Löytyisikö vertaistuki henkilöä?

Älä leimaa itseäsi dianooseilla, äläkä kerro itsestäsi niiden valossa.

Et kertonut viestissäsi itsestäsi mitään muuta kuin tuon psykiatrien antaman sairausnimikkeen! Kuinka voit kuvitella löytäväsi yhteistä keskustelupintaa kenenkään kanssa sen perusteella...?

Minulla on miltei sama diagnoosi, mutta et tiedä sen perusteella minusta mitään kuten en minäkään sinusta.

Diagnoosit ovat epätieteellistä hölynpölyä.

Jos haluat lähteä etsimään yhteisiä asioita muiden kanssa jonkun elämässäsi olevan ongelmatilanteen pohjalta, niin kerro mieluummin jotain siitä mikä sai sinut kokemaan niitä asioita että hakeuduit psykiatrille. Millaista oli elämäsi silloin, millaista se on nyt, mitä siitä ehkä puuttuu, sellaista mitä toivoisit siinä olevan? Et varmasti ole ainoa jolla on ongelmia. Tänne palstallekin hakeudutaan usein juuri siksi että ei haluta olla ongelmien kanssa yksin.

Ongelmat eivät tule tyhjästä, eivät ihmisen päästä eivätkä biologiasta, vaan sosiaalisesta todellisuudesta.

Diagnoosia ei ole enkä ole lääkäriin asian kanssa mennyt, mutta ahdistaa. Jos teen jonkin vähäisenkin ratkaisun, jään pohtimaan sitä ja tuntuu että tein väärin. Mietin jälkeenpäin sanomisiani, ei olisi pitänyt tai olisi pitänyt sanoa. Muutamia päiviä menee niin ettei ahdista mikään, tunnen itseni varmaksi, iloiseksi ja oikeita ratkaisuja ja asioita tekeväksi. Mutta kuinka ollakaan, ne samat oikeat asiat alkavatkin viikon päästä tuntua vääriltä.
Ja tämä silloin kun ei ole mitään suuria vastoinkäymisiä. Varjelkoon kun joku isompi asia pukkaa, menetän ruokahalun, tunnen pakahtuvani, en oikein nuku ja on paha olla.
Olen hoitanut vaivaani liikunnalla ja terveellisellä ruoalla, josta saisin tarvittavat vitamiinit sun muut. Meditointia olen yrittänyt, mutta en koe sitä uskottavaksi. Pitäisi kai olla jokin ryhmä, vähän kuin kurssi. Tuttavia ja sosiaalisia suhteitakin on, vaikka ei ihan sydänystäviä, mitä se sitten meinaakaan. Harrastuksiakin on. Unettomuuteen otan harvoin jotain valeriaanapohjaista luonnonlääkettä, en tiedä auttaako. Valvon kokonaisia öitä. Jokin sisäsyntyinen syyllisyys kolkuttaa, on koko ajan läsnä enemmän tai vähemmän, ihan lyhyitä aikoja ei ollenkaan - onneksi.
Mutta, Kun vuosia sitten olen tehnyt jonkin ratkaisun, olen pähkinyt sitä, tolkuttomasti katunut, toivonut että voisin tehdä saman päätöksen uudestaan. Sitten se on osoittautunutkin oikeaksi päätökseksi, melkein siunaukseksi. Se on ihmeellistä, miksi se ei tuntunut oikealta heti.
Hyvä aloitus.

Tuo on aika tuttua minullekin. Terapia on auttanut paljon, sitten kun lopulta löysin minulle sopivan terapiahenkilön ja sain Kelasta kuntoutuspäätöksen. Eräästä vertaisryhmästäkin oli yhdessä vaiheessa apua.

Lääkäriinmenoa eli psykiatria en suosittele, niistä minulla on lähes pelkästään huonoja kokemuksia. Kun elämää aletaan tarkastella "häiriönä"... Psykiatrinlausunto oli tarpeen Kelaa varten, mutta sain sen aika kätevästi yksityiseltä, parilla käynnillä. Ja terapeuttinihan ei tunnusta ongelmiani sairaudeksi ollenkaan :) joten porhallan pirteämpänä kuin jos ajattelisin että minulla on jokin leimaava psykiatrinen sairaus joka pitää parantaa ennen kuin voin elää täysipainoista elämää.

Ahdistukselle on hyvät syyt,

jäi kesken... Ahdistukselle on hyvät syyt, ja yksin on turha jäädä niiden kanssa. Ahdistus on sinänsä tervettä, varoitusmerkki että ihminen on tai on pitkään joutunut olemaan sellaisissa olosuhteissa joissa voi olla jonkinlaista vaaraa. Se on hälytyssireeni joka ohjaa hakemaan tukea ja turvaa.

Vaikeatapa sitä on alkaa heti kaikesta avautumaan kun vasta kyselee löytyykö suunnilleen samanikäistä ihmistä vertaistueksi. Nimittäin on kokonaan toinen asia olla 60 nen kuin 15 vuotias jolla elämä vasta edessä. Toki tiedän että kaikilla tälle palstalle kirjoittavista on sama ongelma sitä en ole kyseenalaistanut. Katellaan nyt löytyykö ikäisiäni tai lähellekään sitä.

Suurinpiirtein asustelen suomen keskipisteessä. Paikkakuntaa en laita yksityisyyden suojan takia. Missä päin sinä asustelet?

Taas on meilini poistettu. No johan on kumma. Siinä toivoin aloittajan kertovan missä päin Suomea ahdistelee, en missään nimessä paikkakuntaa. Ei voi hänen toivomaansa tapaamista järjestää, jos ei yhtään tiedä. Itse asun Uudellamaalla, joten keskipiste on turhan kaukana. Vaikuttaa että kovin salassa haluat sairautesi pitää. Se ei ainakaan helpota elämääsi, päin vastoin lisää epämääräistä huonommuuden tuntoa, kun luulee että kaikilla muilla menee paremmin. Onko nyt niin hävettävää vastata kuulumisiin: kertoa esim.: sain ikkunat pestyksi ja kävin jumpassa, mutta sitten lysähdin sohvalle. Poden vähän ahdistusta, väsyttää, mietin joskus ikäviä asioita ja on ajoittain paha olla, mutta muuten menettelee. Sitten voi siirtää puheenaiheen vaikka ilmoihin, ei mitään pitkää itkuvirsitarinaa. Pitää erottaa ihmiset joille kannattaa sanoa, Kiitos hyvin. Toisille voi vähän avata. Huomaat kuinka monta meitä ahdistelijoita onkaan ihan tavallisessa arjessa kauppareissuilla, asiasta puhuminen on jo eka askel helpompaan oloon. Toivon sinulle vapautumista ja varsinkin vertaistuen löytymistä.

Ymmärrän aloittajaa hyvin siinä ettei hän halua heti avautua. Minusta oli kiva lukea sinun tuntemuksiasi ahdistuksesta, siihen pystyy hyvin samastumaan. Mutta anonyymillä palstallakin moni miettii mitä voi missä vaiheessa kertoa, ja nimimerkin suojissakin oma elämäntarina on aina henkilökohtainen.

Sitä avautumisen hankaluutta ei kuitenkaan ainakaan minun kokemukseni mukaan voi helpottaa diagnoosi-oikotiellä. Sellaisesta itsensä stigmatisoinnista on vain haittaa, leiman takaa on entistä vaikeampi nähdä todellista ihmistä.

En vastaa aloittajan puolesta, mutta se on niin yksilöllistä. Jodenkin on helppo puhua asioistaan, ja se on suuri siunaus, pääsee helpommalla kun ei tarvi kantaa painolastia niin yksin. Joillakin taas ne ongelmat jotka aiheuttavat ahdistusta aiheuttavat sitäkin, että puhuminen voi olla vaikeaa. Sanat voivat kirjaimellisesti juuttua kurkkuun. Riippuen tietysti aiheesta.

Avautumisen vaikeutta voi selittää huonot kokemukset siitä mitä on aiemmin seurannut kun on jossain tilanteessa ollut luottavainen ja puhunut. Nehän voivat olla tiedostamattomiakin muistoja.

42.v . Nainen uudellamaalla on myös samassa tilanteessa. Aina ahdistunut paitsi silloin kun on töissä ja en tiedä miksi. Koko elämäni kärsinyt masennuksesta ja ahdistus ollut läsnä päivittäin viimeiset kymmenen vuotta. Opamox ja Venla vain apuna. Kärsin myös sairastumisen ja jonkin pahan tapahtumisen neuroottisesta pelosta. Se on todella ahdistavaa kun se iskee voimakkaana päälle. Kaipaisin minäkin vertaistukea , joku joka ymmärtää tunteen ja tsemppais.

Tuskinpa kuusikymppistä enää alettaisiin kauhean aktiivisesti tutkimaan ja kuntouttamaan. Käytännössähän (työ)elämä alkaa tuossa vaiheesa olla takana. Joka tapauksessa kuten joku pikaisesti selaten näytti sanovan, niin on aivan eri asia, missä ikäryhmässä oireilee.

20-vuotiaalla on vielä elämä edessä ja kokemuksia eri tilanteista selviämiseen vähän. 40-vuotiaalla (naisella) saattaa olla jo postmenopaussioireita, ja jos kunto on huono, niin erilaisten elintasosairauksienkin riski on jo korkealla. 60-vuotiaan pitäisi olla noin teoriassa selvinnyt vaihdevuosistaan, ja jos ei ole ihan rapakunnossa (kuten et sinäkään), niin voi jo suuntautua eläkkeelle ja sitä kautta vapauteen. Eli iän tuoma kokemus ja näkemys asioista sekä paineiden väheminen menestymisessä voi jollain tasolla auttaakin. Tietysti elämätön elämä ei varmaan ihan nopeasti lakkaa kirvelemästä - ja elämää jää paljon elämättä, kun on ikänsä oireillut.

Itse täytän 45 ja pääsin juuri sairaseläkkeelle, ja olen siitä suuresti kiitollinen. Omat paineeni vähenivät, ja välillä jopa herään hymyssä suin. Tosin nimenomaan ilmasto ahdistaa yhä pahemmin. Ja toisaalta käyn läpi vanhenemisen, rappeutumisen (on tuki- ja liikuntaelinsairaus) ja lapsettomuuden/perheettömyyden/urattomuuden surua. Mutta silti olen onnellinen, että olen nyt tämän ikäinen, enkä parikymppinen, joka etsii paikkaansa. Etsin paikkaani ja tapaani olla keski-ikäinen ja eläkkeellä.

Seurakunnan diakoniatyöntekijöillä on vastaanottoja, heidän luokseen voi mennä keskustelemaan murheistaan. Sitä olen harkinnut itsekin. Ja olen huomannut kaikenlaisen itselle mieleisen harrastamisen auttavan. Kannattaa kokeilla vaikka kuorolaulua, erilaista teatteria, maalausta, käsitöitä, lausuntaa tms. Ehkä oma paikka ei löydy ensi yrityksellä, joten ei kannata heti lannistua. Joka tapauksessa ikäihmiset ovat isosti edustettuina työväenopistojen harrastepiireissä, ja sopiva upputuminen auttaa pääsemään omien murheiden ulkopuolelle.

Tietysti omat psyykkiset ja sosiaaliset ominaisuudet (kuten vaikeus tasapuoliseen ja rentoon kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa) sulkevat herkästi ovia ja aiheuttavat yksinäisyyttä. Silti suosittelen seuraa ja osallistumista. Todennäköisesti erilainen tekeminen on parasta lääkettä murheisiin. Mistä eräs työssäkäyvä masentunut mainitsikin. Silloin ei ainakaan murehdi koko ajan. Olen monesti lähtenyt väsyneenä ja haluttomana kuulemaan konserttia ja tullut energisempänä takaisin. Tosin pk-seudulla tietysti vapaan pääsyn tapahtumiakin löytyy pilvin pimein.

Itsestäsi on joka tapauksessa kiinni, pystytkö kiinnittymään mihinkään. Jos etsii nk. tukihenkilöä, niin samalla tavallaan antaa toiselle hoitovastuuta tai -velvollisuutta. Parasta olisi etsiä tasapuolista ja -tasa-arvoista seuraa. Se riittää, vaikkei lämpimiä ja läheisiä ystävyyssuhteita syntyisikään. Yhdessä tekeminen on parhaimmillaan todella palkitsevaa.

"Aina ahdistunut paitsi silloin kun on töissä ja en tiedä miksi. Koko elämäni kärsinyt masennuksesta ja ahdistus ollut läsnä päivittäin viimeiset kymmenen vuotta. Opamox ja Venla vain apuna. Kärsin myös sairastumisen ja jonkin pahan tapahtumisen neuroottisesta pelosta."
Ahdistukseen auttaa psykoterapia. Omaa kokemusta on. Täytyy löytää sopiva ihminen terapeutiksi, jotta syntyy luottamus, ja vähitellen ongelmat selkiävät. Ihan turhaa kärsiä noin, kun ratkaisu on olemassa, alku vain on vaikeaa kun pitää lähteä hakemaan sitä apua.

En sanoisi kuten edellinen että jonkun ikäistä ei enää lähdetä aktiivisesti kuntouttaman... Nykyäänhän halutaan pidentää työuria. Ei pidä tuijottaa turhiin esteisiin kuten ikään.