Puppy blue

Toivon ettei kukaan koirarakas pahoita mieltään tai ymmärrä väärin, koska haluun vaan nyt avautua asiasta joka on ahdistanu mua ja luo aika paljon stressiä. Me siis hankittiin noin pari viikkoa sitten koiranpentu poikaystävän kanssa. Oltiin harkittu jo pitkään koiran ottamista ja sitten löytyi sopiva kasvattaja ja odotettiin innoissaan koiran hakemista uuteen kotiin. Oon ite just aina halunnut oman koiran ihan pienestä pitäen enkä osannu ees uskoo et se oikeesti nyt tapahtuu. Sitten koitti se päivä kun pentu saapui. Olin valtavan onnellinen. Se oli ensimmäisenä päivänä tietty vähän arka ja ujo koska uusi ympäristö, mutta pian huomasin myös että pentu halusi ainoastaan olla vain poikaystävän kanssa eikä se oikein viihtynyt minun seurassa. Aina jos jäin sen kanssa hetkeksisin kahden, alkoi kauhea itkeminen ja se teki kaikkensa että pääsi loikkaamaan sohvalta poikaystävän perään. Tuntui että olin sille vain ilmaa ensimmäisen viikon. Se turhautti tosi paljon etten saanut kontaktia koiraan vaikka yritin olla koko ajan se joka antaa ruokaa ja leikkii. Siltikään se ei tahtonut pysyä minun kanssa kahden. No toisella viikolla se alkoi vähitellen tottumaan minuun ja itkeminenkin oikeastaan loppui. Saattoi välillä jopa nukkua sylissäkin. Mutta ongelma on se, että mulla on jatkuvasti tosi ahdistunut olo koirasta. En ole saanut siihen vielä sellaista sidettä että voisin sanoa rakastavani pentua. Se tuntuu ihan vieraalta tyypiltä meidän kodissa. Vaikka silittelen sitä ja annan hellyyttä ja huomiota niin samalla silti vaivaa se ettei koira tunnu ollenkaan omalta. Monta kertaa olen itkenyt, sillä en haluaisi tuntea tällä tavalla ja vihaan itseäni sen takia. En tiedä johtuuko se sitten siitä etten saanut ekalla viikolla siihen mitään yhteyttä ja nyt luon vain paineita itselleni ettei se vieläkään välitä minusta. Luin netistä että onko tämä normaalia ja löysin monta kohtaa otsikolla ”puppy blues” joka siis on verrattavissa raskauden jälkeiseen masennukseen, mutta puhutaan vaan siis koirasta. En tiennyt että sellaista oikeasti on, mutta helpotti ainakin etten ole ainoa joka kokee samanlaisia fiiliksiä, vähänkuin pentu olisi vain muukalainen talossa. Sanottiin että se lähtee ajan kanssa pois yleensä. Ja niin minäkin tosiaan toivon. En syytä siis koiraa mistään, mutta harmittaa vaan kun minulla ja sillä pennulla ei ole vielä sellaista sidettä mitä olisin toivonut. Onhan kaksi viikkoa tosin lyhyt aika, mutta olen käytännössä koko ajan kotona sen seurassa eikä se siltikään tykkää minusta niin paljon kuin vaikka poikaystävästäni niin aika tuntuu melko pitkältä. En ole missään nimessä antamassa pentua uuteen kotiin, koska uskon itsekin että tämä on vain väliaikaista. Täytyy vaan jaksaa omien fiilisten kanssa. Mutta jos jollakin on samanlaisia kokemuksia niin kertokaa ihmeessä tai antakaa vaikka vinkkejä.