Kuvissa niin onnellinen

Kyllä kai kaikki jonkun teko hymyn osaa esittää kuvaan vaikka asiat olis niin huonosti että perse maata viistäis

Anonyymi kirjoitti:

Kyllä kai kaikki jonkun teko hymyn osaa esittää kuvaan vaikka asiat olis niin huonosti että perse maata viistäis

Tai sillä hetkellä on hymyillyt. Kun hymyilee se saa aikaan positiivisen reaktion aivoissa vaikka olisi tekohymy. Siksi ei mene ihan hukkaan tekohymyilykään.

Anonyymi kirjoitti:

Kyllä kai kaikki jonkun teko hymyn osaa esittää kuvaan vaikka asiat olis niin huonosti että perse maata viistäis

Jos jonkun pärstä ärsyttää noin paljon, niin hittoako sitä kuvaa katsot.
Ei kannata kuvan perusteella tehdä päätelmiä kenestäkään. Kaikille kuvissa hymyily ei tule luonnollisesti. Mut kivahan se on muita arvostella. Itselleni kuvissa olo on epämukavaa ja vaikea olla oma itsensä.

Anonyymi kirjoitti:

Jos jonkun pärstä ärsyttää noin paljon, niin hittoako sitä kuvaa katsot.
Ei kannata kuvan perusteella tehdä päätelmiä kenestäkään. Kaikille kuvissa hymyily ei tule luonnollisesti. Mut kivahan se on muita arvostella. Itselleni kuvissa olo on epämukavaa ja vaikea olla oma itsensä.

Lue lisää

Ikävä mullakin on

Kertoo se, kuva ei valehtele

Juuri tuona tragedia-päivänä päivitit prof.kuvan?

Ei yhtään lapsellisia juttuja täällä.

-vieläkin sivumpaa

Anonyymi kirjoitti:

Juuri tuona tragedia-päivänä päivitit prof.kuvan?

Ei yhtään lapsellisia juttuja täällä.

-vieläkin sivumpaa

Kerroin kahdesta eri päivästä, ja ilmeisesti mun olisi pitänyt varta vasten ilmoittaa että kyse on kahdesta eri päivästä. Toinen oli tragedia -päivänä, ja toinen paria viikkoa aiemmin. Kun sietämättömät helvetillisey hermokivut on keväästä asti ollut yhtäjaksoisesti päällä, ei silloin paljon hymyilytä. Joten kyseisenä profiilikuvan ottamispäivänä se todellakin oli sen päivän ainoa hymy. Lähinnä yritin sanoa miten mielialat ja niiden ulkoiset merkit saattavat vaihdella samankin päivän aikana, eikä somekuvan hymy välttämättä tarkoita sitä että on onnellinen. Harvemmin missään näkee kuvia niistä päivistä kuin kaikki menee päin helvettiä, eikä Elo ole ihanaa.

Voit painua ylemmyydentunteisinesi sinne vielä sivummalle paistattelemaan omassa paremmuudessa, ja antaa toisten halutessaan olla lapsellisia. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta sekään ei oikeuta vähettelemään tai pilkkaamaan toisia heidän sanomisistaan ja ajattelutavoistaan.

-ihan sivusta, joka ei halua luoda profiilia, mutta haluaa antaa toisille mahdollisuuden tunnistaa tämän kirjoituksia ja niissä annettuja tietoja omasta irl elämästään, haaveillen oman ikävänsä kohteen lukevan palstaa.

Anonyymi kirjoitti:

Kerroin kahdesta eri päivästä, ja ilmeisesti mun olisi pitänyt varta vasten ilmoittaa että kyse on kahdesta eri päivästä. Toinen oli tragedia -päivänä, ja toinen paria viikkoa aiemmin. Kun sietämättömät helvetillisey hermokivut on keväästä asti ollut yhtäjaksoisesti päällä, ei silloin paljon hymyilytä. Joten kyseisenä profiilikuvan ottamispäivänä se todellakin oli sen päivän ainoa hymy. Lähinnä yritin sanoa miten mielialat ja niiden ulkoiset merkit saattavat vaihdella samankin päivän aikana, eikä somekuvan hymy välttämättä tarkoita sitä että on onnellinen. Harvemmin missään näkee kuvia niistä päivistä kuin kaikki menee päin helvettiä, eikä Elo ole ihanaa.

Voit painua ylemmyydentunteisinesi sinne vielä sivummalle paistattelemaan omassa paremmuudessa, ja antaa toisten halutessaan olla lapsellisia. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta sekään ei oikeuta vähettelemään tai pilkkaamaan toisia heidän sanomisistaan ja ajattelutavoistaan.

-ihan sivusta, joka ei halua luoda profiilia, mutta haluaa antaa toisille mahdollisuuden tunnistaa tämän kirjoituksia ja niissä annettuja tietoja omasta irl elämästään, haaveillen oman ikävänsä kohteen lukevan palstaa.

Lue lisää

Etkö kestä kritiikkiä? Heikko itsetunto?

Anonyymi kirjoitti:

Kerroin kahdesta eri päivästä, ja ilmeisesti mun olisi pitänyt varta vasten ilmoittaa että kyse on kahdesta eri päivästä. Toinen oli tragedia -päivänä, ja toinen paria viikkoa aiemmin. Kun sietämättömät helvetillisey hermokivut on keväästä asti ollut yhtäjaksoisesti päällä, ei silloin paljon hymyilytä. Joten kyseisenä profiilikuvan ottamispäivänä se todellakin oli sen päivän ainoa hymy. Lähinnä yritin sanoa miten mielialat ja niiden ulkoiset merkit saattavat vaihdella samankin päivän aikana, eikä somekuvan hymy välttämättä tarkoita sitä että on onnellinen. Harvemmin missään näkee kuvia niistä päivistä kuin kaikki menee päin helvettiä, eikä Elo ole ihanaa.

Voit painua ylemmyydentunteisinesi sinne vielä sivummalle paistattelemaan omassa paremmuudessa, ja antaa toisten halutessaan olla lapsellisia. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta sekään ei oikeuta vähettelemään tai pilkkaamaan toisia heidän sanomisistaan ja ajattelutavoistaan.

-ihan sivusta, joka ei halua luoda profiilia, mutta haluaa antaa toisille mahdollisuuden tunnistaa tämän kirjoituksia ja niissä annettuja tietoja omasta irl elämästään, haaveillen oman ikävänsä kohteen lukevan palstaa.

Lue lisää

Melkoiset johtopäätökset vedit kyllä kommentista, lapsellista sekin 😄

Anonyymi kirjoitti:

Etkö kestä kritiikkiä? Heikko itsetunto?

Ihmeellistä omien turhautumien purkamista taas täällä, kaikesta ne jotkut voikin olla katkeria, jopa somekuvista näköjään. - sivusta

Anonyymi kirjoitti:

Melkoiset johtopäätökset vedit kyllä kommentista, lapsellista sekin 😄

Itse et vaikuta johtopäätöksinesi kovinkaan aikuiselta. Tämmöinen rääpiminen ottaa päähän sivusta seurattuna. Ei muuta kun luuri käteen ja muikistelemaan, kyllä se siitä iloksi vielä muuttuu. Lataat kuvan ja lasket vaikka tykkäyksiä ja keskityt ainakin hetken omaan elämään... halpamaista tulla vinoilemaan ihmiselle jolla ollut kovia aikoja.

Anonyymi kirjoitti:

Itse et vaikuta johtopäätöksinesi kovinkaan aikuiselta. Tämmöinen rääpiminen ottaa päähän sivusta seurattuna. Ei muuta kun luuri käteen ja muikistelemaan, kyllä se siitä iloksi vielä muuttuu. Lataat kuvan ja lasket vaikka tykkäyksiä ja keskityt ainakin hetken omaan elämään... halpamaista tulla vinoilemaan ihmiselle jolla ollut kovia aikoja.

Lue lisää

Mitä sinä tiedät esimerkiksi minun kokemuksista? Kukasnei rlämän kovuudelta säästy.

Lapsellinen olet sinäkin.

Anonyymi kirjoitti:

Mitä sinä tiedät esimerkiksi minun kokemuksista? Kukasnei rlämän kovuudelta säästy.

Lapsellinen olet sinäkin.

Voin sen verran kertoa kun elämän kovuudestapuhutaan, että jos saisitte tietää sen kaiken mitä olen elämäni aikana läpi käynyt ja mistä olen selviytynyt, niin aika moni teistä jäisi sanattomaksi. Tuossa ylempänä kerroin kärsiväni päivittäisistä jatkuvista hermokivuista, jotka on btw pahinta kipua mitä maailmassa on olemassa. Jätin kuitenkin kertomatta erään merkittävimmän seikan, eli sen että valitettavasti olen yksi niistä harvoista ihmisistä, joille yhdestäkään lääkkeestä tai lääkkeettömästä hoidosta ei ole apua kivun lievittämiseksi. Ainoa "lääke" joka auttaa on kirjaimellisesti purra hampaat yhteen ja kestää. Tunti tunnin jälkeen, päivä toisensa jälkeen, niiden muututtua viikoiksi ja lopulta kuukausiksi, estäen kaiken muun toiminnan ja elämän ilman helvetillistä fyysistä tuskaa, vangiten sut oman kotisi vangiksi, ja jos lähdet edes ruokakaupassa käymään, seuraava päivä tulee olemaan vielä tuskallisempi. Edellinen hermosärytön päivä oli 6.4.20 ja tänään on 14.11.20. Hermosärky on ollut kumppanina menneet 13 vuotta, ja tulee pysymään rinnalla kuolemaani asti. Vain se, että saan öisin jotenkin nukuttua, pitää mut vielä hengissä. Ilman unta, olisin tappanut itteni aikoja sitten.

Menneisyydestä löytyy niin rattijuoppoustuomio -opin kerrasta, verenmyrkytystä -hoitamatta johtaa kaikilla kuolemaan, keuhkokuumetta, kuin kolmannen asuinkerroksen parvekkeelta asfaltille putoamista ja siitä hengissä selviämistä halvaantumatta. Mut on leikattu 33 kertaa elämäni aikana, tietäen, että toisen jalkani virheasentoa ei korjata, eikä jalkaan kosketa ennen kuin on pakko, koska leikkauksessa on suurempi riski epäonnistua kuin onnistua, ja tällöin jalkateräni tullaan amputoimaan. Se on kuitenkin pientä.

Pienestä pitäen olen joutunut vierestä seuraamaan äitini sairastamista nivelreuman -johon hän sairastui minua odottaessa- tuhotessa hänen niveliään, ja isoihin keinonivelleikkauksiin joutumista. Itse onnistuin liukastumalla hajottamaan polveni 18 -vuotiaana, syyn löytyessä kaksi leikkausta ja vasta neljä vuotta myöhemmin. Hajonneesta polvesta huolimatta lukion jälkeen opiskelin ja valmistuin kokiksi tietäen olevan työkyvytön siihen hommaan, vaikka jouduin olemaan paljon sairaslomalla kun polveni ei kestänyt seisomatyötä. Hermokivuista huolimatta suoritin keskeneräiseksi jääneen toisen tutkinnon, vaikka valmistuessa tiesin uudemman kerran olevani työkyvytön myös uuteen ammattiin.

24-vuotiaana tehdyn väärän päätöksen takia tuhosin mahdollisuuden terveeseen ja parempaan elämään, ja sen päätöksen seurauksia joudun kärsimään seuraavat 40-50 vuotta mitä elämääni on jäljellä. Isäni ei kehtaa juurikaan liikkua paikkakunnallamme, koska hän kuvittelee että kaikki kotipaikkakunnan ihmiset nauravat hänelle hänen selkänsä takana asiasta, jonka jätti tekemättä yli 40 vuotta sitten. Läheisiin kuuluu myös pari jo vuosia sitten edesmennyttä alkoholistia.

Joten älä jumalauta kutsu mua lapselliseksi, koska mä todellakin olen saanut oppia maailman raaollisuuden kirjaimesti kantapään kautta. Kaikesta menneestä huolimatta näen että maailmassa on paljon hyvää, enkä vajoa pohjalle, sillä vastoinkäymisten jälkeen näkee sen oman vahvuuden, kun tietää mistä kaikesta on hengissä ja sekoamatta selvinnyt. Noita yläpuolella olevia juttuja, jotka ovat pieni osa menneisyyttäni, en todellakaan kertonut siksi, että toiset pääsee silittelemään päätä, sillä vihaan sääliä, enkä sitä kenellekään toiselle anna. En myöskään mässäile menneisyydelläni, mutta repikää siitä sitä todellista elämän kovuutta. Mitään muuta mun elämä ei ole ollut. Kuitenkin katson valoisasti tulevaisuuteen, enkä vajoa synkkyyteen. -ihan sivusta

Anonyymi kirjoitti:

Voin sen verran kertoa kun elämän kovuudestapuhutaan, että jos saisitte tietää sen kaiken mitä olen elämäni aikana läpi käynyt ja mistä olen selviytynyt, niin aika moni teistä jäisi sanattomaksi. Tuossa ylempänä kerroin kärsiväni päivittäisistä jatkuvista hermokivuista, jotka on btw pahinta kipua mitä maailmassa on olemassa. Jätin kuitenkin kertomatta erään merkittävimmän seikan, eli sen että valitettavasti olen yksi niistä harvoista ihmisistä, joille yhdestäkään lääkkeestä tai lääkkeettömästä hoidosta ei ole apua kivun lievittämiseksi. Ainoa "lääke" joka auttaa on kirjaimellisesti purra hampaat yhteen ja kestää. Tunti tunnin jälkeen, päivä toisensa jälkeen, niiden muututtua viikoiksi ja lopulta kuukausiksi, estäen kaiken muun toiminnan ja elämän ilman helvetillistä fyysistä tuskaa, vangiten sut oman kotisi vangiksi, ja jos lähdet edes ruokakaupassa käymään, seuraava päivä tulee olemaan vielä tuskallisempi. Edellinen hermosärytön päivä oli 6.4.20 ja tänään on 14.11.20. Hermosärky on ollut kumppanina menneet 13 vuotta, ja tulee pysymään rinnalla kuolemaani asti. Vain se, että saan öisin jotenkin nukuttua, pitää mut vielä hengissä. Ilman unta, olisin tappanut itteni aikoja sitten.

Menneisyydestä löytyy niin rattijuoppoustuomio -opin kerrasta, verenmyrkytystä -hoitamatta johtaa kaikilla kuolemaan, keuhkokuumetta, kuin kolmannen asuinkerroksen parvekkeelta asfaltille putoamista ja siitä hengissä selviämistä halvaantumatta. Mut on leikattu 33 kertaa elämäni aikana, tietäen, että toisen jalkani virheasentoa ei korjata, eikä jalkaan kosketa ennen kuin on pakko, koska leikkauksessa on suurempi riski epäonnistua kuin onnistua, ja tällöin jalkateräni tullaan amputoimaan. Se on kuitenkin pientä.

Pienestä pitäen olen joutunut vierestä seuraamaan äitini sairastamista nivelreuman -johon hän sairastui minua odottaessa- tuhotessa hänen niveliään, ja isoihin keinonivelleikkauksiin joutumista. Itse onnistuin liukastumalla hajottamaan polveni 18 -vuotiaana, syyn löytyessä kaksi leikkausta ja vasta neljä vuotta myöhemmin. Hajonneesta polvesta huolimatta lukion jälkeen opiskelin ja valmistuin kokiksi tietäen olevan työkyvytön siihen hommaan, vaikka jouduin olemaan paljon sairaslomalla kun polveni ei kestänyt seisomatyötä. Hermokivuista huolimatta suoritin keskeneräiseksi jääneen toisen tutkinnon, vaikka valmistuessa tiesin uudemman kerran olevani työkyvytön myös uuteen ammattiin.

24-vuotiaana tehdyn väärän päätöksen takia tuhosin mahdollisuuden terveeseen ja parempaan elämään, ja sen päätöksen seurauksia joudun kärsimään seuraavat 40-50 vuotta mitä elämääni on jäljellä. Isäni ei kehtaa juurikaan liikkua paikkakunnallamme, koska hän kuvittelee että kaikki kotipaikkakunnan ihmiset nauravat hänelle hänen selkänsä takana asiasta, jonka jätti tekemättä yli 40 vuotta sitten. Läheisiin kuuluu myös pari jo vuosia sitten edesmennyttä alkoholistia.

Joten älä jumalauta kutsu mua lapselliseksi, koska mä todellakin olen saanut oppia maailman raaollisuuden kirjaimesti kantapään kautta. Kaikesta menneestä huolimatta näen että maailmassa on paljon hyvää, enkä vajoa pohjalle, sillä vastoinkäymisten jälkeen näkee sen oman vahvuuden, kun tietää mistä kaikesta on hengissä ja sekoamatta selvinnyt. Noita yläpuolella olevia juttuja, jotka ovat pieni osa menneisyyttäni, en todellakaan kertonut siksi, että toiset pääsee silittelemään päätä, sillä vihaan sääliä, enkä sitä kenellekään toiselle anna. En myöskään mässäile menneisyydelläni, mutta repikää siitä sitä todellista elämän kovuutta. Mitään muuta mun elämä ei ole ollut. Kuitenkin katson valoisasti tulevaisuuteen, enkä vajoa synkkyyteen. -ihan sivusta

Lue lisää

Lisään vielä sen, että kuukausi sitten menehtynyt ihminen, oli 102-vuotias, Kivennavalta lähtöisin, joka kahdesti joutui jättämään kotinsa, pakenemaan kotiseuduiltaan evakoksi vieraalle paikkakunnalle, jonka puolisosta tuli juoppo, hoitaen lapsensa ja tehden kovaa työtä. Myöhemmin ollessa jo eläkeikäinen, hän hoiti minua kuin omaa lastaan, tehden enemmän lapsenlapsensa eteen, kuin joku toinen tekisi. Valittamatta kovaa kohtaloaan, hän pysyi loppuun asti virkeänä ja toisten seurasta nauttien. Vielä keväällä, kun hän asui yksin kotonaan, hän kuunteli päivät radiota, tietäen maailmanmenosta enemmän kuin minä. Hän sai arvoisensa lopun, aivoverenvuoden, joka piti hänet tajuttomana ilman kipuja sen vajaat kaksi vuorokautta, mitä oli vielä elossa. Hänen laisekseen haluan tulla, sillä siinä oli ihminen jota arvostin eniten maailmassa. Hän ei koskaan syyttänyt ketään tämän virheistä, vaan kohteli jokaista yhdenvertaisena. Hän oli teräsmummu, joka oli kuin toinen äiti minulle. Vaikka tietoa kuolemasta osasi odottaa jo toistakymmentä vuotta, oli se siitä huolimatta suuri shokki äkillisen sairaskohtauksen vuoksi. -ihan vierestä

Tää on muuten mun taktiikka! Aina jos haluan kivan hymyn ja iloisen ilmeen, ajattelen häntä.