Narsisti vanhempana?

Olen keski-ikäinen ihminen jo. Jäin lapsena toisen vanhemman hylkäämäksi ja koin ettei se vanhempi kelle jäin oikein jaksanut kiinnittää huomiota minun hyvinvointiini. Olin ns. näkymätön lapsi. Vanhempani joi viikonloppuisin ja pärjäsin itekseni. Joskus olin riesana mukana känniporukoissa. Muistan turvattomuuden tunteen erittäin hyvin. Pelon, pimeän, kylmyyden, yksinäisyyden, tyhjyyden, arvottomuuden, olin vain riesa. Vanhemman herättelyn maanantaiaamuna töihin ja paniikin jos en saakaan häntä töihin. Ristiriitaista on se miten hyvä ja huono puoli vaihteli. Vaatteet piti olla halpoja ja välttämätön. Ei mitään tyttömäistä. Yllättävät raivarin, joihin liittyi fyysistä väkivaltaa. Kaikki omaksi parhaakseni. Koulumenestys ei ollut mitään. Menin pienipalkkaiseen raskaaseen työhön aika nuorena. Se oli hyvä työ, koska sain asumisen ja ruoan ilmaiseksi. Ja koulukirjat. Matkustelua, jolloin pääsääntöisesti veti viinaa kellon ympäri.
Reilu 20v muutin pois kotoa huonolla omalla tunnolla miten hän pärjää. En kestänyt enää kontrollointia tietyissä asioissa, jotka hänen mielestään olivat turhanpäiväisyyttö. Toisaalta sain viikonloput tehdä mitä lystään, koska ei ollut katsomassa perään.
Poden todella huonoa omaatuntoa siitä että vihaan häntä ja toisaalta hän on kuitenkin vanhempani. Nykyään enne näe useasti. Puhelimessa puhumme lähes päivittäin ja kaikkikin silloin ihan hyvin.
Kuitenkin ongelmia syntyy silloin kun hän vierailee kodissani. Lapset ovat levottomia. Hän mököttää, on marttyyri, haalii töitä itselleen, vaikken pyydä ja esiintyy mielellään marttyyrinä. Saattaa kodissani myös juoda. Hänen omat säännöt pitävät myös minun kodissani. On agressiivinen lapsille, karjuu ja tarttuu käsivarsista, paiskoo lapsia jne. Olen asiasta sanonut. Hän määräilee ja sanelee milloin tulee hiljaisuus kun hän haluaa. Kun hän tulee olen pääsääntöisesti erittäin ahdistunut ja itkuinen jos vierailu ketään muutamaa päivää kauemmin. Hän antaa myöskin rahaa josta muistaa mainita kuinka paljon taas joutui antamaan. Lapsuuden vaikeat traumat ja tunteet pyrkivät väkisinkin pintaan. En ole saanut enkä pyytänyt koskaan apua elämäni ongelmiin häneltä. Kaipaisin henkistä tukea edes joskus. Hän valittelee vaivojaan, mutta jos mainitsen vaikka oman päänsärkyni, se ohitetaan kuin ei olisi sitä kuullutkaan. Lapsena minua ei viety lääkäriin kuin vasta silloin jos joku ulkopuolinen puuttui asiaan. Koska teeskentelen. Kaupasta en koskaan uskaltanut vaatia mitään. Tiesin hyvin kuinka käyttäytyä ja miellyttää. Vain halvinta ja vähän. Sairastuin jossain vaiheessa lapsena pakko-oireiseen käytökseen, mutta osasin piilottaa sen hyvin. Ja opin itse kontrolloimaan toimintojani. Yritin itsemurhaa, siitä ei koskaan kotona puhuttu. Avioeroni oli minun vikani, vaikka puoliso oli alkoholisti. Lapsena toivoin lähinnä kuolevani pois.
En puhunut kenellekään kotini sisällä olevista ongelmista. Koin muutakin traumaattista mistä en kotona uskaltanut puhua.
En tiedä onko hän narsisti. Hyviäkin muistoja on. Olen käynyt pitkän terapian ja itse en käytä päihteitä. Jossain vaiheessa sain diagnoosin epävakaa persoonallisuus. Elän normaalia työssäkäyvän arkea. Olen parisuhteessa. Mies jaksaa kertoa kuinka ihana ihminen olen, työssäni saan samanlaista palautetta. Pitkän henkisen prosessin kautta olen jotenkin alkanut oppimaan, että minäkin kelpaan ja minua voi joku rakastaa. En missään nimessä ole läheisriippuvainen. Nämä mielialan pahenemisvaiheet tulevat aina silloin kun olen hänen kanssaan tekemisissä. Yritän sietää ja kun kattila kiehuu yli tulee syyllisyys että olinpa paska ihminen.