Pakenin ystävyysalueelta ja voin pahoin

Olen 28-vuotias mies PK-seudulta. Viime vuonna tapasin yhden naisen. Hän on mua pari vuotta nuorempi, mutta hän oli minua reippaasti pidemmällä elämässä. Hän on ehtinyt olla naimisissa, hänellä on lapsi, hänellä on paljon elämäntavoitteita. Itse taas en ole ikinä edes muuttanut kenenkään kanssa yhteen ja olen tyytyväinen siihen vähään, mitä mulla on. Tottakai haluan jossain vaiheessa perheen, mutta näin muuten mua ei kiinnosta yhtään tavoitella mainetta ja mammonnaa vain sen vuoksi, että "niin pitää tehdä".

Huolimatta näistä eroista, meillä alkoi suhde. Omalta osaltani ne olivat parhaimpia neljä kuukautta pitkään aikaan, koska kerrankin voin sanoa, että rakastuin. Ja hänkin oli uskoakaseni onnellinen minun kanssa. Valitettavasti sitten suhde tyssähti mun kunniahimottomaan asenteeseen. Hän ei voinut hyväksyä, että mua ei kiinnosta ostaa missään vaiheessa asuntoa (En näe vuokrassa mitään vikaa). Hän ei voinut hyväksyä, että tyydyn "20 vuotta auton", enkä halua "Teslaa" (Tämä ei koske autoa, vaan kaikkea. Mä en tarvitse parasta. Mulle riittää se, mikä tyydyttää mun tarpeet). Hän ei voinut ymmärtää, miksi tyydyn työhön, joka ei vastaa mun pätevyyttä, eikä tuota niin paljon rahaa, kuin voisin saada (Hänen mielestään olen huippulahjakas ja pystyn parempan)

On tärkeää ymmärtää, että hän ei tarvitse mua elättäjkseen, mutta hän sanoi suoraan, ettei pysty olemaan miehen kanssa, joka ei halua mitään elämältä. Hänelle se on älytön turnoffi.

Ja niinpä me erottiin.

Vaan me jäätiin kavereiksi. Itse en koommin halunnut olla kavereita, koska tiesin, että se tulee olemaan minulle vaikeaa, koska pidin häenstä edelleen naisena, mutta päätin olla mukava. Meillä nousi myöhemminkin sama kysymys, ja hän aina sanoi, että ei halua menettä minua.

Yllättäen me oikeasti oltiin kavereita. Me vietettiin yhdessä aikaa. Käytiiin elokuvissa, keilmaassa, syömässä. Sama kuin aikaisemmin, mutta ilman romantiikka. Meillä oli kivaa edelleen.

Vai oliko kyse pelkästä ystävyydestä? Seksiä ei ollut eron jälkeen, mutta me pidettiin toisiaan joskus kädestä. Joskus pussailtiin. Meillä oli humoristinen sopimus, että jos vuoteen 2023 mennessä, kumpikaan meistä ei löydä ketään, me mennään naimisiin. Meitä molempia harmitti, kun toinen meni treffeille (Kerran hän kysyi minulta, että olenko saanut uuden tyttöystävän ja minä vastasin, että edelleen olen sinkku, niin hänen reaktio oli "hyvä juttu")...Kerran mä kysyi, että musta tuntuu, että olisi hienoa olla taas yhdessä ja hän sanoi, että samaa mieltä. Asiaan ei kuitenkaan ikinä palattu. Kaikki jatkui sellaisenaan.

Sitten mun elämästä tapahtui muutos. Osittain pakosta mutta pääsin uuten työhön, jossa mulla oli suurempi palkka. Koska rahaa oli enemmän kuin kuin aikasemmin, mussa heräsi hieman enemmän materialistista asennetta. Nyt, kun me hengattiin mä saatoi tarjota parempaa ajanvietettä. Vein hänet useasti ulos.

Vaan rupesin huomaamaan, että mitä enemmän muutun "normaalimpaan" suuntaan, sitä vähemmän meidän ystävyydessä oli romanttisia vivahteita. Ei pusuja, ei kädestä pitämistä, Ja silti, hän pahoitti mieltä, jos kävin treffeillä. En pystynyt ymmärtämään, että mikä on pielessä. Mä oon nyt melkein sellainen ihminen, josta hän unelmoi, mutta hän ei halua palata yhteen. Hän ei halua palata yhteen, mutta käyttäytyy niin, että ei halua antaa mun jatkaa mun elämää ilman häntä.

Kaikki huipentui siihen, kun autoin häntä kasaamaan huonekaluja ja kiitokseksi sain verbaalisen kiitoksen ja kättelyn. En odottanut, että hän olisi heittäytynyt mun kaulaan ja hetken päästä olisimme jo sängyssä (Koska kukaan ei ole ikinä kenellekkään mitään velkaa). En mennyt auttamaan häntä, koska odotin jotain palkkiota. Autoin, koska pidän hänestä ja hän on minun kaveri. Jotenkin vaan alkoi tuntua, että mä annan hänelle kaiken, mitä voin, mutta hän kokee sen itsestäänselvyytenä. En usko, että hänellä oli sellainen tavoite, mutta aloin tuntea itseäni hyväksikäytetyksi. En halunut tehdä äkinnäisiä tyhmiä siirtoja ja päätin odottaa vielä hieman.

Pari päivää myöhemmin, kun me tekstailtiin, mulla kuitenkin petti hermot ja mä kirjoitin hänelle, käytännössä saman mitä tässä. Puhuin siitä, miten mä pidän hänestä, mutta hän ei taida pitää minusta enää miehenä. Puhuin siitä, miten sekalaisia signaaleja hän antaa. Puhuin siitä, että niin kauana, kuin meidän välinen suhde on sitä, mitä se on, en voi jatkaa normaalia elämää, koska aina kun olen päästämässä hänet, hän tekee jotain, ja mulle herää toivoa, että me palaamme yhteen. Ehdotin, että pitäisimme etäisyyttä toisiinsa jonkun aikaa.

Hänen vastaus oli "Mikko-kulta, vastaan sulle hieman myöhemmin".

Kuukausi on mennyt. Ei vastausta. Me oltiin pari kertaa yhteydessä puhelimiste tämän jälkeen, koska unohdin hänen luokse työkaluja, mutta viestiini hän ei vastannut ikinä...

Ja musta tuntuu nyt kamalalta. Mä pakenin suhteesta, jolla ei ollut tulevaisuutta. Ei siinä pitäisi olla mitään väärää! Ja silti tuntuu, että menetin tärkeän palan itseäni...

Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia.