Heippa, oon 15v tyttö, ja olen epäillyt ittelleni erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia 11 vuotiaasta asti. (masennus, ahdistus ja bpd) tiiän että nyt kaikki aattelee että "taas tämmönen huomionhakunen nuori", mut mä vaan toivon että saisin vastauksia. Mulla on ollut kauheita vihakohtauksia missä en voi hallita itteäni ja yleensä lyön, nipsitän tai revin ihoa vaikken haluisi. Mulla myös on itsetuhoista taustaa, sen oon yrittänyt lopettaa. Mutta nyt mua on ruvennut huolettaa etten pysty hallitsemaan itseäni tai mun tunteita, mä en ole kertonut kellekkään tästä. Mun vanhemmat on just semmosia jotka ei ymmärrä tai hyväksy masennusta tai muuta. Mä en ole kovin läheinen niiden kanssa varsinkaan tämmösistä asioista. Joten aattelin kysyä että miten mä pääsisin diagnosoitavaksi/terapiaan tms. Ilman että mainitsen tästä vanhemmille. Mulla myös nää vihakohtaukset saattaa tulla jos kuulen jonkun syövön tai kilistelevän astioita, se raastaa mun korvia. Eli miten mä voisin pyytää vanhemmilta tuonne pääsyä ilman mun itsetuhoisista ajatuksista puhumatta? Mä tarviin apua, kertokaa mulle
Miten saada apua?
Anonyymi
8139
1Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Laitoin sinulle nuevoja, mutta ylöspito poisti.
soita kriisipuhelimeen tai auttavaan puhelimeen ja juttele asioista heille.
Jep, mä soitin auttavaan puhelimeen.
Hommaa terapeutti. Hyvä terapeutti osaa korjata mielen ongelmia ja kertoa toimivia strategioita mielen ongelmiin.
Itselläni viha oli sen vuoksi kun en sanonut omaa mielipidettä asioihin kuin viimeisessä vaiheessa vihaisena. Olin liian kiltti tai ujo. Välillä pitää mennä toisen reviirille.
Sinulla on varmaan paljon traumaattisia kokemuksia perheessäsi tai muualta. Olet jäänyt vaille tukea, jota kasvava lapsi ja nuori tarvitsee, ja varmaan olet kokenut myös jonkinlaista väkivaltaa elämäsi eri vaiheissa. Emotionaalista, fyysistä ja ehkä seksuaalistakin väkivaltaa. Vihantunteesi ovat luonnollisia ja ymmärrettäviä.
Varaa aika aluksi vaikka koulupsykologilta. Sovi hänen kanssaan, että käyntimerkinnät salataan Kannassa, niin että vanhempasi eivät pääse lukemaan niitä. Sinulla on oikeus luottamuksellisiin keskusteluihin. Koulupsykologi tai -kuraattori joutuu tekemään joitakin merkintöjä käynnistäsi jatkohoitoasi varten, mutta voit sopia hänen kanssaan niiden sisällöstä, ja siitä, jos on joitakin asioita, joita et halua merkittäväksi mihinkään muistiin, vaan jäävän teidän kahden välisiksi.
On ikävää, että kun hakee itselleen terapiaa, pitää tulla "diagnosoiduksi", kuten sanot itsekin. Nykyään terapiat ja muu psyykkinen apu on järjestetty osaksi terveydenhuoltoa. Minulla on terveydenhuollon koulutus, mutta en silti ajattele, että inhimilliset tunteet ja vaikeudet, kuten sinulla, olisivat sairauksia. Ajattelen, että olet joutunut kokemaan hyvin vaikeita asioita ympäristösi ihmisten taholta ja kärsinyt niiden vuoksi paljon.
Toivon, että löydät ammattitaitoisen, myötätuntoisen ja avarakatseisen ihmisen, kun lähdet etsimään ammattiapua. Psykologeilla, psykiatreilla ja terapeuteilla on kaikilla oma tyylinsä ja tapansa olla vuorovaikutuksessa, ja henkilökemiatkin merkitsevät paljon. Jonkun kanssa tulee paremmin toimeen kuin jonkun toisen. Jos tuntuu, että ensimmäinen jolle varaat ajan, ei ymmärrä sinua tarpeeksi, tai et halua avautua hänelle, niin voit koettaa vaihtaa toiseen, yleensä se on mahdollista.
Jos ahdistus on kovaa, tarjotaan usein lääkkeitä, nuorillekin. Niillä on kuitenkin paljon haittavaikutuksia. Terapia ja muu keskusteluapu auttaa parhaiten.
Hienoa, että etsit aktiivisesti tietoa ja apua tilanteeseesi. Rohkeutta tarvitset edelleen, ja sitä sinulta varmasti löytyy, olethan jo osoittanut sitä kirjoittamalla tänne.:)
Minä oon itse funtsinut asiat ja lukenut humanismiakin. Tietty muutkin alat on hyviä.
Onko sua diagnosoitu kunnolla? Eli oletko täyttänyt masennus- ja ahdistuskyselyt, sekä SCID-testit? Osa psykiatreisya tekee etenkin persoonallisuushäiriötestit omien mielipiteidensä mukaan, ilman testausta ja haastattelua. Sinulla ei siis välttämättä ole persoonallisuushäiriötä ollenkaan, vaikka lääkäri näin väittäisi.
Kannattaa olla jo nuoresta asti hyvin tarkka näiden leimojen kanssa. Ne eivät lähde jos lääkärit niin päättävät. Jos sinulla oikeasti onkin persolnallisuushäiriö mutta paranet, lääkärillä ei ole velvollisuutta poisyaa diagnoosia. Vaan hän voi aina vedota siihen, ja jättää sinut ilman apua esimerkiksi jalkavamman tai muun oikean somaattisen syyn kanssa.
Jos ei vanhemmat ymmärrä masennusta ja muita ongelmia niin kertomalla niistä voisit opettaa heillekin jotain elämästä. Jotain on varmaan pielessä heilläkin jos eivät ole jo huomanneet ongelmiasi. Hae apua, älä pitkitä tilannettasi, mitä kauemmin vältät etsimästä apua sitä vaikeammaksi ongelmasi tulevat. Rohkeutta.