemmin. Olisi saatettu säästyä panikonnilta, kun ei olisi ollut vauvalla niin ahtaat paikat.

Kun poika oli sitten syntynyt, sain hänet hetkeksi rinnalle, mutta koska hän piti hengittäessään yninää, joutui hän tutkimuksiin ja vastasyntyneiden valvontaosastolle. Painoa oli vähän (2486g) ja viikotkin päivää vaille täysiaikainen. Ilmeisesti keuhkoissa oli edelleen vähän nestettä tms joten pitivät pojan happisaturaatiotarkkailussa nelisen päivää. Myös syöminen alussa tuntui vaikealta ja hän sai nenämahaletkun kautta pääosan maidosta ensimmäisten elinpäivien ajan. Vaikka mitään varsinaista merkkiä vakavammasta ongelmasta ei ollut, pelotti koko ajan pojan puolesta, hormonimyräkkäni ei asiaa ainakaan auttanut. Poikaa tutkittiin tarkasti viruksien ja tulehdusten varalta, aivot kuvattiin varmuuden vuoksi ym koska vaikutti aluksi niin voimattomalta.

Osastolle sain pojan vasta viidentenä päivänä. Sen odotus oli ahdistavaa. Itkua vääntäen kävin pumppaamassa tyhjiä rintoja pumppuhuoneessa, jotta maidot alkaisivat nousta. Osastolla lähes kaikki äidit oli vauvojensa kanssa ja minä sain käydä vaan iltapäivällä ja illalla katsomassa poikaa valvontaosastolla. Hoitotoimenpiteetkin piti jättää minimiin. Ihokontaktia ei saanut ja kaipuu oli sanoinkuvaamaton. Kun sitten "vauvattomien" huoneeseemme tuli sosiaalihoitaja juttelemaan kanssani ja kyselemään vointiani, olin varma, että vauvalla oli pahoja ongelmia. Jotenkin pidin hoitajan käyntiä merkkinä siitä, että tarvitsisimme apua vammaisen tai sairaan lapsen hoidossa, pahimmillaan hän tulisi valmistelemaan minua vauvan kuolemaan. Voi että, mitä synnyttäneen naisen aivot voi kehittää kasaan. No, hän kyllä arvasi pelkoni ja torjui kuvitelmani heti, sanoi vaan tulleensa juttelemaan ja että kaikki vauvan terveyteen liittyvät uutiset tulee lääkäreiltä. En kuulemma ollut ainut, joka säikähti hänen vierailuaan.

Onneksi kaikki päättyi hyvin ja nyt kotona asuu terve 5kk suursyömäri.

Synnytykseni oli muuten aivan ihana, mutta jossain vaiheessa kätilö jotenkin onnistui suostuttelemaan minut epiduraaliin. Suostuin, koska pelkäsin voimien loppuvan ponnistusvaiheessa, jos avautuminen tapahtuu yhtä hitaasti mutta tihein supistuksin kuin siihen mennessä. Heti epiduraalin saatuani kun tilanne katsottiin olin 6 cm auki, ja siitä aukenikin 1,5 tunnissa 10 cm asti nukkuessani :-). Ehdottomasti traumaattisinta koko synnytyksessä oli äkäinen anestesialääkäri, joka tiuski kätilölle ja vähän minullekin :-). Ja jälkeenpäin harmittaa koko epiduraali, vaikka kaikki meni vallan loistavasti, ja vauva oli synnyttyään oikein virkeä ja hyväkuntoinen 9 pisteen tyttö :-).

Kakkahätä ja pieru

Eka synnytyksessä aqua-rakkuloiden laitto oli kamalinta!! Kuin olis puukolla selkää viilletty; huusin niin lujaa, että toinen kätilö tuli kysymään, että joko täällä synnytetään, kun kuului kansliaan asti (välissä siis ainakin kolme ovea ja pitkästi käytäviä). Muutoin synnytyksissäni kamalinta on ollut epävarmuus miten synnytys menee, jälkeisten synnytyksen jälkeen verenvuodon rauhoittumisen odottaminen ja jälkikäteen kamalinta on ollut pistävän kivualiaat jälkisupistukset. Nämä siis kamalimpia asioita, muutakin kamalaa synnytyksiin on liittynyt toki. Viisi synnytystä takana, kuudes edessä.

Se lienee pahinta kun jälkeläisistä tulee lähes aina jonkun sortin kusipäitä koulu- ja työpaikkakiusaajia, eniten kaupungeissa.

Mieslääkäri raiskasi minut vaikka vaadimme mieheni kanssa naislääkäriä. En toivu siitä koskaan. Siihen loppui seksielämäkin.

Ponnistaminen ja tuntuu ettei vaan jaksa enää ja pakko kuitenkin saada vauva ulos ja se mun huuto kun pää syntyi kuului varmasti kauas

Pumpsahdus toki, vaikka pääuhri olisi halunnut kärsiä pidempään.

Kamalinta oli kun vauvan sydän äänet yhtä äkkiä romahtivat kesken ponnistus vaihdetta . Vauva oli väärässä asennossa. Huoneeseen ryntäsi 4 kätilönä ja lääkäri lopulta synnytys tapahtui imukuppi avustestuksella ja vauva korjasi asentonsa viime tipassa .