Masentunut ystävä

Täällä mielenterveyseläkkeellä oleva varsin erakoitunut keski-ikäinen nainen. Kantani on, että sinun on ajateltava omaa itseäsi, ja tehtäväsi ei ole kannatella ketään. Eli jos ystävyys ei toimi, niin anna asian olla. Ei kaverisi siitä mene sen enempää rikki, jos sanot asiasta suoraan. Sanot, että et siedä peruuntuvia tapaamisia, että sitoumukset olisi pystyttävä pitämään.

Toinen mieleeni tuleva pointti on, että onko ystävälläsi diagnosoitu masennus, vai oletko vain päätellyt niin? Nimittäin aika hermolle käyvää on myös, jos on ystävä, joka kyselee, että mitä mielenterveydellesi tänään kuuluu. Oireilun takana voi olla kipeitä asioita, joista ihminen ei halua puhua. Mutta siellä voi olla myös asioita, joista voisi olla hyödyllistä puhua toisen kanssa, mutta joita ihminen itse vain häpeää niin paljon. Mitkä ulkopuolisen silmin eivät ole edes isoja ja pahoja asioita, ne ovat vain ihmiselle itselleen sellaisiksi kasvaneet. Ehkä ystäväsi ei lainkaan puhu niistä asioita, jotka tekevät todella kipeää, vaan nurisee toissijaisista asioista?

Joka tapauksessa voit asettaa rajoja oman jaksamisesi suhteen. Ei ole pakko kuunnella valitusta määräänsä enempää. Eikä ole pakko sopia tapaamisia, jotka peruuntuvat kuitenkin, tai jotka käyvät sinulle rasittaviksi. Kai on edelleenkin olemassa jotain tekemistä, joka on mukavaa molemmille? Jolloin tapaamisen pääsisältö ei ole valittaminen ja valittamisen kuunteleminen. Yritä ottaa asiat puheeksi oikeilla nimillä. Mutta yritä pysyä itse rauhallisena ja koeta kuunnella, mitä toinen oikeasti haluaa sanoa. Syyttely vain pahentaa tilannetta. Ehkä minä-viestintä voisi olla parempaa kuin sinä-viestintä (Esim. minä en jaksa kuunnella aina valitusta, haluaisin tehdä jotain mukavaa yhdessä ja pitää hauskaa, kuten ennen. Mutta ei näin: Sinä olet aina nykyään niin synkkä ja sinä vain aina valitat...).

Kannattaisi asia ottaa puheeksi ja suorastaan vaatia häntä menemään johonkin terapiaan. Usein masentuneet tottelee lopulta, kun joku sanoo suoraan. Itse ihmettelen vieläkin, miksei sukulaiset tehneet mitään kun olin täysin masentunut ja istuin kotona noin viisi vuotta, uskaltamatta edes mennä ostoksille. Äitikin vaan passasi, eikä vaatinut hoitoon hakeutumista.

Lopulta päädyin tulokseen etten uskalla tappaa itseäni joten oli pakko vaan elää. Kun sitten sairastuin niin pahasti että tuskien takia oli pakko mennä lääkäriin, niin mainittuani lääkärille masennuksestani, hän rohkaisi minua menemään terapiaan. Sain samalla reissulla ajankin varattua. Terapian avulla pääsin sen verran jaloilleni, että uskaltauduin auttamaan ihmisiä, jonka jälkeen lopullisen parantumisen koin joogan ja meditaation avulla.