Paskaa avohoitoa suomessa

Anteeksi nyt vaan, mutta mistä hoidosta oikein puhut?

Avohoito Suomessa on käytännössä ehdonalainen jossa varmistetaan vain että otat lääkkeet ja etsitään sairauden merkkejä.Lääkkeet ja diagnoosit menevät kaiken edelle potilaan terveys ja hyvinvointi on toissijainen asia.Mitä vähemmän puhuu sen parempi kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan.Kun kerran saa mt-diagnoosin kohdellaan kuin vajaa-älyistä joka ei kykene itse edes kertomaan kuinka voi koska tätäkin asiaa pitää kysyä omaisilta vaikka istuisi itse vieressä.Lopetin sekä avohoidon että lääkityksen niiden aiheuttamien vakavien haittojen vuoksi.

Itsellä ei hoito ole muuttunut miksikään 5 vuodessa. Nyt on lääkäri pysynyt samana sentään kaksi vuotta. Ulkoisten merkkien kertailua joka sairaskertomuksessa. Lääkäri ehkä uskoo että spyykkinen tilani ei ole niin poissa tolaltaan kuin se on. Ei ole helppoa puhua asioista, nyt ei ole pakollista kolutusmahdollisuuksien kartoitusta enää mukana. Siis olen ollut yliopistossa opiskelemassa suomen historiaa ja paria muuta ainainetta, ihan hyvällä menestyksellä ja täällä paasataan menoa johonkin eritysiammattikouluun. Ihan kuin koko hoito olisi tarkoitettu jollekki toiselle henkilölle. Nyt on sitten käytännössä jo sellainen tilanne että joka päivä etsitään spykoosin merkkejä joka asiasta mitä tekee, koska ei ole jaksanut kädä kiipulakoulua on näin huonossa kunnossa. Toisilta kanavilta, missä ei pyydetä äidin mielipidettä on tullut parempaa palutetta.

Olen kyllä aivan samaa mieltä. Salataan oireista puhuminen, jotta ei muuttaisi käyttäytymistä. Ja lääkettä tupataan. Itse lopetin avon kolme vuotta sitten. Vieläkin nämä olivat sitä mieltä, että oireita ilmeiseti oli. Tosiaan nämä seuraavat ihan ensi metreistä elektronisten laitteiden käyttöänne, liikkumisenne ja kaikki yksityisviestinne ja saattavat testata reaktioitanne näitten kautta (tästä tajusin). Tiedätte varmaan ,että jos kertoisivat tämän, niin johan lähtisivät asiakkaat. Lisäksi esimerkiksi saattavat työpaikalle ottaa yhteyttä että joku seuraa, että miten voitte. Eli siis ainakin psykoosin jos olette kokeneet niin teillä ei ole enää minkäänlaista yksityisyyttä. Mutta ainakin jos yhtään epäilyttäviltä vaikuttavat hoitajat, niin vaihtakaa, koska pääsevät suurinpiirtein kaikkeen käsiksi.

Avohoitokokoukset olivat myös minusta turhia ja niiden ilmeinen tehtävä vaikutti olevan, että ihminen hämmentyy entisestään. Hoitajat ja psykiatrit vaikuttivat paranoidisemmilta kuin itse. He epäilivät jokaista ilmettäni ja puheitani tavalla, joka myöhemmin huvitti minua. Kaikkein hauskinta ja korneinta oli, kun oli puhunut tuntikausia mitä kamalimmista kokemuksista, joiden uskoi liittyvän tilaansa, sai psykiatri tokaista vastaukseksi, ettei sairauteni etiologiaa ymmärretä tai että mitä sitä menneitä kaivelemaan. Olisin voinut varmasti kertoa ihan mitä kauhustooreja tahansa, ja nuo jälkijättöiset olisivat vastanneet uudella lääkereseptillä. Tyyliin läheinen aikuinen raiskasi minut toistuvasti lapsena, olin koulukiusattu jne., vastauksena olisi ollut, että sairautesi on mysteeri, ota lääkkeesi.

Vuosikausia myöhemmin menin erään yksityisen psykiatrin luo ja hän totesi, että minulla ei todennäköisesti ole skitsofreniaa. Ja että skitsofrenia ei ole diabeteksen kaltainen sairaus, vaan eräänlainen ”yhteiskunnallinen sopimus”. Olisin voinut kuolla nauruun siinä vaiheessa etenkin, kun tuo psykiatri luuli paljastaneensa minulle suurenkin salaisuuden. Mieleeni muistuikin ensimmäinem repliikki , minkä mielisairaanhoitaja minulle esitti: hänen mukaansa minulla oli diabeteksen kaltainen sairaus, johon auttaa neurolepti-injektio. Ajatus yhteiskunnallisesta sopimuksestakin kuulostaa hullunkuriselta, koska ainakaan itse en ole tuon sopimuksen tekemiseen osallistunut millään muotoa. Psykiatrit voisivat aloittaa itsestään ja paljastaa itselleen sen suuren salaisuuden, että he eivät hoida somaattisesti sairauksia. Sitten he voisivat kertoa sen potilailleen, joista kovinkaan moni ei olisi yllättynyt saamastaan tietoiskusta. Tämä jo itsessään voisi nostaa hoidon tasoa hurjasti.

Joo olen aivan samaa mieltä. Ne seurailevat sinulta vähintäänkin elektronista liikennettä lisäksi ja saattavat pistää kamerat kotiisikin (varsinkin jos lopetat käynnit). Myös kadulla saattavat pistää ihmisiä pysäyttelemään sinua, järjestää jotain epätodennäköisiä tilanteita jne., jotta näkevät miten reagoit. Minkäänlaista aikuismaista keskustelua ei ole, vaan se sama kysymyslitania aina. Millään tavalla ei pohdita syitä ja miten voisit elämääsi muuttaa paremmaksi ja mikä on pohjasyy jos jotain ongelmaa on tullut ja miten tämän voisi ratkaista. Lääkettä kyllä tuputtavat runsaasti, vaikka ensin pitäisi kysyä vaikka voisitko muuttaa jotain elämässäsi. Puhuvat sitten keskenään takahuoneessa. Sinulla ei ole osaa eikä arpaa, mitä sinulle diagnosoidaan - sitä ei edes sinulle sanota. Sen sijasta otetaan yhteyttä omaisiin, työpaikalle tai ties kenelle, jonka kanssa satut kommunikoimaan. Tunnet itsesi kaiken kaikkiaan joksikin nukeksi, jota pistellään ja kastellaan ja häiriköidään ja katsotaan mitä tapahtuu.
Nämähän kaikki sairaudet perustuvat 291 tai jotain psykologieen keksimään luokitukseen 1970-luvulta, ei mihinkään muuhun luokitukseen. Että variaatiota diagnooseissa tyypillisesti on. Toiselle olet psykoottinen ja toiselle kohtuu normaali tunnetilassa vain. Ihan älyttömistä syistä laitettiin ihmisiä hoitoon 1800-1900 luvulla, ja se perusperiaate ei ole muuttunut juurikaan.

Pahinta mulle oli ettei puhuttu halaistua sanaa lääkkeiden sivuvaikutuksista. Lihominen, tissien kasvu miehellä, tunteiden ja libidon katoaminen on pikkujuttuja joista ei tarvitse puhua. Kysellään vaan onko sivuvaikutuksia ja eihän niitä ole kun ei tyhmänä osannut yhdistää. Kannattaa googlettaa oman lääkkeen sivuvaikutukset ja lopettaa pikkuhiljaa ja oikeaoppisesti.

Psykoosin pari kertaa kokeneena ja sen kanssa vuosia eläneenä eli käytännössä skitsofreenikkona voin sanoa että sen kanssa voi elää ilman lääkkeitäkin. Mulla meni äänet kun kysyin oleellisen kysymyksen virkailijalta ja vaihdoin maisemaa pariksi päiväksi. On myös tukiryhmiä ihan livenä ja netissä joita kannattaa hyödyntää, ja olla joku tukihenkilö joka ei passita pakkohoitoon ja pakkolääkintään jos tulee oireita.

Äänten kuulemisesta, tietoa, vertaisryhmiä ja mm. virtuaalinen keskusteluryhmä:

http://www.moniaaniset.fi/

Totta, paskanhauhantaa joka ei tule koskaan johtamaan mihinkään. Oma psykiatri vaihtuu tiuhaan, ja taas alkaa kaikki alusta. Oikeasti auttavia lääkkeitä ei saa jne.

Terveisin yli 15 vuotta avohoidon on/off asiakkaana ollut, joka ei ole edelleenkään johtanut yhtään mihinkään.

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/apua-mielenterveyden-ongelmiin/potilaan-oikeudet
Tosiaan kannattaa kysyä potilaan oikeuksista. Saatat vaikka minkälaisen diagnoosin olla saanut, kun nämä eivät päätelmistään kerro tai potilasasiakirjojua esittele.

Tosiaan hoitotapaamisen saa nauhoittaa vaikka salaa. Suosittelen erittäin lämpimästi nauhoittamaan jokaisen. Saattaa tulla yllätyksenä, millaisia diagnooseja saattaa sinulle olla laitettu. Ja nämä kestävät loppuelämän, koska lääkärithän virheitä eivät tee ja mielisairauksissa on aina uusiutumisen riski, joka riittää vaikka mihin toimenpiteisiin.
http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarin-aani/vastaanoton-saa-nauhoittaa-vaikka-salaa/

Joopa joo. Itsellä aiheutti psykoosin työ, jota tein välillä kellon ympäri, hommassa ei ollut mitään järkeä, ei ollut oikein ihmissuhteita. Siellä sitten jaariteltiin liirumlaarumia, että oletko nukkunut hyvin ja taaskos lääkettä annostellaan ja ethän kuvittele mitään epärealistista. Ei minkäänlaista ongelmanratkaisua eikä millään tavalla käsitellä syitä tai yritetä ratkaista niitä tai puhuta suoraan, anneta tietoa tai sanota, mitä oikeasti ajatellaan.

Sitten seurataan hamaan ikuisuuteen asti, että reagoiko se nyt oikein tähän ja tähän. Rikotaan yksityisyyttä ja kotirauhaa surutta. Myrkytetään ja heikennetään ylilääkityksellä. Näitten potilaat kuolevat 10-20 vuotta nuorempina. Kertoo paljon hoidon laadusta. Eipä näille touhuajille hirveästi arvostusta tarvitse antaa. Pitäisi olla näille hoitajille jokaisella henkilökohtainen terapia, kun tuntuu vähän olevan ongelmia asioiden hahmottamisessa.

Hoitoneuvotteluissa ja muissa tapaamisissa voi itse sanoa ääneen miltä mikäkin tuntuu. Jos jokin asia ei miellytä, sen voi sanoa että anteeksi nyt mutta kun mun mielestä....jne. Voin omasta kokemuksestani sanoa että olin itse nuorempana sellainen että vaan myötäilin ja tavallaan melkeinpä alistuin kaikkeen mitä ehdotettiin. Iän myötä olen oppinut että paremmin pärjää kun avaa oman suunsa. Hoitava henkilökunta ei ole ihmisenä millään tavalla " ylempänä " kuin potilaskaan. Ääneen saa sanoa omat mielipiteensä.

Jospa sinun olisi parasta lopettaa kaikki psykiatriset hoidot, ainakin liiat lääkkeet pois ja sitten kävisit vaikkapa joka kolmas kuukausi jutustelemassa vaan lääkärin kanssa. Jätä kaikki muut turhat höpöttäjät ja neuvojesi antajat pois.

Se on vaan niin että monesti juuri nuori koukuttuu hoitoihin ja saattaa pilata parasta elämänaikaansa lääkkeillä ja hoitsujen kanssa höpöttämällä.

Hanki itsellesi jokin kiva harrastus. Mene sellaisiin ryhmiin tai ryhmään, jossa on terveitä ihmisiä niin voit huomata, että täällä on muutakin kuin psykiatrisia hoitajia ja psykiatreja.

Kaikki tiedetään sinusta niinkuin muistakin skitsofreenikoista. Laitteet käydään asentamassa, eikös niin.

Varmaan tuntuu pottumaiselta, ku näät Kupittaan ikkunastasi. Sieltä suo vahditaan.

Hoitoneuvotteluissa vastaan sanomisesta: Olen ollut erään henkilön tukihenkilönä hoitoneuvotteluissa, ja huomannut, kuinka vaikeaa vastaansanominen voi todella olla silloin kun näkökannat ovat vastakkaiset. Hyvin perustellut näkemykset potilaalta, omat hoitotoiveet jyrätään. Eikä vaan jyrätä suoraan, se olisikin helpompaa. Vaan sen lisäksi että jyrätään joskus ihan avoimesti, myös manipuloidaan ja vääristellään sanomisia. Se on ihan uskomatonta katseltavaa. Olen nauhoittanut (salaa) yhden tapaamisen, ja purin sen paperille, ja ihan puistattaa.

Koetimme kyseisen henkilön kanssa saada hänen lääkkeitään pikkuhiljaa vähennettäväksi, ja muutosta asumisoloihin, ettei hän joutuisi jäämään tukiasuntoon, jossa vahditaan lääkkeidenottoa eikä ole yksityiselämää muutenkaan, ja jossa hän ei siksi viihdy. Ja joka sitäpaitsi on niin kallis ettei hänelle jää juuri lainkaan käyttörahaa. Näissä tavoitteissa lääkäri ja muu hoitoryhmä välillä jyräsi, välillä sumutti ja manipuloi. Ulkopuolisena sen huomasi helpommin, ja koetin puuttua, ja tuoda esiin potilaan näkemykset sellaisina kuin niistä oli hänen kanssaan puhuttu ja kuin hän niitä itse koetti kokouksessa sanoa. Hyvin vaikeaa se oli, kun koko ajan ohitettiin, tulkittiin tahallisesti väärin ja selitettiin muka hyväntahtoisesti kaikkea henkilön eriävää mielipidettä hänen ymmärtämättömyydellään.

Jotkut hoitoneuvottelut ovat tietenkin helpompia, kun ollaan alunperin suhteellisen samaa mieltä. Tai kun löytyy avarakatseisuutta hoitotaholta, ja halua tarkastella vaihtoehtoisia näkökulmia. Mutta kun tilanne ei ole tällainen, niin huomaa mitä psykiatria todellisuudessa pääasiassa pohjimmiltaan on: ei yksilön auttamista, vaan ryhmien vallankäyttöä.

Kannattaa koettaa ainakin ottaa neuvotteluihin mukaan joku luotettava tukihenkilö, niin ei jää ihan yksin, jos ei asioita voikaan aina muuttaa. Se mitä on puhuttu pitää saada merkityksi oikeassa muodossa potilaskertomukseen. Siinä on hyötyä ulkopuolisesta todistajasta. Ja että potilaan asemassa oleva voi esittää omat tavoitteensa hoitosuunnitelmaan, toteutettiin niitä sitten tai ei. Kirjaukset ovat perusteena mahdollisille valituksille. Ainakin kyseisen henkilön kohdalla on tehty paljon myös aivan vääriä kirjauksia, suoranaisia asiavirheitä, sen lisäksi että hänen sanomisiaan on muunneltu, jotta ei näyttäisi niin kovasti että hän oli eri mieltä.

Psykiatria on yksi yhteiskunnan monista sortojärjestelmistä.

Kasvatustieteilijä Paulo Freire määrittelee sorron seuraavasti: "Jokainen tilanne jossa ihminen objektiivisesti käyttää hyväkseen toista ihmistä tai estää hänen pyrkimyksensä itsensä hyväksymiseen vastuullisena persoonana on sortotilanne."

Et oikein ole ymmärtänyt kyseleminen tarkoituksia. Niistä vastauksista saavat hoitajat apua hoidossa.
Oletko nukkunut yksin? Kysymys on siksi että hoitajat tietää jos tarvitset jonkun olemaan luonasi , vai pärjäätkö yön ilman toisen ihmisen läsnä oloa.
Yksityisesti heitä ei kiinnosta mikään sinun elämässä olet ainoastaan hoito kohde heillle ja psykiatrinen diagnoosi joka sinulla on, sisältää näitä kysymyksiä , niin on kaikkien kohdalla.
Joten vastaile vaan rehellisesti heidän kysymyksiinsä , se on osa hoitoa

Typeriin kysymyksiin vastaaminen on ajantuhlausta. Mt-asioista vastaavien tahojen ovien avaaminen samoin myöskin. Koska etenkin julkisen puolen palvelut ovat huonolaatuisia. Hoito on kivikaudelta, pohjautuvat vain diagnosointeihin, ihmisten leimaamiseen ja lääkityksiin ja ne vain aiheuttavat pysyvää harmia ja vahingoittavat apua tarvitsevia ihmisiä.