En tiedä kumpi ahdistaa enemmän. Tämä yksinäisyys ja ajatus siitä, että mikään ei tule koskaan muuttumaan. Vai se, että asiat olisivat voineet muuttua monta kertaa, jos ei olisi näin traumatisoinut ja elämän "pieksemä" yksilö. En edes tiedä miksi toivon mahdollisuutta johonkin parempaan, kun en sitä kuitenkaan uskalla/osaa hyödyntää.
Ajattelin jo joskus 12-13 vuotiaana olevani täysi epäonnistuja ja olin kokenut silloin jo paljon. Tavallaan jäin vangiksi noiden ikävuosien epävarmaan kanssakäymiseen ihmisten kanssa (etenkin vastakkaisen sukupuolen kohdalla). Noiden ikävuosien kohdalla tavallaan putosin valtavirrasta ja jäin jollain tasolla aivan yksin. Näin jälkikäteen ajateltuna - vaikka en pidä tätä tapahtumaa millään mittarilla elämäni traumaattisimpana kokemuksenani tai edes pahimpana, niin sillä on varmasti suurin vaikutus nykyiseen tilanteeseeni ja koko elämääni. Kaikki normaalit asiat jäivät kokematta ja yksinäisyydestä muodostui jollain tavalla normi. Huono itsetunto vaivasi jo lapsena erinäisistä syistä. Kaikki negatiiviset ja traumaattiset kokemukset vain vahvistivat sitä. Jotenkin siitä yksinäisyydestä muodostui turvaverkko.
Myöhemmin elämässä sain monta mahdollisuutta, mutta en osannut/uskaltanut hyödyntää niitä. Burgeroin tai häpäisin itseni, ja näistähän sitten seurasi monta masennuskautta, jolloin tuli sekoiltua maniassa kaikki asiat solmuun. Asunnottomuudesta lähtien. Pari kolme loppuunpalamista työelämässä ja kiusatuksihan sielläkin joutui. Vaikka antoi sisältöä elämään ja väsymys vei ajatukset pois yksinäisyydestä, niin ahdistus oli isompi kuin työttömänä.
En koskaan uskaltanut kertoa ongelmistani/kokemastani kenellekään, vaan pakenin näitä asioita riippuuvuksiin. Jos olisin parikymppisenä tai jopa nuorempana hakeutunut avun piiriin, niin tarinani voisi olla ihan erilainen.
Oikeastaan varmaan koko elämä on tullut kärsittyä masennuksesta. Mielenterveydellisiä diagnooseja en edes uskalla hakea, koska en kaipaa 4 perussairauden tilalle yhtään enempää. Vaikka nuokin pysyvät lääkkeillä suhteellisen hyvin kurissa, niin häpeä on suunnaton. Sitä kokee olevansa kaikin puolin viallinen. Ja jos joskus nuorempana olisi jollekin kelvannut kumppaniksi, niin uskallus ei antanut myöten. Yli kolmekymppisenä asiat ovat kaikinpuolin niin solmussa, että ei ole mitään toivoa saada rinnalleen ketään. Sitä tajuaa nyt miten hyvin ne omat asiat oikeastaan olivat vielä parikymppisenä. Mutta ihmisellähän on aina taipumus ajatella, että pohjemmalle ei voi vajota.
Eipä elämä yli kolmekymppisenä ole kovin hohdokasta, kun siinä ei ole ollut mitään sisältöä kymmeniin vuosiin. Odottelen vain sitä lopullista sekoamista. Ahdistus on ollut kyllä viime vuosina uskomaton. Kyllähän kaikista kiusaamiskokemuksista ym. traumoista on päässyt aika hyvin ylin, vaikkakin jälkensä ne ovat jättäneet. Eniten harmittavat ne haaskatut tilaisuudet.
En väheksy kenekään yksinäisyyttä, mutta tuntuu oudolta, että ihminen jolla on terveys, puoliso, lapsia, kavereita, työpaikka ja pelit sekä vehkeet, valittaa jossain iltalehdessä yksinäisyyttään. Olisin onnellinen edes murto-osasta tuosta.
Ja kyllähän tässä pitää mainita, että on muita kohtaan tehnyt väärin elämän aikana. Katkeruudesta, kateudesta, vihasta milloin minkäkin tunteen aiheuttamana ja ajamana. Kaikki kaduttavat, mutta tekemättömäksi niitä ei saa.
Ajattelin jo joskus 12-13 vuotiaana olevani täysi epäonnistuja ja olin kokenut silloin jo paljon. Tavallaan jäin vangiksi noiden ikävuosien epävarmaan kanssakäymiseen ihmisten kanssa (etenkin vastakkaisen sukupuolen kohdalla). Noiden ikävuosien kohdalla tavallaan putosin valtavirrasta ja jäin jollain tasolla aivan yksin. Näin jälkikäteen ajateltuna - vaikka en pidä tätä tapahtumaa millään mittarilla elämäni traumaattisimpana kokemuksenani tai edes pahimpana, niin sillä on varmasti suurin vaikutus nykyiseen tilanteeseeni ja koko elämääni. Kaikki normaalit asiat jäivät kokematta ja yksinäisyydestä muodostui jollain tavalla normi. Huono itsetunto vaivasi jo lapsena erinäisistä syistä. Kaikki negatiiviset ja traumaattiset kokemukset vain vahvistivat sitä. Jotenkin siitä yksinäisyydestä muodostui turvaverkko.
Myöhemmin elämässä sain monta mahdollisuutta, mutta en osannut/uskaltanut hyödyntää niitä. Burgeroin tai häpäisin itseni, ja näistähän sitten seurasi monta masennuskautta, jolloin tuli sekoiltua maniassa kaikki asiat solmuun. Asunnottomuudesta lähtien. Pari kolme loppuunpalamista työelämässä ja kiusatuksihan sielläkin joutui. Vaikka antoi sisältöä elämään ja väsymys vei ajatukset pois yksinäisyydestä, niin ahdistus oli isompi kuin työttömänä.
En koskaan uskaltanut kertoa ongelmistani/kokemastani kenellekään, vaan pakenin näitä asioita riippuuvuksiin. Jos olisin parikymppisenä tai jopa nuorempana hakeutunut avun piiriin, niin tarinani voisi olla ihan erilainen.
Oikeastaan varmaan koko elämä on tullut kärsittyä masennuksesta. Mielenterveydellisiä diagnooseja en edes uskalla hakea, koska en kaipaa 4 perussairauden tilalle yhtään enempää. Vaikka nuokin pysyvät lääkkeillä suhteellisen hyvin kurissa, niin häpeä on suunnaton. Sitä kokee olevansa kaikin puolin viallinen. Ja jos joskus nuorempana olisi jollekin kelvannut kumppaniksi, niin uskallus ei antanut myöten. Yli kolmekymppisenä asiat ovat kaikinpuolin niin solmussa, että ei ole mitään toivoa saada rinnalleen ketään. Sitä tajuaa nyt miten hyvin ne omat asiat oikeastaan olivat vielä parikymppisenä. Mutta ihmisellähän on aina taipumus ajatella, että pohjemmalle ei voi vajota.
Eipä elämä yli kolmekymppisenä ole kovin hohdokasta, kun siinä ei ole ollut mitään sisältöä kymmeniin vuosiin. Odottelen vain sitä lopullista sekoamista. Ahdistus on ollut kyllä viime vuosina uskomaton. Kyllähän kaikista kiusaamiskokemuksista ym. traumoista on päässyt aika hyvin ylin, vaikkakin jälkensä ne ovat jättäneet. Eniten harmittavat ne haaskatut tilaisuudet.
En väheksy kenekään yksinäisyyttä, mutta tuntuu oudolta, että ihminen jolla on terveys, puoliso, lapsia, kavereita, työpaikka ja pelit sekä vehkeet, valittaa jossain iltalehdessä yksinäisyyttään. Olisin onnellinen edes murto-osasta tuosta.
Ja kyllähän tässä pitää mainita, että on muita kohtaan tehnyt väärin elämän aikana. Katkeruudesta, kateudesta, vihasta milloin minkäkin tunteen aiheuttamana ja ajamana. Kaikki kaduttavat, mutta tekemättömäksi niitä ei saa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Huomaa että olet kovasti analysoinut itseäsi, ja vieläpä ihan fiksusti. Olet miettinyt mikä on johtanut mihinkin jne.
Noin hyvin kun kirjoitat niin se kertoo että kyllä varmaan pystyisit moneenkin erilaiseen juttuun jota haluaisit tehdä, tai millainen haluaisit olla.
Tekstistäsi tulee esiin huono itsetunto, aika paljon syyllistät monista tapahtumista itseäsi mikä ei ole hyvä, vaikka ehkä joskus voi olla aihetta vähän ollut itsessäkin.
Kun ajattelet että mikään ei tule muuttumaan etkä ole mitään, niin silloin se menee yleensä niin.
Jos käännät ajatuksesi paremmiksi, että oletkin ihan hyvä ihminen ja pärjäät ja osaat jos vain haluat ja uskallat.
Jos joku asia menee pieleen niin ei siitä kannata itseään syyllistää, ei tää elämä kenelläkään aina kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mene, ja jos epäonnistuu, mitä sitten. Unohtaa ja aloittaa alusta. Täytyy vaan yrittää luottaa itseensä.
Mullakin meni nuoruus ja aikuisuuden alku vähän huonommin kuin nuorilla yleensä mutta en anna sen vaikuttaa nykyisyyteen, nyt on nyt ja tulevaisuus on edessä. Ja siitä tulee suunnilleen sellaista kuin itse haluan, en tietty pysty enää töihin tai tekemään kaikkea mitä haluaisin mutta ainakin olen päättänyt pärjätä itseni kanssa ja siihen pyrin.
Mikään ei muutu jos ei edes yritä muuttaa mitään.
Tulevaisuuden ei ole pakko olla menneisyyttä.
Mutta miksi vain burgeroit lisää? Miksi et ota apua ja hoitoa vastaan, kun itse et kykene asioitasi selvittämään?
Avun hakemisesta aika huonot kokemukset. Ensimmäisellä kerralla hain täydellisen loppuunpalamisen yhteydessä apua. Diagnisoitiin keskivaikea masennus ja määrättiin pari juttutuokiota psykiatrisen-sairaanhoitajan kanssa. Eipä siitä paljon apua loppupeleissä ollut.
Toisella kerralla kävin psykiatrin vai olikohan se psykiatrin juttusilla. Koko hommasta jäi vain vähättelevä, vahingoniloinen ja jotenkin vittuileva kuva.