Ongelmakohtia
Seinällä on klassinen seinäkello, jollainen oli jokaisessa koululuokassa. Kello raksuttaa. Äkkiseltään luulisi, että jokainen raksahdus olisi samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ollut, eikä tulisi koskaan olemaan. Ajan kulumisen todentajassa oli muuttujia, eikä yksikään sen sekunti kuulostanut samalta kuin sitä seuraava.
Ulkona oli ulkoilusää. Kampukselta poistui enemmän ihmisiä kuin sinne saapui. Monivärinen virta juoksenteli ulos pääportista, jossa ei ollut varsinaista porttia, kadotakseen ympäröivän lehmusmetsän poluille, joiden mutkittelevat haarat huojuivat ajatusten ilmavirrassa. Tunsin sen. Minä näin sen. Maailma kääntyi taivas jäljessään. Vääntynyt ja pyörteilevä velloi ikkunaruudun takana. Sillä oli raamit, kehys, eikä tyyntä ollut tässä missään, ei maisemassa eikä sen todentajassa, todistajassa.
Nojasin ikkunapieliin. Olin kuin kahden vaiheilla oleva taiteilija, jonka oli pysäyttänyt epävarmuus ja itseluottamuksen puute. Jos tämä nyt irrottaisi otteensa teoksestaan, ikkuna putoaisi lattialle ja sen raamit taatusti särkyisivät, sillä teos oli raskas ja sen eteen oltiin tehty lujasti töitä. Käsivarret vapisivat ja ajan paino tuntui musertavalta. Kokemuksen laajuus oli nuppineulan kärjen päässä, sen kokoinen ja muotoinen. Ajatukset velloivat ja huojuivat, lipuivat. Pilvet, nekin lipuivat vuorotellen valon eteen varjostaen pihamaan vehreyden ja sen istutukset. Kukat loistivat ja tuoksu oli, ja on yhä, huumaava. Se on niin huumaava, että pelkäsin putoavani omaan teokseeni, pudottavani sen päälleni puolivahingossa ja katoavani siihen kuin ikkunasta pudonnut ja tömähtäväni siinä sen porraskivetyksille kuin jätesäkillinen sanoja vapaassa järjestyksessä. Säkissä oli pimeää, kuumaa, ja sen ilma haisi venyvälle jäteteollisuusmuoville. Joku onneton kokeilee sen painoa - ja yllättyy. Sanat johtavat sähköä ja ovat parhaimmillaan kuin riekale prociuttoa hammasvälissä, kiusallinen makumuisto tai harmillinen poisheitto kierrätystarkoituksessa. Sanojen erityisominaisuus näyttäytyy vasta sitten kun ne näyttäytyvät, eli katoavat itse.
(Naurua)
Seinällä on klassinen seinäkello, jollainen oli jokaisessa koululuokassa. Kello raksuttaa. Äkkiseltään luulisi, että jokainen raksahdus olisi samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ollut, eikä tulisi koskaan olemaan. Ajan kulumisen todentajassa oli muuttujia, eikä yksikään sen sekunti kuulostanut samalta kuin sitä seuraava.
Ulkona oli ulkoilusää. Kampukselta poistui enemmän ihmisiä kuin sinne saapui. Monivärinen virta juoksenteli ulos pääportista, jossa ei ollut varsinaista porttia, kadotakseen ympäröivän lehmusmetsän poluille, joiden mutkittelevat haarat huojuivat ajatusten ilmavirrassa. Tunsin sen. Minä näin sen. Maailma kääntyi taivas jäljessään. Vääntynyt ja pyörteilevä velloi ikkunaruudun takana. Sillä oli raamit, kehys, eikä tyyntä ollut tässä missään, ei maisemassa eikä sen todentajassa, todistajassa.
Nojasin ikkunapieliin. Olin kuin kahden vaiheilla oleva taiteilija, jonka oli pysäyttänyt epävarmuus ja itseluottamuksen puute. Jos tämä nyt irrottaisi otteensa teoksestaan, ikkuna putoaisi lattialle ja sen raamit taatusti särkyisivät, sillä teos oli raskas ja sen eteen oltiin tehty lujasti töitä. Käsivarret vapisivat ja ajan paino tuntui musertavalta. Kokemuksen laajuus oli nuppineulan kärjen päässä, sen kokoinen ja muotoinen. Ajatukset velloivat ja huojuivat, lipuivat. Pilvet, nekin lipuivat vuorotellen valon eteen varjostaen pihamaan vehreyden ja sen istutukset. Kukat loistivat ja tuoksu oli, ja on yhä, huumaava. Se on niin huumaava, että pelkäsin putoavani omaan teokseeni, pudottavani sen päälleni puolivahingossa ja katoavani siihen kuin ikkunasta pudonnut ja tömähtäväni siinä sen porraskivetyksille kuin jätesäkillinen sanoja vapaassa järjestyksessä. Säkissä oli pimeää, kuumaa, ja sen ilma haisi venyvälle jäteteollisuusmuoville. Joku onneton kokeilee sen painoa - ja yllättyy. Sanat johtavat sähköä ja ovat parhaimmillaan kuin riekale prociuttoa hammasvälissä, kiusallinen makumuisto tai harmillinen poisheitto kierrätystarkoituksessa. Sanojen erityisominaisuus näyttäytyy vasta sitten kun ne näyttäytyvät, eli katoavat itse.
(Naurua)
Vastaukset 31
Vanhimmat
Joo joo joo & joo
Mielestäni on hieman hämmentävää sanoissa se että ne näyttäytyvät vasta kadotessaan. Eli jos tekstissä näkyy yksikin sana, teksti on kelvoton.
(Naurua)
Sana, sanajärjestys tai lausumisen tapa on siis täysin irrelevantti seikka, jos sanat näkyvät.
Sanojen näkyvyys on siis ongelma numero yksi.
Mutta kuinka piilottaa nämä ikävät sanat? Ei kukaan halua nähdä sanoja, vaan sen mitä niiden takana on.
Mielestäni ainoa keino piilottaa jokin ärsyttävän näkyvä ja harmillinen sana on toinen sana.
(Reps)
Mjoo
Kämmentävä kirjoittaminen on sitä että teksti näkyy kilometrin päähän ilman kiikaria.
Siis näkyy vain teksti ja sen sanat.
Muuta ei näy eikä kuulu.
(Hihitystä)
Syventävässä osiossa puututaan siihen mitä kirjoittaminen varsinkaan ei ole.
Kirjoitettaessa kirjaimia viitataan aina ja poikkeuksetta jonnekin. Eli kirjoittaminen on perusluonteeltaan osoittelua sormella. Tilannetta voisi verrata tennismatsiin, jossa yleisö saa käännellä päätään tuntitolkulla, jos intoa riittää. Eli katse on luultavasti pallossa.
Kirjoittamisesta tällaisen pallopisteen hakeminen on hieman vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Mutta ensiksi on unohdettava sanat, sillä niistä tulee mieleen vain viittoileva sormi, eli osoitin.
On väistämättä siirryttävä pois tältä tieltä, sillä se ei johda mihinkään.
On nähtävä se, mitä osoittaa, ja parhaimmassa tapauksessa mentävä sinne itse.
(Naurua)
Mjaa
Tuokion pohdiskeltuani voisin poistaa sanojen lisäksi sellaiset kliseet kuin "draaman kaari" tai "henkilöhahmot"
Tällaisella paskalla ei tee yksinkertaisesti mitään.
(Hirn)
Kaivattuja perusteluja
Tarkkaan ottaen on niin että ihmiskokemus yksin on hänen todellisuutensa luoja. Kirjoittaja tällaisessa kudoksessa on erityisen haavoittuva, sillä hän on itsensä varassa.
Ja tämä jos mikä kirjoituksesta välittömästi näkyy.
(Naurua)
Muistiinpanoja
Tällainen serveri on erinomainen härpäke muistiinpanoille, sillä ne ovat aina tavoitettavissa - missä ja milloin tahansa.
Tekstin alku puhututtaa niitä jotka eivät tiedä mitä sanoa ensimmäiseksi. Ensimmäinen lause on kuulemma se tärkein. Loppu voi olla mitä paskaa tahansa, kunhan ensimmäiset sanat ovat perfecta.
Jos teoksen nimeksi tulee Perfecta, niin ensimmäisen lauseen on oltava sitä, sillä jos idea on siinä että mitään täydellistä ei voi olla olemassa, niin tämä väite pitää välittömästi kaataa ja näyttää toteen se että näin kyllä on.
Ajatelkaa vaikka tällaista aloitusta: Olipa kerran...
Tässä klassikossa on kaikki mukana. Siinä on todistus siitä, että jotain on joskus ollut, eikä tätä jotain enää ole. Nämä kaksi sanaa lauseen alussa irrottavat lukijan olemisen sietämättömyydestä ja saattelevat tämän keveyteen ja irrallisuuteen suhteessa raskassoutuiseen todellisuuteen.
Briljanttia
Toinen huippuesimerkki on "Oli synkkä ja myrskyinen yö."
Siis jos voi jotain pateettista ja samalla ylimalkaisen huvittavaa maailmasta löytää, niin tämä on se lause. Lauseessa on myös se omituinen puoli, että se itsessään on koko romaani.
Yksi vitun lause, jossa on viisi sanaa, joista vain yksi on taivutettu.
(Naurua)
Mjoo
Huomatkaa, että molemmat esimerkit alkavat sanalla oli.
Ja yhä korostaisin sitä tosiasiaa, että lopulla ei ole merkitystä.
(Naurua)
Niin että jos haluaa kirjoittaa erittäin kuuluisaksi kehittyvän romaanin, kannattaa aloittaa se sanalla oli.
Näin yksinkertaista tämä on.
(Hihitystä)
Itse aloittaisin sen näin:
Oli niin täi näin...
(Reps)
Alun ja lopun symmetria
Oli niin tai näin, niin alun ja lopun symmetria säännöstelee lukukokemuksen laajuutta.
Jos kirjoituksella on alku, niin lukija ymmärtää välittömästi alussa sijaitsevan lopun määritelmän, koska ei ole alkua ilman loppua. Alun ja lopun hegemonia on ihmismielessä voittamaton yhdistelmä. Ihminen lukijana on on rajallinen olento, jolla nämä kaksi perusprinsiippiä ovat hänen kaiken toimintansa rajat, vaikuttimet ja sisäistetyt ohjeistukset.
Alun ja lopun käsitteen väliin voi ympätä mitä paskaa tahansa.
De facto
(Hirn)
Kirjoittamisen syvin tarkoitus
Niin
Jos ajatellaan perusproosaa, niin voin avoimesti kertoa että en ole lukenut perusproosaa lainkaan 'lukijana.'
En yksinkertaisesti vain pidä lukemisesta.
On yksi lysti mitä kansien välissä on, sillä en jaksa kahlata sellaisella suolla, joka koostuu ihmismielen verbaalisesta olemuksesta. Kirjoittajat luovat illuusion, eivätkä he itse ole lähimaillakaan vastaamassa sanoistaan.
Kusipäät
(Hihitystä)
Traumaattinen puoli
Traumaattinen kirjallisuus on sitä, että alun ja lopun määritelmää ei sisäistetä, ja teksti velloo yhdessä ainoassa sekavassa ja ajattomassa tilassa vailla potentiaalia ja voimaa, näkemyksen lahjaa, tai tietä kulkea.
Ei ole suunnitelmaa, ei suunnittelijaa.
Universaali kirjallisuus on juuri tällaista.
(Hihitystä)
Palaan alkuun
Ajassa hyppiminen on kirjoittavalle juuri se linnunpelätin, joka ei toimi. Aika ei tekstissä merkitse mitään.
Nyt voi olla eilen, huomenna voi olla ensi vuosi.
Ei mitään rajaa.
Eli pörräämme jossain ihmismielen aikakäsityksen nurkilla; kuten myös siellä, missä kaikki on toisin, ja unelmat siellä jo toteutuneet, sekä saavutetut ideat kulminoituneet olevaksi.
Ei sellainen ole mikään ihme, vaan synnyinlahja.
(Reps)
Mjoo
Ajatellaan hetki sitä surkeinta olentoa koko epiikassa: lukijaa.
Kuka lukija on ei kiinnosta ketään.
Lukijalla ei ole mitään sanottavaa. Hän on tässä maailmassa vaiti, istuu aloillaan ja kuuntelee.
Eli siis lukee.
(Hirn)
Lukija
Sana on kaunis muodoltaan, ja se sopii kieleen kuin kieleen.
Ainoa ongelma on juuri tuo sana, jolta odotetaan jotain; mitä se on, sitä emme voi tietää.
On niin, että ainoa kapine (jonka jäljet jo ovat pyyhkiytyneet pesästämme) matkaa aurinkokuntamme ulkopuolella. Meistä jäi jotain, ja se muu on sen loppu.
Tavoittelimme tähtiin, ja törmäsimme itseemme.
(Abstraktia naurua)
Ei muuta kuin vittu kaljakauppaan!
Loput voi lukea vaikka Iltsusta (rööki huulessa).
(Hirn)
Mjoo
Siis klassinen proosakirjailija ei ole mikään kaurapalleroita lipova neiti, vaan realisti äijä, jolla on näkemys faktoihin. Hänellä saatana roikkuu aina sätkä huulessa, kun muut tamppaavat narulla ja imevät pillillä tyhjää.
Eläköön proosa!
(Naurua)
Itsetuhoisuuden argumentit
Kun käsitellään äärimmäisen vaikeita asioita, kuten sitä että kuinka paljon ihminen kestää paskaa, niin päästään nopeasti (tämän serverin osalta) lopputulokseen, jossa yksiselitteisesti ilmaistaan se että loputtomasti.
Aika on tässä se suurin ongelma.
(Hihitystä)
Yhden päivän idea
Kuvitelkaa (lukijat) olevanne yhden päivän idea.
Yhden päivän essee.
Jotenkin tulee sudenkorento mieleen, mutta ne menivät jo.
(Naurua)
Mjop
Käväisin hakemassa lisää "douppinkia," sillä koen olemassaolon lumoavana autoeroottisena älyn riemusaattona sisemmäs minuuteen.
Väitän yhä olevani älykäs.
(Hihitystä)
Voiko lahjaton ja tyhmä ihminen kirjoittaa kirjan?
Mielestäni voi, sillä se riippuu trendeistä ja kustantajan ulkolukutaidosta.
Yleisöstä viis.
(Hirn)
Pinpoint
Pinnariksi tänään tägätään laiskuus.
Laiskuus on käsittääkseni jonkinlainen raamatullinen perisynti, jota sopii välttää.
Tikkataulussa on vain 3-5 tikkaa, joten ei huolta.
Osso bucco
Ylpeys (turhamaisuus)
Kateus
Viha
Laiskuus
Ahneus
Ylensyönti
Himo
(Hirn)
Kuvitellaan että olen kirjailija.
Ok
Kirjailijat ovat tätä kaikkea, sillä he eivät ole nöyriä, alistuvia, haluttomia ja askeettisia.
Keitä ovat nämä Jumalan lapset, joilla on isänsä kynä kädessä?
(Hihitystä)
Mjoo-o
Tarkastelin tässä saldoa, enkä tullut järin vakuuttuneeksi siitä että mitään on.
Olisihan se kivaa jos jotain olisi, mutta kun ei.
Ei ole proosaa, ei keskustelua proosasta, eikä varsinkaan prosaisteja (Herra tietää keitä hekin ovat tai olisivat).
(Hirn)
Runopuolella ollaan aina metsässä.
Intonaatio kärsii.
(Hihitystä)
Principia laterna
Katsokaas kun aina voi heittää jotain, ja Google onnittelee, mainostoimistot nylkyttävät ja kansa kiittää.
Ja lukijat..
No mitä niistä.
(Reps)
Syvempää kuin pohdinta
Mua on henkilökohtaisesti häirinnyt se tapa tai tyyli, jolla näitä "kirjoituksellisia" asioita viedään eteenpäin.
Sillä en näe niitä missään.
Ups
(Naurua)
Selvennän näkemystäni
Rouva F kävelee eiliseen kauppaan lahjakortti kädessään. Putiikki on suljettu, ja sen lasioveen on heitetty lappu, jossa lukee suurinpiirtein näin:
Olemme sulkeneet. Etuajassa.
(Hihitystä)
Eivät lukijat ymmärrä.
Ja vielä vähemmän ymmärtävät kirjoittajat.
Kas kun on niin, että kaikki perustuu niinkin yksinkertaiseen seikkaan kuin rytmiin; runous on rytmi, musiikki on rytmi. Rytmikin on rytmi, vaikka on baari.
Miksi siis proosa ei voisi olla rytmin baari?
(Naurua)
Mjoo
Vedin muutaman bissen ja kuuntelin DJ:n plättyjä.
Musiikki on yksinkertaisempi asia kuin kirjoittaminen, mutta sen tuotteissa on yllättävää syvyyttä.
Itse en usko sanaan, en kuviin enkä ääniin.
(Naurua)
https://www.youtube.com/watch?v=mv8vJQaUpDU