Mitä tehdä

Oon nyt 16v tyttö ja mun äiti kuoli viime vuonna kesällä. Äiti kuoli alkoholin viemänä kun sai maksakirroosin ja kuoli verenvuotoon. Olin käymässä silloin hänen luonaan, verta joka puolella kämppää ja äiti makasi sohvalla keltaisena eikä jaksanut enää kävellä.

Äidillä alko ongelmat alkoholin kanssa sen jälkeen kun äiti eros mun iskästä monta vuotta sitten ja joutui huonoihin suhteisiin narsististen, manipuloivien ja pahoinpitelevien alkoholia runsaasti kuluttavien miesten kanssa. Lisäksi äiti menetti työnsä jota rakasti. Äiti aina kaikesta huolimatta laittoi muut itsensä edelle, soitti mulle ja mun veljille joka päivä kysyäkseen kuulumisia ja piti meistä huolta. Sen takia en sanokkaan että hän oli huono äiti enkä syytä häntä alkoholismistaan. Hän unohti huolehtia itsestään kun aina huolehti muista niin paljon.

Me tehtiin mun veljien kanssa kaikkemme että äiti tulisi raittiiks. Soitin hänelle jokapäivä ja kysyin voidaanko nähdä. Koitin pitää äidin mahdollisimman iloisena kaiken pas**n keskellä, että hän ei joisi suruunsa. Se oli todella raskasta kun ajatukset pyörivät lähes koko ajan miettien onkohan äiti nyt juonut ja onko hän sen miehen luona ja mitä voisin tehdä parantaakseni tilannetta ja onkohan äidin iho taas keltainen, mitä jos jotain on sattunut..
Ensin syytin itseäni siitä etten tehnyt tarpeeksi. Kuitenkin nyt ajattelen vain sitä kuinka äitiä varmaan pelotti viimeisinä hetkinään. Kuinka hän on ollut yksin kämpässään oksentamassa verta ja olemaan kykenemättä kävelemään ja kuinka hän näkee keltaisen ihonsa katsoessaan peiliin ja kuinka huonokdi äidiksi hän luulee itseään. Luulen että hän tiesi kuolevansa ja sen takia ei halunnut että soitan ambulanssille. Ja minä vielä itkin äidin kuullen, joka ei varmasti antanut äidille yhtään toivoa ja vaan kasvatti hänen pelkoaan ja häpeää.

Ensimmäiset viikot äidin kuoleman jälkeen olivat vaikeimmat. Sitten aloin jotenkin pääsemään siitä yli, tai näin ainakin uskottelin itselleni. Tämä vuosi on ollut kuitenkin taas yksi vaikeimmista kun käyn läpi kaikkea tapahtunutta. Olen esittänyt muille että voin ihan hyvin, hymyilen ja olen niinkuin oma itseni. Kuitenkin kun olen yksin mulle tulee taas kaikki asiat mieleen. En tiedä miksi mutta olen ajatellut jopa itseni satuttamista mutta en kuitenkaan aio tehdä itselleni mitään. Saatan raapia tai nipistää itseäni. En kuitenkaan halua satuttaa itseäni myöskään sen takia koska se satuttaisi muita vielä enemmän ja varsinkin äitiäni jos hän vielä jotenkin tietäisi.

En halua puhua asiasta perheelleni tai ystävälleni. En halua huolestuttaa ketään. Olen käynyt koulukuraattorilla kerran viimevuonna syksyllä ja kriisikeskuksesta olen hakenut apua pari kertaa. En kuitenkaan halua käydä siellä sillä ne ahdistaa. En oikein tiedä mitä sanoa ja aina jää jotakin sanomatta ja annan itsestäni vaikutelman että voin paljon paremmin kuin mitä oikeasti. Kävin koulukuraattorillakin oikeastaan vain senkin takia koska ystäväni kehotti ja en vain halunnut sanoa että en mene koska se vaikuttaisi siltä että en huolehtisi omasta hyvinvoinnistani. Ja sanoin ystävälleni että "kyllähän se helpottaa kun puhuu" vaikka ei se auttanut mielestäni kyllä yhtään mitään. En pidä asiasta keskustelemisesta ammattihenkilön kanssa puhelimessakaan koska hiljaiset hetket tuntuvat tosi ahdistavilta ja kiusallisilta ja en tiedä mitä sanoa. Oikeasti auttavan henkilön löytäminen tuntuu lähes mahdottomalta ja jonka kanssa ei ahdistaisi olla ja jutella. Olen miettinyt myös vertaistukiryhmiä mutta niitäkään ei tunnu löytyvän mistään.

En halua jutella läheisilleni koska eivät he ole terapeutteja ja en halua aina vain masentaa kaikkia. Perheen sisälläni ei muutenkaan ole oikein koskaan opittu puhumaan kovin syvällisistä aiheista, kaikki ovat vähän kuin yksinselviytyjiä. Tämäkin johtuu varmaan siitä kun äitini lähti kotoa kun oltiin kaikki aika pieniä vielä koska hänelle kuitenkin pystyi aina puhumaan kaikesta. Jos äitini olisi aina asunuy kotona minun veljieni ja iskän kanssa olisi varmasti perheen sisällä asioista puhuminen helpompaa. Ja varmaan osittain se johtuu siitä kun yleensäkkin poikien\miehien on vaikea puhua tunteistaan.

Olen nyt viimeaikoina jäänyt koulustakin pois (kuten tänään) vain sen takia koska en vain jaksa/ei kiinnosta mennä kouluun ja haluan vain olla kotona. Koulussakin oleminen tuntuu niin rankalta kun pitäisi esittää oikein iloista ja hyvää oppilasta ja olla aktiivinen tunnilla että saa hyvät arvosanat.

Mitä siis pitäisi tehdä?