TUTTU POLKU

Ehkä vain kuvittelen sen synnyn. Puolitoista kilometriä, suurin piirtein, navetalta rantaniitylle tai päinvastoin. Sama matka molempiin suuntiin. Lehmät kulkeneet tuon matkan vuosikymmenien aikana tuhansia kertoja, sorkat polkeneet maahan mutkittelevan uran. Mutkat siksi, että kulkeminen helpompaa. Esteinä kauan sitten, silloin, kun lehmät ensimmäisiä kertoja siitä kulkivat, ehkä kaatu-nut puu, kaatumisen synnyttämä kuoppa tai vaikka ylitettäväksi liian iso kivi. Vaistomaisesti kellokas siinä valinnut esteen kiertämisen, muut sitten seuranneet johtajaa.
Olen nyt viime kesien aikana kulkenut tuota polkua pitkin rantaniityn takana olevalle venelaiturille. Useimmiten minulla virveli tai onki olalla ja aikaa, sitähän minulla on, eläkeläinen eläkeläisen kesälomalla.
Mutta se polku. Se minun oli opittava kulkemaan. Ei siksi, että olisin oppinut kaikki ne mutkat. Liian yksinkertaista nuotittaa vain kuin ralliautoilija… suoraan viisikymmentä, loiva kymmenen vasemmalle…nousu kaksi… kunnes eteeni aukeaisi rantaniitty ja sen takana virtaava joki. Ei, en minä sitä tarkoita.
Halusin oppia kulkeman tuon polun sen omilla ehdoilla, olla rikkomatta hämähäkin mestari-luomusta, polun yli kudottua ansaa, puiden väli kolmisen metriä. Eilen ei sitä vielä siinä ollut, kauempana kylläkin, senkin olin pystynyt kiertämään. Tänään sitä ei enää siinä ollut, luultavasti hirvi tai jokin metsälintu mennyt siitä. Mutta hennon vaaleanpunaiset vanamot ja karhunsammaleen itiökukat, ne huojuivat päivästä toiseen. Ja jostain syystä pienellä alalla maan happamuusarvo neutraali, ei hapanta eikä emäksistä, kypsyneet mustikat raakileiden värisiä. Kypsiä kumminkin niin kuin lilanpunaiset vadelmatkin, joita täytyi poimia ainakin kourallisen verran. Paljon maukkaampia kuin ne puutarhoissa.
Viime kesänä koppelo pyrähti pari kertaa lentoon aivan edestäni, pesä ehkä muutaman metrin päässä polusta. Kuitenkin niin hyvin kätketty, etteivät oravat ole löytänyt sitä tai sitten lähettyvillä valvova ukkometso on liian pelottava vartija.
Ukkossateen edellä metsän äänet hiljenevät, muurahaiset sulkevat kekojensa käytävät, sekin ihmeellinen sosiaalinen ilmiö. Kukat painavat teriönsä alas suojellakseen kehittyvää siitepölyä, kukkien ympärillä lentelevät hyönteiset katoavat kuin taikaiskusta. Vain puiden latvoissa kohiseva ilmavirta kertoo luonnon elävän.
Poutapäivinä polun elämä on kiihkeimmillään auringon laskettua. Kiiltomadot sytyttävät vihreät valo, metsähiiret uskaltautuvat huuhkajankin uhalla ylittämään polun. Lukemattomat laululinnut aloittavat konserttinsa, vaikenevat sitten kaikkein pimeimmäksi aikaa aloittaakseen sitten parituntisen kilpalaulannan taas aamutuimaan.
Rantaniityllä polun vieressä hehkuvat aamukasteen timantit auringon säteissä, ilmassa apilanmakea tuoksu… joen sorsa on vaistonnut tuloni, nariseva ääni vaatii poikasia hakeutumaan piiloon. Täällä linnut eivät vielä tunne leipäpaloja veteen heitteleviä turisteja. Ehkä eivät onneksi
Itse pelkään , että maatilan autioituessa tämä polku ruohottuu tai tilalle tulee leveä, asfaltoitu tie ellei peräti joku luontoa ahdistava nukkumalähiö, jonka asukkailla ei ole aikaa palata luontoon.
vallaton ville