Välinpitämättömyyden roolit parisuhteessa

Olen elänyt melkein puolitoista vuotta parisuhteessa diagnosoidun kaksisuuntaisen keski-ikäisen kanssa. Heti suhteen alkuvaiheessa hän toi esille diagnooninsa ja sen, miten katastrofaalisia hänen aiemmat parisuhteensa ovat olleet. Lääkitys oli vaihtelevaa, terapiaa takana yli 20 vuotta.

Otin selvää kaksisuuntaisesta, päätin kuitenkin, etten ala siihen leikkiin, jossa joka hetki pohtii mistä missäkin toiminnassa on kysymys: sairaudesta vai persoonan piirteistä, temperamentista, identiteetistä.

Alku oli vauhdikasta ja ihanaa tutustumista puolin & toisin.

Sitten tuli alkuhuuman jälkeen järkeistämiskysymys ja epäily, onko hän kykenevä mihinkään parisuhteeseen, kun ne ovat ennenkin kaatuneet. Ja että niin voi käydä nytkin. Mielestäni ihan tervettä.

Kun luottamus kasvoi, alkoi myös hänen ehkä rohkeutensa ilmaista todella tiukkaan muuttuvien tunnelmien mukaan erilaisia asioita, joissa järjenjuoksu ja ajatuksen rymistäminen oli aika erikoislaatuista, hämmentävää ja jopa absurdia minun ymmärrykselleni.

Raivoamisen alkaessa ehdotin, että jompikumpi menee puoleksi tunniksi ulos ja hieman rauhoittuu. Varsinkin toimiva ratkaisu. Mutta usein myös mahdottoman kuluttavaa, kun ei asiaa saanut ratkottua samantien, mikä oli toiselle hyvin tärkeää. Se ei olisi koskaan mahdollista, koska riitely muuttui samojen asioiden jankuttamiseksi, ei erittelyksi, tunteiluksi ja sekavuudeksi.

No niin, näihin tuli tietty sykli ja siihen hieman tottui, antoi asioiden mennä sekaisin, sitten antoi tilaa ja kun toinen oli rauhallisempi, lähti ratkomaan asiaa antamalla toiselle tilaa hengittää ja olla kokematta häpeää ja syyllistymistä. Koska hän todellakin helposti ajautuu katumistilaan, kun muuttuu julmistelevaksi ja sadattelevaksi, epäileväksi ja vihaiseksi.

Ongelmaksi minulle on muuttunut välinpitämättömyys. Ymmärrän, että asioiden ollessa kaaoksessa, myös suhde minuun on kaaottinen. Jolloin hän antaa minullle irti parisuhteesta rooleja: kumppani, kämppäkaveri, ystävä. Ok, funktionaalisia rooleja. Mutta niissä loukkaa eniten, kun hän sanoo: "En koe, että meillä on romanttista suhdetta." Minä koen, vaikka olo ei olisi romanttinen. Ja jos haluan hangoitella vastaan, siitä seuraa odottamattoman voimakas reaktio, jossa on merkkejä mahdolliseen fyysiseen väkivaltaan. Tähän asti niin ei ole käynyt kuin esineiden heittelyn muodossa minua kohti, mutta tarkoituksella ohi heittäen.

Jotenkin tässä kriisin pisteessä pinnani palaa, vetäydyn ja mietin miten mieluusti pakenisin. Ja juuri sitä toinen ei halua minun tekevän, vaan tuntuu, että hän viestittää: ole silti siinä, ymmärrä minua, vaikka käyttäydyn huonosti. Älä lähde. Olet tärkeä elämässäni. Tämä loukkaa minua, en ymmärrä, miten en saa tätä sydämessäni kääntymään ymmärrykseksi, vaikka aivoissani sen ymmärtäisin.

Yritän löytää erilaisia konsteja asian järjestämiseen, mutta itse tilanteessa ajaudun tyhjään tilaan, jossa kaikki muuttuu jotenkin järjettömäksi ja merkityksettömäksi - juuri sellaiseksi kuin hän pahimmillaan kuvaa toisinaan kokevansa maailman ja itsensä. Varmaan se onkin niin. Ja osa pelon kaltaista outoa oloa onkin hänen sisäistä pahoinvointiaan.

Onko tämä muille tuttua?

Onko joku löytänyt näihin välinpitämättömyyden hetkiin, rooleihin jotakin apua, rauhoitetta?

Olen hyvin rauhallinen kuitenkin rakkautemme suhteen. Olemme kokeneet paljon syviä ja toisiimme sitovia kokemuksia. En ole erityisen huolissani, lähinnä vain uupunut.