Psykoosin uusiutuminen?

Ei pidä paikkaansa elävässä elämässä. Psykiatriset myytit toki muuta väittävät.

Mulle on lääkäri sanonu että paranoidinen skitsofrenia helpottaa ajan mittaan kun vanhenee.

Siellä psykiatrialla pidetään ihan ohjenuorana, että loputon lääkitys ja loputon seuranta. Tämä yleensä tekee ihmiselle enemmän pahaa kuin hyvää. Psykiatrian potilaat (ainakin skitsofreenikot, bipolaariset) kuolevat 10-20 vuotta nuorempina alentuneen toimintakyvyn, epäluottamuksen, stigman ja ties minkä seurauksena normaaleihin fyysisiin sairauksiin. Tätä vaan eivät lääkeyhtiötkään näytä mainostavan tai psykiatrit mainitsevan saati sitten pohtivan tilanteen parannusta. Mutta voisin sanoa tuon perusteella, että heidän systeemissään on jotain todella mätää. Ehkä akuuttiin vaiheeseen kannattaa ottaa jotain lääkettä (tästäkään ei ole takeita), mutta kannattaa varmasti vetäytyä hyvissä ajoin. En luottaisi porukkaan, jotka hoitavat ei-tappavaa sairautta (jos vaikutuksia itsemurhiin ei oteta lukuun) ja joitten potilaat kuolevat 20 vuotta keskimääräistä nuorempina.

abubiallahmusera kirjoitti:

Siellä psykiatrialla pidetään ihan ohjenuorana, että loputon lääkitys ja loputon seuranta. Tämä yleensä tekee ihmiselle enemmän pahaa kuin hyvää. Psykiatrian potilaat (ainakin skitsofreenikot, bipolaariset) kuolevat 10-20 vuotta nuorempina alentuneen toimintakyvyn, epäluottamuksen, stigman ja ties minkä seurauksena normaaleihin fyysisiin sairauksiin. Tätä vaan eivät lääkeyhtiötkään näytä mainostavan tai psykiatrit mainitsevan saati sitten pohtivan tilanteen parannusta. Mutta voisin sanoa tuon perusteella, että heidän systeemissään on jotain todella mätää. Ehkä akuuttiin vaiheeseen kannattaa ottaa jotain lääkettä (tästäkään ei ole takeita), mutta kannattaa varmasti vetäytyä hyvissä ajoin. En luottaisi porukkaan, jotka hoitavat ei-tappavaa sairautta (jos vaikutuksia itsemurhiin ei oteta lukuun) ja joitten potilaat kuolevat 20 vuotta keskimääräistä nuorempina.

Lue lisää

Itselläni on skitsofreniadiagnoosi ja ymmärrän kyllä, miksi skitsofreenikot kuolevat nuorempina kuin muut. Sitä ei selitä vain lääkehoito vaan ne klassiset tekijät, jotka liittyvät muuhunkin huono-osaisuuteen. Hoidon aiheuttaman toivottomuuden ja nöyryytysten kokemusten johdosta minun(kin) mieleni teki esimerkiksi juoda pääni täyteen joka ilta, koska tuo diagnoosi teki minusta entistä toivottovamman, eikä ratkaissut todellisia ongelmiani, vaan syvensi niitä. Vuosia myöhemmin luin huvittuneena jostain, että skitsofreniaan ja alkoholismiin altistavat samat geenit, heh. Olit kuolla nauruun kun tiesin, että geenit eivät tulleet ensimmäisinä eikä edes toissijaisina selittäjinä mieleeni kehittyneelle alkoholiongelmalleni. Aloin tosissani miettiä, että tuo reduktionistinen retoriikka, jossa kaikki ihmisten ongelmat halutaan redusoida geeneihin ja muihin biologisiin korrelaatteihin (olivat ne miten heikkoja tahansa) palvelee lähinnä sitä järjestelmää, joka ruokkii psykiatrian yhteiskunnallista valtaa, eikä edistä potilaiden hyvinvointia eikä lisää ymmärrystä heidän ongelmistaan.

Minäkään en todellakaan luottaisi tutkimusnäyttöön, joka perustuu lähinnä lääkeyhtiöiden rahoittamille lyhyen aikavälin tutkimuksille ja josta sitten rakennetaan meta-analyyseja hoidon tueksi. Sivuutetaan jo 70-luvulla havaittu ilmiö, että nämä lääkkeet, kuten suuri osa ihmisen hermostoon vaikuttavista lääkkeistä aiheuttaa neuroadaptaatiota ja täten niiden teho (myös silloin kun se perustuu tiedetyille mekansimeille) heikkenee ajan kanssa. Martin Harrow siteeraa tuossa videossa vuonna 2015 tutkimuksensa tuloksia tulkitessaan näin ollen yli 40 VUOTTA vanhoja havaintoja, jotka perustuivat empiirisiin tutkimuksiin neuroleptien psykoosiriskiä LISÄÄVÄSTÄ vaikutuksesta. Siitä kirjoitettiin esimerkiksi vuonna 1978 Chouinardin et al. artikkelissa, jossa arveltiin dopamiinireseptorien tiheyden selittävän paitsi tardiivin dyskinesian, myös psykoosin uusiutumisriskin kasvua ja selittävän, miksi psykoosin uusiutumisriski kasvaa neuroleptien vieroituksessa. Olen lähes sataprosenttisen varma, että lääkekokeita tekevät tutkijat ovat täysin tietoisia tästä ja jopa käyttävät vieroitusoireita välineenä, jolla tuottavat tilastollisesti lääkkeiden tehoa ja turvallisuutta nostavia tuloksia. Eräässä tutkimuksessa esimerkiksi tutkijat ensin nostivat lithiumin annokset mahdollisimman ylös ennen, kuin vieroittivat potilaan plasebolle samaan aikaan, kun nämä olivat masennuslääkityksellä. Normaalissa tilanteessa nuo tutkijat voitaisiin asettaa syytteeseen murhasta tai vähintään kuolemantuottamuksesta, mutta tuo taitaa olla tavanomainen menettelytapa lääketieteellisissä kokeissa. Potilaita saa tietoisesti tappaa, kunhan asetelma tuottaa oikeita tuloksia. Noilla tutkimuksilla sitten oikeutetaan lääkehoito hoitosuosituksissa. Suomessa voidaan sitten kehuskella, että täällähän ei ole korruptiota, kun täällä ei ole niin merkittävästi lääketutkimuksiakaan ja eihän se voi mitenkään vaikuttaa se lääkeyhtiörahoitus Suomen markkinoilla, kun ei ole niitä lääkeyhtiöitä, jotka rahoittavat suurimman osan lääkekokeista maailmalla. On jotenkin jälkeenjäänyttä ajatella muutenkin ihan näin maalaisjärjelläkin, että niin valtava määrä usein toisilleen vastakkaisia oireita joita skitsofreniaankin yhdistetään, liittyisivät mitenkään erityisemmin dopaminenergisen järjestelmän toimintaan. Toisaalta vaikka dopamiinitasojen vaihtelu osin liittyisikin erinäisiin tajunnantiloihin, niin se ei siltikään tee siitä biologista lääkittävää sairautta.

Onko näiden potilaiden hoito ulkoistettu tänne nettipalstalle?

Voitko laittaa minulle lähteen, jonka mukaan toleranssin kehittyminen on hyvin harvinaista? Tämä on uusi tieto minulle ja haluaisin kovasti tietää. Ja haluaisin tietää, että mitä tapahtuu, kun d2 -dopamiinireseptorien toimintaa blokataan ensin vaikka 70 % ja sitten 90 %, kun toleranssi vähän kehittyy, että minkämoisia vaikutuksia sillä on kognitioon, motoriikaan, aineenvaihduntaan jen. ? Minulla on sama diagnoosi, mutta näin teikäläisiä onneksi mielisairaanhoidossa ja oivalsin, että näytätte aivovauriopotilailta, joilta tämä erittäin harvinainen toleranssi on vienyt varmaan myös itserelfektiokyvyn. Hikoileva, ylipainoinen motoriikaltaan hidastunut ja eleiltään jähmeä aivovammainen työkyvytön ihminen, jonka olemattoman sairauden hoitoon on kulunut massiivisesti veronmaksajien rahoja. Pelkästään sinun kaltaisten ihmisten näkeminen oli silmiä avaava kokemus itselleni. Tajusin, että uskoni ajatustensiirtoon on todella lievä kognitiivinen poikkeama teikäläisiin verrattuna. Vaikka voisin, en haluais parantaa kokemustani lääkkeillä, jota teille syötetään. Olen huomattavasti toimintakykyisempi ilman niitä. En ymmärrä, mitä kaikkea nämä jälkeenjääneet aasit lääkitsevät sairauksien nimissä. Täytyy olla kyllä todella häiriintynyt, että syö neuroleptejä vielä vuosikausia ja usko psykiatrien paskanjauhantaan.

Anonyymi kirjoitti:

Voitko laittaa minulle lähteen, jonka mukaan toleranssin kehittyminen on hyvin harvinaista? Tämä on uusi tieto minulle ja haluaisin kovasti tietää. Ja haluaisin tietää, että mitä tapahtuu, kun d2 -dopamiinireseptorien toimintaa blokataan ensin vaikka 70 % ja sitten 90 %, kun toleranssi vähän kehittyy, että minkämoisia vaikutuksia sillä on kognitioon, motoriikaan, aineenvaihduntaan jen. ? Minulla on sama diagnoosi, mutta näin teikäläisiä onneksi mielisairaanhoidossa ja oivalsin, että näytätte aivovauriopotilailta, joilta tämä erittäin harvinainen toleranssi on vienyt varmaan myös itserelfektiokyvyn. Hikoileva, ylipainoinen motoriikaltaan hidastunut ja eleiltään jähmeä aivovammainen työkyvytön ihminen, jonka olemattoman sairauden hoitoon on kulunut massiivisesti veronmaksajien rahoja. Pelkästään sinun kaltaisten ihmisten näkeminen oli silmiä avaava kokemus itselleni. Tajusin, että uskoni ajatustensiirtoon on todella lievä kognitiivinen poikkeama teikäläisiin verrattuna. Vaikka voisin, en haluais parantaa kokemustani lääkkeillä, jota teille syötetään. Olen huomattavasti toimintakykyisempi ilman niitä. En ymmärrä, mitä kaikkea nämä jälkeenjääneet aasit lääkitsevät sairauksien nimissä. Täytyy olla kyllä todella häiriintynyt, että syö neuroleptejä vielä vuosikausia ja usko psykiatrien paskanjauhantaan.

Lue lisää

Voi harmi kun sulla menee niin tajuttoman hyvin....
Kirjoitit kyllä todella rumasti, ihan jälkeenjääneen ihmisen käytöstä.

Ole onnellinen että et ole lääkittynä, kaikilla ei ole vaihtoehtoja.
Jotkut ovat oikeastikin sairaita ja tarvitsevat lääkkeitä, vaikka toki olen sitä mieltä että liikaahan niitä ihmisille syötetään.
Se vaan ei ole ihan aina oma valinta. Itse olen onneksi oman lääkkeettömyyteni pystynyt valitsemaan.

Kannattaisi tutustua ihmisiin ennenkuin alkaa tuomita ja haukkua, olet ilmeisesti aika sokkona pyörinyt siellä osastolla missä sitten oletkin ollut.
Olet nähnyt vain lääkityt ihmiset, et tiedä mitään heidän taustoistaan tai elämästään muutenkaan.

Anteeksi nyt, kirjoitan vähän hölmösti mutta pistää oikeasti vihaiseksi kun jollain on äly aivan ämpärin pohjalla.

Anonyymi kirjoitti:

Voi harmi kun sulla menee niin tajuttoman hyvin....
Kirjoitit kyllä todella rumasti, ihan jälkeenjääneen ihmisen käytöstä.

Ole onnellinen että et ole lääkittynä, kaikilla ei ole vaihtoehtoja.
Jotkut ovat oikeastikin sairaita ja tarvitsevat lääkkeitä, vaikka toki olen sitä mieltä että liikaahan niitä ihmisille syötetään.
Se vaan ei ole ihan aina oma valinta. Itse olen onneksi oman lääkkeettömyyteni pystynyt valitsemaan.

Kannattaisi tutustua ihmisiin ennenkuin alkaa tuomita ja haukkua, olet ilmeisesti aika sokkona pyörinyt siellä osastolla missä sitten oletkin ollut.
Olet nähnyt vain lääkityt ihmiset, et tiedä mitään heidän taustoistaan tai elämästään muutenkaan.

Anteeksi nyt, kirjoitan vähän hölmösti mutta pistää oikeasti vihaiseksi kun jollain on äly aivan ämpärin pohjalla.

Lue lisää

En ole se jolle vastasit, mutta sanon jotain tähän väliin. Tunnen omakohtaisesti aika monta "lääkkeensyöjää", ja yhtäkään eivät reseptihuumeet ole pysyvästi auttaneet. Tuntemilleni henkilöille niistä on ollut enemmänkin harmia. Käytön lopettaminen on vaikeaa, haitat vaikuttavat olevan pysyviä vuosien käytön jälkeen, eikä heille ole ollut myöskään tarjolla kunnollista vaihtoehtoa alkuperäisten ongelmien käsittelemiseksi, vaikka jotkut heistä ovat olleet hoitojärjestelmän piirissä jo vuosikymmeniä.

Käsitys, jonka mukaan mielen ongelmat, kuten esim. skitsofrenia, olisivat sairauksia, ei ole koko mielenterveyskentän yhteinen näkemys. Osa alalla toimivista psykologeista, psykiatreista ja terapeuteista katsoo, että useimmat niistä mielen pulmista, joita nykyään diagnosoidaan sairauksiksi, eivät ole sairauksia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan elämäntilanteesta, yhteiskunnallisista oloista ja sosiaalisista suhteista johtuvaa syvää kärsimystä. Niitä ei sen vuoksi pitäisi hoitaa lääkkeillä, eikä niitä voi määritellä diagnosoimalla. Mielen ongelmien medikalisaatiolle ei ole tieteellisiä perusteita.

Aiheesta olisi kirjoitettavaa paljon enemmänkin, mutta jos kiinnostaa, voi googlata esim. Avoin dialogi - nimisen hoitomallin. Se on Länsi-Lapin sairaanhoitopiirissä kehitetty, jo 30 vuotta käytössä ollut ja perusteellisesti tutkittu hoitotapa. Painotus on psykososiaalisessa tukemisessa ja ihmisarvoisessa, kunnioittavassa kohtelussa. Lääkkeitä käytetään vähän tai ei ollenkaan. Hoitomalli on kansainvälisesti tunnettu ja sitä tullaan ulkomailta asti opiskelemaan Suomeen, mutta täällä Suomessa se ei ole levinnyt, koska se poikkeaa niin paljon valtavirtapsykiatriasta. Länsi-Lapissa ei avoimen dialogin käyttöönoton jälkeen ole esiintynyt juurikaan skitsofreniaa, koska psykoosit saadaan siellä niin hyvin hoidettua etteivät ne pitkity.

Jotkut ovat muuttaneet Länsi-Lappiin muualta Suomesta saadakseen parempaa hoitoa, tai vierottautuakseen pitkäaikaisesta psyykenlääkkeiden käytöstä.

Lopetin neuroleptit ja juon joulun kunniaksi lonkeroa. Ai että.... Kerrankin ajatus kulkee ja olo on hyvä.

Anonyymi kirjoitti:

Lopetin neuroleptit ja juon joulun kunniaksi lonkeroa. Ai että.... Kerrankin ajatus kulkee ja olo on hyvä.

Hyvää joulua hyvässä olossa, älä juo liikaa ettei joulu mee ohi.

Anonyymi kirjoitti:

Hyvää joulua hyvässä olossa, älä juo liikaa ettei joulu mee ohi.

Kiitos. Emmä nyt niin paljoa juo. Hyvät joulut!

Anonyymi kirjoitti:

Kiitos. Emmä nyt niin paljoa juo. Hyvät joulut!

Kiitos, kiitos.

Ymmärrän näkökulman, että joissakin hyvin hankalissa tilanteissa psykoaktiivisista rauhoittavista aineista voi olla hyötyä, väliaikaisena lisänä muulle hoidolle. En siis näe asiaa mitenkään mustavalkoisena... Myös Keroputaalla lääkkeitä käytetään harkitusti - pieniä määriä, lyhyitä jaksoja. Pääasiasssa siellä käytetään mietoja rauhoittavia kuten bentsodiatsepiineja (ja unilääkkeitä), harvemmin neuroleptejä, syystä että jälkimmäiset haittaavat psyykkistä prosessointia. Lamaannuttavat ajattelua ja tunne-elämää, mikä hidastaa toipumista.

Kun sairaalaosastoilla näkee niitä "erittäin vaikeahoitoisia" (laitoin lainausmerkkeihin, koska sekin on eräänlainen leima, joka heijastaa medikaalista ajattelutapaa), niin on hyvä muistaa, että yleensä he ovat olleet siinä vaiheessa hoitojärjestelmässä jo pitkään. Mikä tarkoittaa, että he ovat olleet lääkittyinä, diagnosoituina, ja mahdollisesti monia voimakkaasti rajoittavia toimenpiteitä läpikäyneinä. Pakkotoimet ovat traumatisoivia. Heidän voimakkaat reaktionsa, ja se kokonaisvaltainen, kaikenkaikkinen hirveys mikä heidän elämäntilanteessaan ja mielentiloissaan vallitsee johtuu osaksi heidän hoitohistoriastaan. On hyvin vaikea siinä vaiheessa enää erottaa, mikä on alkuperäistä ongelmaa ja mikä hoidon aiheuttamaa iatrogeenista "sairautta". Millaisia ihmisiä he olivat tullessaan hoitoon?

Kun lääkkeiden vaikutuksia tutkitaan, on usein se perusongelma, että lääkitsemättömiä, skitsofreniadiagnosoituja henkilöitä on vaikea löytää tutkimuksiin. Ei saada kunnollisia vertailuryhmiä edes. Se, että luotettavan tutkimuksen tekeminen on jo tästä syystä hyvin haasteellista, kertoo paljon mielenterveyshoidon nykytilanteesta ja tietenkin myös julkaistavien lääketutkimusten tasosta.

Kun joku "vaikeahoitoinen", hankalasti ja muiden silmin oudosti käyttäytyvä (esim. ulosteilla leikkivä, tai käsittämätöntä siansaksaa puhuva tms. tms.) ihminen joskus kohtaa sen harvinaisen säkän, että pääsee toisenlaisen hoidon piiriin, esim. avoin dialogi tai siihen liittyen tai muussa yhteydessä hänelle itselleen räätälöity psykoterapia, niin käy joskus niin, että henkilön yksilöllinen tausta tulee ymmärrettäväksi. Ennen hoitohistoriaa oli yksilöllinen elämänhistoria. Henkilölle on tapahtunut yhtä ja toista, traumat kasautuneet, hän on voinut joutua elämään pitkään äärimmäisen raskaissa ihmissuhteissa ja saattanut olla esimerkiksi yhteisönsä syntipukki. Hyvin traagiset kohtalot ovat arkipäivää sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassamme, usein kulissien takana perheissä, joista ei voisi aavistaa.

Valtavirtapsykiatrinen mielenterveyshoito on usein lopullinen niitti vaikeasta elämästä selviytymiselle. Ihmiselle läntätään stigmatisoiva diagnoosi, luontevana jatkona mahdolliselle syntipukinroolille lapsuudenperheessä tai koulussa. Tai jatkona muunlaisille traumoille ja syrjäytetyksi tulemiselle. Monia hoitoon tulevia ei edes hämmästytä, että he ovat saaneet lopuniän diagnoosin, josta sanotaan, että siinä ei paljoa toivoa ole. He ovat jo odottaneetkin sitä.

Ja ihan turhaan. Kun voisivat selviytyäkin, ja elää niin kuin muutkin.

Anonyymi kirjoitti:

Ymmärrän näkökulman, että joissakin hyvin hankalissa tilanteissa psykoaktiivisista rauhoittavista aineista voi olla hyötyä, väliaikaisena lisänä muulle hoidolle. En siis näe asiaa mitenkään mustavalkoisena... Myös Keroputaalla lääkkeitä käytetään harkitusti - pieniä määriä, lyhyitä jaksoja. Pääasiasssa siellä käytetään mietoja rauhoittavia kuten bentsodiatsepiineja (ja unilääkkeitä), harvemmin neuroleptejä, syystä että jälkimmäiset haittaavat psyykkistä prosessointia. Lamaannuttavat ajattelua ja tunne-elämää, mikä hidastaa toipumista.

Kun sairaalaosastoilla näkee niitä "erittäin vaikeahoitoisia" (laitoin lainausmerkkeihin, koska sekin on eräänlainen leima, joka heijastaa medikaalista ajattelutapaa), niin on hyvä muistaa, että yleensä he ovat olleet siinä vaiheessa hoitojärjestelmässä jo pitkään. Mikä tarkoittaa, että he ovat olleet lääkittyinä, diagnosoituina, ja mahdollisesti monia voimakkaasti rajoittavia toimenpiteitä läpikäyneinä. Pakkotoimet ovat traumatisoivia. Heidän voimakkaat reaktionsa, ja se kokonaisvaltainen, kaikenkaikkinen hirveys mikä heidän elämäntilanteessaan ja mielentiloissaan vallitsee johtuu osaksi heidän hoitohistoriastaan. On hyvin vaikea siinä vaiheessa enää erottaa, mikä on alkuperäistä ongelmaa ja mikä hoidon aiheuttamaa iatrogeenista "sairautta". Millaisia ihmisiä he olivat tullessaan hoitoon?

Kun lääkkeiden vaikutuksia tutkitaan, on usein se perusongelma, että lääkitsemättömiä, skitsofreniadiagnosoituja henkilöitä on vaikea löytää tutkimuksiin. Ei saada kunnollisia vertailuryhmiä edes. Se, että luotettavan tutkimuksen tekeminen on jo tästä syystä hyvin haasteellista, kertoo paljon mielenterveyshoidon nykytilanteesta ja tietenkin myös julkaistavien lääketutkimusten tasosta.

Kun joku "vaikeahoitoinen", hankalasti ja muiden silmin oudosti käyttäytyvä (esim. ulosteilla leikkivä, tai käsittämätöntä siansaksaa puhuva tms. tms.) ihminen joskus kohtaa sen harvinaisen säkän, että pääsee toisenlaisen hoidon piiriin, esim. avoin dialogi tai siihen liittyen tai muussa yhteydessä hänelle itselleen räätälöity psykoterapia, niin käy joskus niin, että henkilön yksilöllinen tausta tulee ymmärrettäväksi. Ennen hoitohistoriaa oli yksilöllinen elämänhistoria. Henkilölle on tapahtunut yhtä ja toista, traumat kasautuneet, hän on voinut joutua elämään pitkään äärimmäisen raskaissa ihmissuhteissa ja saattanut olla esimerkiksi yhteisönsä syntipukki. Hyvin traagiset kohtalot ovat arkipäivää sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassamme, usein kulissien takana perheissä, joista ei voisi aavistaa.

Valtavirtapsykiatrinen mielenterveyshoito on usein lopullinen niitti vaikeasta elämästä selviytymiselle. Ihmiselle läntätään stigmatisoiva diagnoosi, luontevana jatkona mahdolliselle syntipukinroolille lapsuudenperheessä tai koulussa. Tai jatkona muunlaisille traumoille ja syrjäytetyksi tulemiselle. Monia hoitoon tulevia ei edes hämmästytä, että he ovat saaneet lopuniän diagnoosin, josta sanotaan, että siinä ei paljoa toivoa ole. He ovat jo odottaneetkin sitä.

Ja ihan turhaan. Kun voisivat selviytyäkin, ja elää niin kuin muutkin.

Lue lisää

Vielä kommentti noista asioista, jotka joidenkin psykoosissa olevien ihmisten käytöksessä saattavat muiden silmissä vaikuttaa erityisen oudolta, kuten ulosteilla leikkiminen ja käsittämättömien sanojen puhuminen. Monet psykologit ja psykoterapeutit ovat sitä mieltä, että psykoosi on jossain määrin varhaislapsuuden kokemustasojen tulemista pintaan ja dissosioitujen traumojen käsittelyä. Jos asiaa katsoo tästä näkökulmasta, se ei vaikuta niin oudolta.

Psykoosi on mielentila, jossa monet elämän eri vaiheissa kertyneet stressitekijät ja traumat muodostuvat jossain vaiheessa liian suureksi taakaksi henkilön senhetkiselle sopeutumiskyvylle. Ihminen prakaa, kun ei enää kestä. Osa sisäistä painetta synnyttävistä, siihen saakka tietoisuudesta torjutuista kokemuksista saattaa olla peräisin varhaisimmilta elinvuosilta. Ne yhdistyvät muuhun elämän varrella koettuun. Ihminen koettaa oudolta vaikuttavalla käyttäytymisellään ja viestimisellään ratkaista monimutkaista yhtälöä. Ja yleensä myös kertoa siitä jotain muille.

"Vaikeahoitoisilla potilailla" on siis taakkanaan paitsi omat aikaisemmat traumansa, yleensä myös hoitojen aiheuttamat lisävaikeudet. Heitä on todennäköisesti sekä kohdeltu varsin epäinhimillisesti että hoidettu ns. päin prinkkalaa. Inhimillistä ja asiallista apua on saatavissa harvoin.

Mielenterveysjärjestelmän nykyiset toimintaperiaatteet ovat useimmille sekä potilaana oleville että muillekin niin itsestäänselviä, ettei niitä osata kyseenalaistaa.

Anonyymi kirjoitti:

Vielä kommentti noista asioista, jotka joidenkin psykoosissa olevien ihmisten käytöksessä saattavat muiden silmissä vaikuttaa erityisen oudolta, kuten ulosteilla leikkiminen ja käsittämättömien sanojen puhuminen. Monet psykologit ja psykoterapeutit ovat sitä mieltä, että psykoosi on jossain määrin varhaislapsuuden kokemustasojen tulemista pintaan ja dissosioitujen traumojen käsittelyä. Jos asiaa katsoo tästä näkökulmasta, se ei vaikuta niin oudolta.

Psykoosi on mielentila, jossa monet elämän eri vaiheissa kertyneet stressitekijät ja traumat muodostuvat jossain vaiheessa liian suureksi taakaksi henkilön senhetkiselle sopeutumiskyvylle. Ihminen prakaa, kun ei enää kestä. Osa sisäistä painetta synnyttävistä, siihen saakka tietoisuudesta torjutuista kokemuksista saattaa olla peräisin varhaisimmilta elinvuosilta. Ne yhdistyvät muuhun elämän varrella koettuun. Ihminen koettaa oudolta vaikuttavalla käyttäytymisellään ja viestimisellään ratkaista monimutkaista yhtälöä. Ja yleensä myös kertoa siitä jotain muille.

"Vaikeahoitoisilla potilailla" on siis taakkanaan paitsi omat aikaisemmat traumansa, yleensä myös hoitojen aiheuttamat lisävaikeudet. Heitä on todennäköisesti sekä kohdeltu varsin epäinhimillisesti että hoidettu ns. päin prinkkalaa. Inhimillistä ja asiallista apua on saatavissa harvoin.

Mielenterveysjärjestelmän nykyiset toimintaperiaatteet ovat useimmille sekä potilaana oleville että muillekin niin itsestäänselviä, ettei niitä osata kyseenalaistaa.

Lue lisää

Taidat olla itse alan ammatti-ihminen, on sen verran fiksua tekstiä.

Täysin ymmärrettävää on se että kukaan, etenkään potilastoveri ei voi tietää muiden potilaiden taustoja, sitä minkälaisia mahdollisia traumoja tai muuta on elämän varrella tapahtunut.

Minä tiedän omakohtaisesta kokemuksesta kuinka esim. pitkäaikaiset lääkitykset muuttavat ihmisen psyykeä. Ja psyykkiset muutokset toki vaikuttavat myös ulkoiseen olemukseen, käytökseen ym.
Itsekin olen joskus ollut lähes ns. vaikeahoitoinen.

Muistan hyvin sen kun mitä enemmän menin sekaisin lääkkeistä, sekä myös päihteistä joita käytin samaan aikaan niin käytökseni meni aivan älyttömäksi.
Sellaiseksi ettei sama tulisi selvin päin edes mieleen.

Ennen lääkkeiden käyttöä, käytön aikana ja käytön jälkeen on aivan selkeitä eroja joita olen huomannut, sekä käytöksessäni että myös henkisessä puolessa.
Tottakai kun elämä parani suht entiselleen vuosien jälkeen, on tullut paljon mietittyä kaikkea mitä oli vuosien varrella. On tullut mietittyä syitä ja seurauksia ja etsittyä monissa kohdin vastauksia kysymykseen : miksi ?

Ajoittain se on tuntunut aika kauhistuttavalta ja järkyttävältäkin, mutta suurimmaksi osaksi todella rakentavalta ja kehittävältä.
Itsestään oppii ihan mahdottoman paljon kun ottaa asioista selvää, ja sitä mukaa on helpompaa ymmärtää muitakin.

On helpompaa ymmärtää jos jollain on vaikeaa, tai vaikka psykoosikin, kun tietää jotain asioista.
Silloin kun ei tiedä mitään esim. psyykkisistä ongelmista, on helppo tuomita ja kommentoida jotain mikä ei pidä kuin ehkä osin paikkaansa.

Nämä jutut eivät oikein selviä sillä että " olen kuullut tällaista...", ennemminkin sillä että " olen kokenut tämän..."

Anonyymi kirjoitti:

Ymmärrän näkökulman, että joissakin hyvin hankalissa tilanteissa psykoaktiivisista rauhoittavista aineista voi olla hyötyä, väliaikaisena lisänä muulle hoidolle. En siis näe asiaa mitenkään mustavalkoisena... Myös Keroputaalla lääkkeitä käytetään harkitusti - pieniä määriä, lyhyitä jaksoja. Pääasiasssa siellä käytetään mietoja rauhoittavia kuten bentsodiatsepiineja (ja unilääkkeitä), harvemmin neuroleptejä, syystä että jälkimmäiset haittaavat psyykkistä prosessointia. Lamaannuttavat ajattelua ja tunne-elämää, mikä hidastaa toipumista.

Kun sairaalaosastoilla näkee niitä "erittäin vaikeahoitoisia" (laitoin lainausmerkkeihin, koska sekin on eräänlainen leima, joka heijastaa medikaalista ajattelutapaa), niin on hyvä muistaa, että yleensä he ovat olleet siinä vaiheessa hoitojärjestelmässä jo pitkään. Mikä tarkoittaa, että he ovat olleet lääkittyinä, diagnosoituina, ja mahdollisesti monia voimakkaasti rajoittavia toimenpiteitä läpikäyneinä. Pakkotoimet ovat traumatisoivia. Heidän voimakkaat reaktionsa, ja se kokonaisvaltainen, kaikenkaikkinen hirveys mikä heidän elämäntilanteessaan ja mielentiloissaan vallitsee johtuu osaksi heidän hoitohistoriastaan. On hyvin vaikea siinä vaiheessa enää erottaa, mikä on alkuperäistä ongelmaa ja mikä hoidon aiheuttamaa iatrogeenista "sairautta". Millaisia ihmisiä he olivat tullessaan hoitoon?

Kun lääkkeiden vaikutuksia tutkitaan, on usein se perusongelma, että lääkitsemättömiä, skitsofreniadiagnosoituja henkilöitä on vaikea löytää tutkimuksiin. Ei saada kunnollisia vertailuryhmiä edes. Se, että luotettavan tutkimuksen tekeminen on jo tästä syystä hyvin haasteellista, kertoo paljon mielenterveyshoidon nykytilanteesta ja tietenkin myös julkaistavien lääketutkimusten tasosta.

Kun joku "vaikeahoitoinen", hankalasti ja muiden silmin oudosti käyttäytyvä (esim. ulosteilla leikkivä, tai käsittämätöntä siansaksaa puhuva tms. tms.) ihminen joskus kohtaa sen harvinaisen säkän, että pääsee toisenlaisen hoidon piiriin, esim. avoin dialogi tai siihen liittyen tai muussa yhteydessä hänelle itselleen räätälöity psykoterapia, niin käy joskus niin, että henkilön yksilöllinen tausta tulee ymmärrettäväksi. Ennen hoitohistoriaa oli yksilöllinen elämänhistoria. Henkilölle on tapahtunut yhtä ja toista, traumat kasautuneet, hän on voinut joutua elämään pitkään äärimmäisen raskaissa ihmissuhteissa ja saattanut olla esimerkiksi yhteisönsä syntipukki. Hyvin traagiset kohtalot ovat arkipäivää sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassamme, usein kulissien takana perheissä, joista ei voisi aavistaa.

Valtavirtapsykiatrinen mielenterveyshoito on usein lopullinen niitti vaikeasta elämästä selviytymiselle. Ihmiselle läntätään stigmatisoiva diagnoosi, luontevana jatkona mahdolliselle syntipukinroolille lapsuudenperheessä tai koulussa. Tai jatkona muunlaisille traumoille ja syrjäytetyksi tulemiselle. Monia hoitoon tulevia ei edes hämmästytä, että he ovat saaneet lopuniän diagnoosin, josta sanotaan, että siinä ei paljoa toivoa ole. He ovat jo odottaneetkin sitä.

Ja ihan turhaan. Kun voisivat selviytyäkin, ja elää niin kuin muutkin.

Lue lisää

Olen aina ihmetellyt sitä, mikä vimma psykiatrialla on aina lyödä lyötyjä?

Anonyymi kirjoitti:

Olen aina ihmetellyt sitä, mikä vimma psykiatrialla on aina lyödä lyötyjä?

Kyseenalaistan ikuisesti kaiken mitä psykiatriassa sanotaan lääkkeistä ja diagnooseista käytyäni läpi lääkehaittoja ja vieroitusoireita. Psykiatrinen hoito on kylmäkiskoista ja epäihmismäistä jossa ihmisiä kohdataan suunnilleen niin että "sinulla on tämä diagnoosi ja siihen tämä pilleri tai nämä pillerit". Jos et sitten kuulu tähän psykiatrian määrittelemään karsinaan jossa tietyille ihmisille kuuluu tietyt lääkkeet ja ala mennä parempaan suuntaan sillä niin auta armias. Sitten olet hankalahoitoinen ja tarvit lisää lääkkeitä vaikka olisit saanut jo lääkkeistä harmia. Jotkut diagnoosit tuntuu siltä kuin lyötyä lyötäisiin lisää.

Pahoinvointia aiheuttava systeemi. Suljetut osastot hirveitä. Näin kaikki sen pahimmat puolet ja koettuani neuroleptit ja päällekkäin tapahtuvaa ylilääkintää olen tajunnut että lääkkeet voi aiheuttaa merkittävää pahaa oloa, hankaluutta ajatella, motorisia ongelmia, tehdä ihmisistä eri tavoin käyttäytyvän näköisiä tai poikkeavan näköisiä kun he ei pysty istumaan paikallaan tai kun lihovat lääkkeiden seurauksena kamalasti tai silmät seisoo päässä. Lääkitystä ihmisestä tulee vähän hitaan ja jähmeän oloinen. Lääkkeet voi vaikuttaa impulssikontrolliin, lisätä aggressiota ja levottomuutta. Sitten näitä kaikkea katsotaan diagnoosien läpi. "Petteri tarvii lisää lääkkeitä koska Petterin sairaus on pahentunut". Entistä sairaammaksi voi mennä kun lähtee tuohon hoitoon. Varsinkin jos on lääkeherkkä tai jotain. Varmasti jotkut traumatisoituu entisestään tuossa hoidossa.