Haluaisin tappaa itseni

Yritä olla vertaamatta itseäsi muihin ihmisiin, sinä olet sinä, eikä ole mikään pakko olla mitenkään täydellinen.
Itse asiassa kukaan ei ole täydellinen, onko sellaista edes olemassakaan.

Joskus herkkyys on hyvästä, joskus pahasta. Tavallaanhan sen voisi ajatella voimavaraksi.

Samanlaiset ajatukset minullakin. Epäonnistuneen mielialalääkevieroituksen jälkeen koko maailma ilkkuu ja vittuilee. Tunteet, kiintymys, empatia, muisti, kognitio, ilo ja onni - kaikki on nyt poissa. Samalla mistään mitään ymmärtämättömät omaiset ja terapeutti huutavat kuorossa, että älä nyt vaan tee itsellesi mitään. Annetaan asioiden mennä päin p**tä ja sitten vielä varmistetaan, ettei ihminen vaan päätyisi tuskissaan itsemurhaan. Ja lisää mielialalääkkeitä vaan tyrkytetään! Vain suomalainen voi olla noin sadisti.

Älä usko lääkäreitä. ei ne itsekkään söisi niitä lääkkeitä.

Ne on myrkkyjä.

Ja läheiset jotka hokevat lääkäreiden kanssa samaa mantraa ovat myös myrkkyä.

Oletko Hus alueella hoidettavana?

Tuska on suurta. Kyllä. Niin.
Mutta sen pieniksi pilkoin.
Aion sen tanssia sammuksiin
kapein, kepein nilkoin. Minun tunnelma

Vai huutavat kuorossa, että ethän tee... No, ei voi sanoa kuin että onneksi sinulla on välittäviä ihmisiä. Vaikka eivät ymmärräkään.

Jos terapeutti on pätevä ja sinulle sopiva, niin on mahdollista, että tämä on vain yksi terapian vaikea vaihe, joka pitää työstää läpi, ja tunnelin päässä on valo. Jos terapia ei oikeasti toimi, niin sitten on yksi vaihtoehto vaihtaa terapeuttia.

Miksi muut tuntuvat täydellisiltä ja itse "huono"... Se tunne menee vähitellen ohi... Se perustuu väärinkäsitykselle. Muut ovat todellisuudessa yhtä "paskoja" kuin sinä itse. Et vain näe sitä tällä hetkellä, näet vain kuvitelman heistä, ja he ehkä myös ovat itsevarmempia ja heijastavat sitä itseluottamuksen kehää niin että muut sokaistuvat.

Se huonouden tunne tulee siitä, kun on kasvanut ympäristössä, jossa ei ole tullut koskaan oikeasti nähdyksi eikä kuulluksi. Jos on kohdeltu kuin ei olisi olemassakaan. Vanhemmat voivat esittää hyvää vanhempaa, olla olevinaan kiinnostuneita lapsestaan, silti he huomaamattomasti torjuvat kaiken aidon ja oikean mitä hän on, ja mitä hän koettaa sanoa.

Joskus vanhemmat myös projisoivat omaa huonoudentunnettaan lapseensa. He eivät tällöin voi sietää ajatusta, että lapsi olisikin oikeasti hyvä ja kiinnostava ihminen, Koska he ovat itse niin huonoja. Lapsi ei saa olla pätevämpi kuin he. Tällaisetkin vanhemmat voivat peittää inhottavan projektionsa hyvän vanhemman rooliin. Tietäen, että hyvä vanhempi kannustaa lastaan, ja heidän tulee esittää sellaista. Huijaavat siis itseäänkin. Lapsen on hyvin vaikea hahmottaa todellisuutta tällaisessa tilanteessa. Moni joutuukin kasvamaan eräänlaisessa kaksoistodellisuudessa: omat tunteet ja havainnot sanovat yhtä, perheen julkikuva toista. Vanhempia on turha yrittää saada tällaisesta vastuuseen, he eivät koskaan myönnä sitä edes itselleen. Hyvin tuhoisa tilanne kasvavalle lapselle ja nuorelle.

Kun tällaisesta kasvuympäristöstä seuraa ongelmia kuten masennusta, ahdistusta, pakkotoimintoja - siitä voi tulla melkein mitä vain psyykkistä ongelmaa, jopa ääritilanteessa psykoosi, jos on kovia paineita muutenkin ympäristöstä - niin lapsen/nuoren on hyvin vaikea saada sanotuksi, miltä hänestä oikeasti tuntuu, ja kerrotuksi, mitä hänen ympäristössään ja elämässään tapahtuu.

Sanoittaminen, puhuminen olisi avain, mutta sekään ei ole helppo ratkaisu, joka viidessä minuutissa korjaisi asian. (Tosin, omasta kokemuksesta voin sanoa, että joskus viidessäkin minuutissa voi tapahtua paljon, kun tilanne ja kuulija on oikea.) Mielenterveystyöntekijät ovat joskus tietämättömiä ja ymmärtämättömiä, eivätkä ole riittävästi kosketuksissa omiin tunteisiinsa ymmärtääkseen toista. Tällöin he eivät ehkä edes usko mitä toinen yrittää selittää, tai sanattomasti ilmaista. On hyvin vahingollista apua hakevalle, kun ei uskota - kun jo pelkkä puhuminen tai puhumisen yrittäminen voi olla vaikeaa ja tuskallista.

Mt-työntekijät voivat usein myös ns. kaasuvalottaa, eli manipuloida toista kyseenalaistamaan omia kokemuksiaan. Terapeutitkin saattavat vähätellä, ja ohjailla asiakasta pois katsomasta omia todellisia tunteitaan, sinne missä häilyy valheen kangastusmaailma ... itsepetos. Monet terapeutit ja mt-työntekijätkin elävät valheessa, omassa elämässään.

Yksi pikainen lisäneuvo: Koeta olla välillä kiukkuinen muille... Tällä hetkellä vaikutat olevan kiukkuinen ja vihainen vain itsellesi, ja siksi ehkä masentunutkin. Jos olet joskus kokenut vääryyksiä muiden taholta, niitä ei pidä silitellä pois, vaan niistä on oikeus olla vihainen ja vaatia väärintekijöitä vastuuseen. Käytännössä ei tietenkään yleensä kannata mennä riitelemään, varsinkin ihmisten kanssa jotka eivät todennäköisesti ymmärrä vaan haluavat jatkaa entiseen malliin. Mutta omassa mielessään voi käydä kaiken läpi, ja puhua siitä ihmisten kanssa jotka ymmärtävät. Se vapauttaa aivan uudenlaiseen elämään.

Toivottavasti terapeuttisi ei ole niitä, jotka haluavat lakaista negatiiviset tunteet maton alle... Ihmisten pitää saada kokea mitä kokevat. Terapeutti voi vaan kulkea rinnalla, koettaa kuunnella tarkasti, ja tarjota jonkun vaihtoehtoisen tulkinnan, jonka voit sitten valita, otatko vastaan. Jos terapeutti on hyvä, hän kykenee ottamaan vastaan palautetta.

Hyvä terapeutti voimaannuttaa asiakasta uskomaan omiin kykyihinsä ja luottamaan omaan ajatteluunsa. Hyvä terapeutti sallii asiakkaan kiintyä itseensä, syvästikin. Sallimalla kiintyä itseensä hän korvaa asiakkaan aikaisempia hylkäämiskokemuksia ja lujittaa asiakkaan luottamusta itseensä ja muihin ihmisiin. Sallimalla kiintymyssuhteen hyvä terapeutti vahvistaa asiakkaan perusturvallisuutta ja tekee näin vähitellen itsensä tarpeettomaksi. Kun on käynyt tällaisen terapiasuhteen läpi, ei ole enää niin helposti höynäytettävissä, ei hakeudu tai joudu hyväksikäyttäviin ihmissuhteisiin. Väkivallan kohteeksi - henkisen tai fyysisen - kykenee puolustautumaan aiempaa paremmin. Myös yhteiskunnassa laajemmin kykenee paremmin ajamaan oikeuksiaan. Kriittinen ajattelu vahvistuu.

"Samalla mistään mitään ymmärtämättömät omaiset ja terapeutti huutavat kuorossa, että älä nyt vaan tee itsellesi mitään."

Tyrkyttävät lääkkeitä, tekevät numeron itsetuhoisuudesta (eivätkä ongelmista sen takana), hössöttävät koska heitä ahdistaa nähdä toisen ahdistusta.

Tässä suhtautumistavassa on taustalla käsitys, että henkinen kärsimys olisi sairautta. Se on vaarallinen väärinkäsitys. Oikeastaan se on pelkkä uskomus, koska sille ei ole tieteellisiä perusteita. Uskomus psyykkisten "sairauksien" olemassaolosta on vaarallinen, koska sillä voidaan tehdä ihminen avuttomaksi. "Potilaan" katsotaan olevan kykenemätön ymmärtämään asioitaan. Hänen tehtävänsä on vain ottaa vastaan ohjeita, miten ajatella, ja syödä määrätyt lääkkeet. Tämä vaikutus on periaatteessa sama oli sitten kyseessä masennus-"potilas" tai psykoosi-"potilas", jälkimmäisessä tapauksessa vain pakkokeinojen käyttö on sallittua, ensimmäisessä vaikuttaminen rajoittuu painostukseen. Kummassakin tapauksessa henkinen kärsimys katsotaan sairaudeksi, ja se tekee ihmisestä eräänlaisen puoli-idiootin.

Oikea lähtökohta olisi puhua kärsivälle ihmiselle järkevästi, ja kysyä, mitä hänelle on elämässä tapahtunut sellaista, mikä on saanut aikaan kärsimyksen. Yleensä henkilö osaa vastata tähän ainakin alustavasti. Hän ei välttämättä tiedosta kaikkia asioiden yhteyksiä, mutta ei niistä tiedä hoitava tahokaan - siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei ole ollut läsnä hänen elämässään, missä ne traumaattiset asiat tapahtuivat. Heidän täytyy, päästäkseen siitä selville, vain KYSYÄ. Ja tästä voi sitten parhaassa tapauksessa alkaa hedelmällinen keskustelu, jossa tasavertaisesti ja toista ymmärtäen päästään ehkä yhteiseen näkemykseen siitä, mistä ongelmat johtuvat, ja miten tilanteesta voi päästä eteenpäin. Prosessi on pitkä eikä hoidu esim. yhdellä varttitunnin mittaisella yleislääkärin tai edes kolmen vartin psykiatrinvastaanotollakaan. Ensimmäisellä vastaanotolla on kuitenkin mahdollista, jos halutaan, antaa asiakkaalle (vrt. ei potilas) tieto, että sinua kuunnellaan, emme tunne sinua, olet ainoa joka tietää elämäsi ja tunteesi, mutta voit kertoa siitä jos haluat, ja sinun ei tarvitse olla yksin. Muutkin ovat kokeneet samankaltaista kärsimystä kuin sinä. Jokaisella on oma yksilöllinen ja ainutlaatuinen tarinansa. Toiset eivät voi muuttaa kenenkään elämää, ihminen itse voi, jos hänelle annetaan siihen tilaisuus.

Täydellisyys on tylsää.

Ei ole oelmassa täydellisiä ihmisiä. Nekin jotka koet sun mielestä täydellisiksi niin ovat loppujen lopuksi ihan normaaleja ihmisiä omine murheineen ja huolineen.

Junia menee koko ajjan.

Hopi hopi.

Herkkyys on suoraan sanottuna melkoisen karmea kohtalo mutta onneksi itseään voi vahvistaa ja kovettaa esim. kahvakuulatreenillä/muilla lihaskuntotreeneillä maailman kolhuja vastaan