Tunnetko itsesi rakastetuksi?

Yhdessä liki kolkyt vuotta, rakkaus muuttuu kiintymykseksi pidemmän päälle, ei kai kukaan odota et pysyy joku kiihko päällä.

Yhdessä lähes 25 v, naimisissa 8 v.
En ole rakastanut, enkä tuntenut olevani rakastettu aikoihin. Eroamme syksyllä.
Miksi syksyllä? Money talks.

Yhdessä 42 vuotta - tunnen itseni rakastetuksi. Mitä pidempään olemme olleet yhdessä, sitä selvemmin tunnen olevani rakastettu. Rakkaus on muuttanut muotoaan, entisen kiihkeän intohimon tilalle on tullut syvä kiintymys.

Tunnen itseni rakastetuksi, kun toinen haluaa suojella minua korona-virustartunnalta.

5 vuotta yhdessä ja tunnen itseni rakastetuksi.

40 vuotta yhdessä. Ihastuimme puolin ja toisin silloin kun ensimmäistä kertaa toisemme näimme tanssilattian yli. Siitä saakka olemme olleet yhdessä. Rakkaus on ollut molemminpuolista ja syvää.
Olen saanut elää koko elämäni onnellisten tähtien alla. Siitä kiitos ihanille vanhemmilleni ja isovanhemmille, rakkaalle puolisolle, lapsille, lastenlapsille ja muille läheisille, myös erittäin mukaville työnantajille.

Rakkaus ei sanana sovi suuhuni. Kiintymys ja pyyteetön halu tuottaa kumppanille mielihyvää kaikin tavoin,on toinenjuttu.
Tuo tunne ei ole haalistunut 50:n vuoden avioliiton aikana.
Haluan edelleenkin tehdä vaimoni olemisen mahdollisimman miellyttäväksi.
Intiimissä kanssakäymisessä tunnen olevani enemmän saavana osapuolena. Keskusteltuamme asiasta vaimoni sanoi saavansa osan nautinnosta nähdessään minun nauttivan. Onneksi vain osan.

Tunnen aina tulleeni rakastetuksi, hyväksytyksi, arvostetuksi, kunnioitetuksi ja kaikiksi niiksi laaduiksi jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Puolisoni saa minulta samat tunteet takaisin.
Muuten emme, 48 vuoden aikana, olisi olleet yhdessä.

Tämä juuri. Rakkaallehan yleensä haluaisi tuottaa mielihyvää.
Meillä ei suhteessa sellaista ole, ei ole oikeastaan koskaan ollut. Enää en kuule edes mieheni sanovan rakastavansa minua, mutta vain seksin jälkeen, jos silloinkaan ja seksiä on harvoin.
Tuntuu, että pelaamme sellaista kissa-hiiri-leikkiä koko ajan. Itse en pysty olemaan rakastava vaimo, koska mieheni on jäänyt kiinni niin monta kertaa muiden naisten kanssa vehtailusta ja myös talousasioista valehtelusta. Olen kuitenkin liian heikko eroamaan ☹️

sanoo rakastavansa mutta ei muuta saa kerjäämättä kuin ruokaa ja pyykit puhtaana. selityksenä että lapsiperheessä ei tässä vaiheessa enää ole kuin nuorempana. minun toimesta kaikki parisuhteeseen liityvä tapahtuu mikäli hän suvaitsee

Me olemme olleet yhdessä lähes neljäkymmentä vuotta, naimisiin menimme noin kolmekymmentä vuotta sitten.
Minä tunnen itseni rakastetuksi. Olen nyt ollut flunssassa ja mies on hoitanut/siivonnut ja tehnyt ruokaa. Minulla on kiva mies. Hän on paras minulle.

Just tässä mietin, että jos olisin ollut aviossa, niin 43v. tulisi lokakuussa täyteen.

Kyllä jo pelkkä ajatuskin kauhistuttaa! En koskaan edes ajatellut naimisiinmenoa. Ei ollut juttuni! Rakastinko ns. miestäni? En! Toinen vain halusi naimisiin, kun lapsikin oli tulossa.

Naimisiin meno ja naimisissa olo ei muuttanut elämääni mitenkään. En asunut koskaan kaksin ns. mieheni kanssa. Elin edelleenkin itsenäisesti. Rakkaudesta en unelmoinut.

Sitten, kun aika oli kypsä hain eron. Aikansa kutakin!

Olen liian itsenäinen mihinkään parisuhteeseen. En luota keneenkään! Rakkaus?

Mitä se rakkaus on, sitä on monenlaista kuten ihmisiäkin, nuorena sen tuo esiin erilailla kun iän karttuessa. Mä olen pohjimmiltaan juro, olut aina, niin vain puoliso liimautui kiinni jo nuorena ja yhdessä on pysytty.

Kyllä.

Noin yleisesti ottaen en edes ymmärrä avioliiton tarkoitusta, miksi pitää luvata rakastaa toista niin myötä kuin vastamäessä, eihän sellaista voi kukaan luvata, rakkaus tai mitä sit onkin perustuu tunne tilaan ei selsiata voi luvata kellekään. Siksi olen loppuun asti vain avoliitossa, olen kumppanille perustellut valintani ja nainen on sen hyväksynyt, halusi lapsen kanssani joka nyt jo aikuinen eikä ole avoliitto mihinkään himentynyt ilman avioliittoakaan. Himo ja kiihko sekä se "rakkaus" on ollut jo vuosia kuollutta mutta terve arvostus toista kohtaan pysyy ja kiintymys.

Olen ollut aviossa, 14 vuotta sitä kesti kunnes otin eron.
Meillä ei ollut rakkautta koskaan, kummaltakaan puolen, vain alun typerää huumaa joka haihduttuaan jätti pelkän arkipäivän.
Sellaista se on kun liian nuorina ja naivina lähdetään leikkimään kotia.
En edes tiedä mikä järjetön hulluus minuun iski kun koko leikkiin lähdin? Kuitenkaan koskaan en pohjimmiltani ole halunnut sitoutua enkä saada lapsia. Onneksi miehenikään ei halunnut. Koko avioliiton loppuvuodet olin erittäin onneton ja ahdistunut. Mistan kun työstä kotiin palatessa, jo parkkipaikalla kun kun näki kotitalon se kauhea ahdistus painoi päälle. Tuonne taas mentävä.
Hyvä asia oli se, että mies ei ollut kiinnostunut seksistä eikä sitä meillä ollut moneen vuoteen ollenkaan. En olisi kestänyt hänen kosketustaan. Elimme kämppiksinä kunnes en enää jaksanut ja sanoin hakevani eron. Mies ihmetteli että mitä ihmettä, kaikkihan on ihan hyvin! Ehkä hänelle sitten oli, minulle ei. Oli valtavan jatkera ja kulki haukkumassa minua eron jälkeen yhteisille tutuille. Yksi tuttava sitten käänsikin selkänsä ja alkoi haukkua minua. Jouti mennäkin.
Tiedän että hänellä oli vaikea lapsuus ja nuoruus kotona. Kymmenen lasta ja heistä taisi yksi, nuorin joka oli tyttö, olla psyykkisesti tasapainossa. Opin kyllä läksyni ja kuuntelen tosisesti itseäni huolellisesti mitä oikesti haluan! Ja pysytellyt sinkkuna koska se on ikea tapa elää minulle.

Rakkaus? Tunnetila joka saattaa johtaa järjettömiin tekoihin!
Pariutumiseni perusteet. Elin muutaman, levottoman vuoden poikamiehen elämää Suomessa ja Ruotsissa. Vastuuta ei mistään. Ei huolta huomisesta. Omaisuus mahtui alkuun jenkkikassiin. Sittemmin kuplavolkkariin. Vaihtelin työpaikkoja ja paikkakuntia.
Tietenkin 20:n pinnassa oleva mies juoksi naisten perässä. Ne pari jotka olisivat halunneet jatkoa eivät kiinnostaneet minua ja muut yhden yön tuttavuudet olivat sellaisia, etten ole kaikista ylpeä.

Kyllästyin näköalattomuuteen ja, suoraan asnoen siihen, että itse oli hoidettava kaikki.
Tutustuin nykyisen vaimooni syksyllä 1967. Hahamo oli urheilullisen miellyttävä ja asenne peruspositiivinen. Kaikki arkiset asiat sopivat yhteen. Puhuimme kaikesta.
Minulla oli välillä muutama irtiotto kotimaassa mutta avioiduimme 1969.
Alust6a alkaen oli selvää, että minä vastaan täysin perheemme kaikinpuolisesta toimeentulosta ja turvallisuudesta. En tiedä rakkaudesta hittojakaan mutta olen syvästi kiintynyt vaimooni ja kaikesta päätellen tunne on molemminpuolinen siitäkin päätellen, että vielä vanhoilla päivillään hän huolehtii minun kaikinpuolisesta hyvinvoinnistani. Nämä parikymmentä eläkevuotta minä olen hoitanut taloutemme asiat lukuun ottamatta pölyjen pyyhintää ja tiski- sekä pesukoneen panostusta. Vaimo ostaa omat leipänsä ja banaaninsa.

Olemme vuosittain useamman kuukauden Espanjan asunnollamme ja matkoilla. Vaimon omat matkat muistuttavat miten kolkkoa on oleilla yksin edes muutaman vuorokauden kolmesta viikosta puhumattakaan.

Johtopäätös pitkästä litaniastani. En ole koskaan kaivannut "rakkautta". Hiivatin kivaa tämä elämä kuitenkin on.
Kyllä kai vaimoni rakastaa minua noin yleisessä merkityksessä koska on pysynyt porukassa vaikka olisi milloin tahansa voinut lähteä elämään omaa, huoletonta elämäänsä.

Rakkaus kuolee jos tulee pettämishommia. Välittäminen ei välttämättä katoa eron jälkeen vaikka rakkaus katoaakin. Ihmiset yleensä sekoittavat nämä kaksi asiaa toisiinsa. Aito rakkaus perustuu kahden ihmisen väliseen yhteyteen, luottamukseen ja koskemattomuuteen. Kun tämä rikotaan, rakkaus häviää mutta jäljelle voi jäädä välittäminen mutta sekin haihtuu ajanmyötä.

Sinänsä hassua on kuulla petettyjen vaimojen suusta että vielä rakastaa koko sydämmestään miestä, vaikka tämä on toistuvasti loukannut vaimoa ja suhteen koskemattomuutta salasuhteillaan. Se joka näin sanoo, ei taida oikeasti tietää mitä rakastaminen on.