Hoitaa haavoja hellin, ymmärtävin käsin, toisen ja itsensä. Kun toinen haluaa jatkaa matkaa, pakata reppuun ravitsevaa ruokaa, aukaista ovi, saattaa pihan yli metsän laitaan. Raottaa takin nappia ja kaivaa rinnastaan sydän, ojentaa sanoen: "Ota sinä omasi, anna minulle se minun."
Katsoa silmiin ja kuiskata: "Lennä, lintuni, lennä, rakkaani."
Sitten olisi vain lempeä lohtuisa tuuli ja paljas ihminen, kämmenellään oma sydämensä. Sydämessä vielä hetken tuttu tuoksu, kunnes tuuli sen tuulisi pois.
Tuohon kun pystyisi, tietäisi todella rakastaneensa.
Katsoa silmiin ja kuiskata: "Lennä, lintuni, lennä, rakkaani."
Sitten olisi vain lempeä lohtuisa tuuli ja paljas ihminen, kämmenellään oma sydämensä. Sydämessä vielä hetken tuttu tuoksu, kunnes tuuli sen tuulisi pois.
Tuohon kun pystyisi, tietäisi todella rakastaneensa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tämä oli kauneinta mihin olen palstoilla koskaan törmännyt. Kiitos kultasein on mitä haluan sanoa. Mutta koska olet meille tuntematon sanon vain kiitos.
Ei nyt tartteis enää itketellä. Se huuhkaja jo oli ja meni.
Munakoisoa vaan itketetään.
Kiitos kauniista sanoistasi. Tässä hetkessä sydämeni on murtunut, se sykkii yhä kädessäni enkä tohdi asettaa sitä rintaani. Vaikka toisen antaa mennä, lentää elämään, ikävä on helvetillinen, musertava.
Luopuminen on vaikeaa, mutta kuuluu osana elämään. Sattuu ihan pirusti, mutta kipu on jopa lohdullista sillä se on merkki siitä että kykenet vielä tuntemaan.
Sen tuskan muistaa koko elämänsä ja se koulii sinua tuleviin koitoksiin. Kokemuksesta sanon että se hälvenee aikanaan .. se pitää ensin käydä läpi kaikessa raadollisuudessaan.
Sinä vaikutat kirjoituksesi perusteella kauniilta sielulta.. olet varmasti toiminut oikein itsesi kannalta päästämällä irti.
Minä löysin itsestäni samoin tekemällä ihan uudenlaisia rakastamisen puolia. Opin ehkä jopa siinä prosessissa rakastamaan itseänikin.
Sinulle toivotan jaksamista vaikeina aikoina. Toivon että saat itkettyä sen ulos.
Lohdullinen kommentti, kiitos.
Luulen, että toimin oikein kummankin kannalta, mutta ennen kaikkea hänen kannaltaan. Ketään ei voi pakottaa jäämään, rakastamaan. Sattuuhan se pirusti, helvetillisesti. Väliin pelkään, selviänkö tästä koskaan. Ehkä en selviäkään kokonaan, pieni kipu tulee jäämään, arven arkuus jää muistuttamaan ajasta, jollaista en usko elämääni enää tulevan. En tiedä, miltä minusta tuntuu sitten, kun hän löytää etsimänsä Suuren Rakkauden.
Opettelen rajojen asettamista, pienen lapsen rakastamista, vapautta sekä sitä, että luottaisin onnellisuuden mahdollisuuteen ja elämään kaikkine karheuksineen.
Kauniisti kirjoitit, voin ymmärtää mitä koet, olen samanlaisella matkalla, samankaltaisista lähtökohdistakin, toinen on vapaa etsimään onneaan, me molemmat olemme.
Sen uskallan luvata, että sinä selviät ja elät voimakkaampana, uudistuneena, samanlaisena mutta erilaisena. Kipu... osa siitä jää, mutta muuttuu, kun aika on oikea.
Itse pelkään kipua, sen kestoa, sitä kuinka kauan elän sen kanssa, ennen kuin opin rakastamaan sitä. Kun opin sen, silloin se muuttuu toiseksi ja olen taas vapaa. Mutta se kestää, oman aikansa, pitkän sellaisen.