Ongelma lapsen (ja kumppanin) kanssa

Meillä tai siis minulla on ongelma kumppanin 7v lapsen kanssa. Olemme olleet yhdessä kaksi vuotta, mutta mikään ei ole muuttunut. Tulen käytännössä erinomaisesti lasten kanssa toimeen ja rakastan kumppanin lasta eli sellaisesta ei ole kyse, vaan huolesta lasta kohtaan ja mitä tehdä, kun kumppani ei nää lapsen käytöksessä yhtään mitään ongelmaa.

Eli, heti lapsen kanssa tutustuessa kiinnitin huomion lapsen hämmentävään ja pakonomaiseen tarpeeseen tulla tutkimaan mitä puhelimellani teen. Jos näki mm. sydämen viestiä kirjoittaessa hän heti huusi "Äiti, tää lähettelee jollekin sydämiä!". Menisi hassusta jutusta, ellei olisi pakonomaista ja jatkuvaa. Heti, kun ottaa kännykän käteen lapsen on tultava katsomaan mitä sillä teen. En tietenkään hyväksy sitä läheskään aina ja tällöin lapsi ahdistuu ja hermostuu. Jos minun tai kumppanin puhelin soi, lapsi juoksee heti paikalle kuuntelemaan mitä puhutaan keksien mitä mielikuvituksellisimpia tekosyitä sille, että tuli viereen. Eli lapsi kokee turvattomuutta. Lapsi on myös äärimmäisen.. miten sanoisin? Jos sanon vaikka telkkarissa jollakin olevan kauniit hiukset, niin lapsi suuttuu, koska "Ai mulla ei oo kauniit hiukset!?". Joka asian hän ottaa ikään kuin toisen kehuminen olisi loukkaus häntä kohtaan. Jokainen asia mitä äidille sanon on myös loukkaus lasta kohtaan. Sillä ei ole mitään merkitystä kuinka paljon lapsi saa huomiota, huomio nollaantuu heti, kun joku toinen saa huomiota. Lapsi myös jatkuvasti seuraa mitä teen. En saa hetken rauhaa, ellen oikeasti sano erittäin tiukasti, että menee toiseen huoneeseen, ja tällöin lapsen äiti taas hermostuu minulle. Asiasta turha keskustella, koska äiti ei nää ongelmaa, vaan alkaa syyttää, etten hyväksy hänen lastaan. Ongelmat jatkuvat. Mitä ikinä teemmekin, niin siihen täytyy liittyä joku "palkinto" hänelle. Oli se sitten karkkia tai täysin yli menevää huomiota. Lapsen äidin lähtiessä suihkuun, kauppaan tai vaikka nukahtaessa, niin lapsi lähtee heti etsimään herkkuja, eikä kestä, jos ei saa. Ei normaalia harmitusta, vaan selkeästi aivot alkavat lyödä tyhjää, kun en anna mitä hän haluaa. Tulee siis tyhjä katse, alkaa joko kiukutella tai jää vain tuijottamaan minuuteiksi seinää. Toinen hämmentävä asia on, että tämä 7v LAPSI alkaa äidin lähtiessä flirttailla. Yrittää suudella huulille, keimailee ja tekee usein seksuaalisia liikkeitä, eikä lopeta ellen sano niin tiukasti, että pahoittaa mielensä. Jälleen, äidin mielestä vain hassuttelua ja minun draamailua. Toinen vaihtoehto on, että lapsi alkaa syyllistää keksityistä asioista, haukkuu yms. Sinällään tulemme hyvin toimeen, jos vain sivuutan kaiken ja olen hiljaa. Mitä tehdä, kun äiti ennemmin provosoi lasta tai hyväksyy kaiken, ja pitää minua draamailijana.