Mikä lääkitys ahdistuneisuushäiriöön?

Et selkeästikään ymmärrä lukemaasi etkä tiedä mikä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on.
Kuten kirjoitin aiemmin, yritin elämää terapian avulla, ilman lääkitystä, tuo aika oli hirveä.
Terapiassakin todettiin että kaikilla ei toimi pelkkä terapia, joillakin hoito vaatii lääkitystä tai lääkityksen ja terapian yhdistelmää (ja koska en ole idiootti, uskon ennemmin terveydenhoitoalan ammattilaisia kuin satunnaista kommentoijaa Suomi24:ssä).
Ja kyseisessä terapiassa kyllä opeteltiin kohtaamaan ahdistusta ja sitä laukaisevia tekijöitä ja tehtiin altistusharjoituksia.

Pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö on suuri rasite ja myrkkyä keholle. Ihmisen kehoa ei ole suunniteltu olemaan jatkuvassa taistele tai pakene- tilassa vaan se tekee tuhoa ihmiselle ja mitä pidempään se jatkuu, sitä enemmän fyysisiä oireita tulee ja sitä suurempaa hallaa se tekee keholle. Jos tietäisit mitään ahdistuneisuushäiriöstä, tietäisit tämän.

Niin ja huumeita en käytä ja alkoholia olen juonut puolikkaan annoksen sen jälkeen kun ahdistuneisuushäiriö puhkesi, joten ihan selvinpäin kyllä tätä arkeani kohtaan.

En voi kuin ihmetellä kaltaisiasi ihmisiä jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin alalle koulutetut ja jotka tulevat kommentoimaan sairauksia joista eivät ole edes vaivautuneet ottamaan selvää.
Menetkö kipupotilaille saarnaamaan että kohtaa kipusi äläkä käytä lääkkeitä jotka turruttavat sen? Myös kipu on luonnollinen tunne.

Anonyymi kirjoitti:

Et selkeästikään ymmärrä lukemaasi etkä tiedä mikä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on.
Kuten kirjoitin aiemmin, yritin elämää terapian avulla, ilman lääkitystä, tuo aika oli hirveä.
Terapiassakin todettiin että kaikilla ei toimi pelkkä terapia, joillakin hoito vaatii lääkitystä tai lääkityksen ja terapian yhdistelmää (ja koska en ole idiootti, uskon ennemmin terveydenhoitoalan ammattilaisia kuin satunnaista kommentoijaa Suomi24:ssä).
Ja kyseisessä terapiassa kyllä opeteltiin kohtaamaan ahdistusta ja sitä laukaisevia tekijöitä ja tehtiin altistusharjoituksia.

Pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö on suuri rasite ja myrkkyä keholle. Ihmisen kehoa ei ole suunniteltu olemaan jatkuvassa taistele tai pakene- tilassa vaan se tekee tuhoa ihmiselle ja mitä pidempään se jatkuu, sitä enemmän fyysisiä oireita tulee ja sitä suurempaa hallaa se tekee keholle. Jos tietäisit mitään ahdistuneisuushäiriöstä, tietäisit tämän.

Niin ja huumeita en käytä ja alkoholia olen juonut puolikkaan annoksen sen jälkeen kun ahdistuneisuushäiriö puhkesi, joten ihan selvinpäin kyllä tätä arkeani kohtaan.

En voi kuin ihmetellä kaltaisiasi ihmisiä jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin alalle koulutetut ja jotka tulevat kommentoimaan sairauksia joista eivät ole edes vaivautuneet ottamaan selvää.
Menetkö kipupotilaille saarnaamaan että kohtaa kipusi äläkä käytä lääkkeitä jotka turruttavat sen? Myös kipu on luonnollinen tunne.

Lue lisää

"En voi kuin ihmetellä kaltaisiasi ihmisiä jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin alalle koulutetut"

Valitettavasti.... Alan koulutetutkaan ei tiedä kaikkea, he ovat ns. koulutuksensa uhreja.

Kun henkilö käy läpi koulutuksen, joka pohjaa vahvasti psykiatriaan, jää sellainen asia kuin kehon fysikaaliset asiat tutkimatta usein kokonaan.

Etenkin jos potilas passitetaan mielenterveyspuolelle sen nuoren/aloittelevan terveyskeskuslääkärin pakeilta. Ja tuohon hoitoketjuun kun joutuu, sieltä ei ole paluuta.

Tämä ei siis ole kannanotto tuon aiemman kirjoittajan kirjoituseen, vaan siihen, että näiden asioiden hoito painottuu Suomessa aivan liiaksi siihen hapuilevaan psykiatriseen / mielenterveyshoitoon ja ne mahdolliset fyysiset altistajat saatetaan jättää täysin tutkimatta.

Anonyymi kirjoitti:

"En voi kuin ihmetellä kaltaisiasi ihmisiä jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin alalle koulutetut"

Valitettavasti.... Alan koulutetutkaan ei tiedä kaikkea, he ovat ns. koulutuksensa uhreja.

Kun henkilö käy läpi koulutuksen, joka pohjaa vahvasti psykiatriaan, jää sellainen asia kuin kehon fysikaaliset asiat tutkimatta usein kokonaan.

Etenkin jos potilas passitetaan mielenterveyspuolelle sen nuoren/aloittelevan terveyskeskuslääkärin pakeilta. Ja tuohon hoitoketjuun kun joutuu, sieltä ei ole paluuta.

Tämä ei siis ole kannanotto tuon aiemman kirjoittajan kirjoituseen, vaan siihen, että näiden asioiden hoito painottuu Suomessa aivan liiaksi siihen hapuilevaan psykiatriseen / mielenterveyshoitoon ja ne mahdolliset fyysiset altistajat saatetaan jättää täysin tutkimatta.

Lue lisää

Kukaan ei tiedä kaikkea, mutta alalle opiskellut ja siihen perehtynyt tietää huomattavasti enemmän kuin takahikiän teppo.

Itse olen huomannut juuri päinvastaisen efektin ja niin kävi omallakin kohdalla; oireille yritettiin löytää fyysistä sairautta ja mielen sairaus paheni sillä välin koko ajan. Lopulta kun tajuttiin että kyseessä on mielenterveyden häiriö, oli tilanne jo erittäin huonona.

Psykiatrian taustalla on psyykkepilleteillä voiton keruu apteekkarien ja koululääketieteen liikelaitosken pileri tehtaalle.

Psykiatriin pitää suhtsutua kauppiana jonka tuote on psyykkepilerit, fiksumpaa olisi valita muoviämpärit kauppatavaraksi,
Jos suhtaudut psykiatreihin tojtorina, olet ikuisesti pilleri orja ja raha sampo, ja sinusta virtaa rahas kuin karhukolpalle tai roopeanakan raha säiliöön.
Ainoa kärsija olet sinä.

Anonyymi kirjoitti:

Et selkeästikään ymmärrä lukemaasi etkä tiedä mikä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on.
Kuten kirjoitin aiemmin, yritin elämää terapian avulla, ilman lääkitystä, tuo aika oli hirveä.
Terapiassakin todettiin että kaikilla ei toimi pelkkä terapia, joillakin hoito vaatii lääkitystä tai lääkityksen ja terapian yhdistelmää (ja koska en ole idiootti, uskon ennemmin terveydenhoitoalan ammattilaisia kuin satunnaista kommentoijaa Suomi24:ssä).
Ja kyseisessä terapiassa kyllä opeteltiin kohtaamaan ahdistusta ja sitä laukaisevia tekijöitä ja tehtiin altistusharjoituksia.

Pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö on suuri rasite ja myrkkyä keholle. Ihmisen kehoa ei ole suunniteltu olemaan jatkuvassa taistele tai pakene- tilassa vaan se tekee tuhoa ihmiselle ja mitä pidempään se jatkuu, sitä enemmän fyysisiä oireita tulee ja sitä suurempaa hallaa se tekee keholle. Jos tietäisit mitään ahdistuneisuushäiriöstä, tietäisit tämän.

Niin ja huumeita en käytä ja alkoholia olen juonut puolikkaan annoksen sen jälkeen kun ahdistuneisuushäiriö puhkesi, joten ihan selvinpäin kyllä tätä arkeani kohtaan.

En voi kuin ihmetellä kaltaisiasi ihmisiä jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin alalle koulutetut ja jotka tulevat kommentoimaan sairauksia joista eivät ole edes vaivautuneet ottamaan selvää.
Menetkö kipupotilaille saarnaamaan että kohtaa kipusi äläkä käytä lääkkeitä jotka turruttavat sen? Myös kipu on luonnollinen tunne.

Lue lisää

Tuo mitä selität on lääketehtaan keksimä satu.

Anonyymi kirjoitti:

"En voi kuin ihmetellä kaltaisiasi ihmisiä jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin alalle koulutetut"

Valitettavasti.... Alan koulutetutkaan ei tiedä kaikkea, he ovat ns. koulutuksensa uhreja.

Kun henkilö käy läpi koulutuksen, joka pohjaa vahvasti psykiatriaan, jää sellainen asia kuin kehon fysikaaliset asiat tutkimatta usein kokonaan.

Etenkin jos potilas passitetaan mielenterveyspuolelle sen nuoren/aloittelevan terveyskeskuslääkärin pakeilta. Ja tuohon hoitoketjuun kun joutuu, sieltä ei ole paluuta.

Tämä ei siis ole kannanotto tuon aiemman kirjoittajan kirjoituseen, vaan siihen, että näiden asioiden hoito painottuu Suomessa aivan liiaksi siihen hapuilevaan psykiatriseen / mielenterveyshoitoon ja ne mahdolliset fyysiset altistajat saatetaan jättää täysin tutkimatta.

Lue lisää

Jos valtion palkka tohtori tekee hullun papruja kehon kivusta, realisti ajattelee, ne oli poliittiset hullun paprut ja valtion omaa mielisairautta, koska julkishallinto on sairastunut poliittisiin hullun paprujen tehtailuun, toimimattomuutensa, kilapailuttomuutensa ja noita vainoisen opetuksen tähden.

Kriitikot, antisosialistit ja kantelun tehneet viedään suomessa kuten muissakin sosialisti terveys järjestelmissä suoraan kidutiseen vankilaa pahempiin kaasuttomiin kidutus kammioihin, joita irvokkaasti mielisairaalsksi sanotaan, sokea reettakin näkee, järjestelmä on sairas, vamgitsee syyttömiä, koska ei pysty myöntämään totuutta sosialistinen juolkisterveys ei tule koskaan toimimaankaan, nempaa kuin pohjois korean sosialismi, kaikki ne oavat aneemisia järjestelmiä, joiden kritiikin sieto kyky on nolla, väärin kohtelusta kannellut vangitaan heti seuraavalla terkkari käynnillä.

Tämän koettuani ja nähtyäni tämän julmuuden, barbarismin ja brutalismin ja vallan ja voiman näytön ja psykiatrian käytön kostona kanteluun, olen nähnyt kaiken, sen jälkeen isänmaa nayttää pelättävältä rumalta ja pahalta.

Emme voi sosialismille mitään ja siihen melkein aina kuuluu shstemaattinen psykiatrian väärinkäyttö, joitakin poikeus maita lukuun ottamatta.

Kaikki tämä että ihmisä solvataan kehon kivusita mielisairaaksi, johtuu sosialismin rakenteeseen perustuvasta julkisterveydestä ja siitä tyrannaista ja valinnan vapaudettomuudesta ja vakuutus terveyden puutteesta.

Kilpailullinen ja vakuutus terveys ei solvaa, eikä tee poliittisia kosto hullun papruja, koska siltä häviäisi kaikki asiakkaat ja sen mukana raha.

Psykiatria on shamanismiin verrattava noita vaino tiede, valitettavasti elämme ajallemme sokeina kuin saksa evoluutio yhdisteiselle psykiatrialle-eugenismille.
Ja olemme vaarassa päätyä uudelleen kansamme massa murhaan, koska psykiatrit valehtelee että psyykke sairaudet on genettisia, vaikka he ei ole yhtä ainutta geenia onkineet kenekään näkymättömästä sisimmstä, joka ei ole psyche, vaan sielu, joka on ikuinen ja erkanee kehosta kuolemassa.

Valheella nimeltä psykiatria on tehty hirvittävästi rahaa, opioideina, insuliineina, ja kaiken maailman tappavilla aineilla, joita kokeillakseen psykiatrit merkkaa aivokalvon tulehdus viruksista mielisairaaksi saadakseen väkivalloin injektoida tappavia koekaniini myrkkyjään kuten insuliini, opioidit ja nykyiset valkosoluja HIV tasolle laskevat neuroleptit,
Rotuhygieniaa, jossa ulkonäkö määrää kuka on hullu ja kun aivokalvon tulejdus potilas ei pysty kampaamaan tukkaansa, saati mikkaamaan, kun silmätkin tulehtuu, niin kaikki laittautumattoamt on" hulluja"

Joutaisi takaisin siperiaan tallainen kilapailuton psykiatrian sairastunut ja sitä politiikaan käyttävä sosialimimme.

Anonyymi kirjoitti:

Jos valtion palkka tohtori tekee hullun papruja kehon kivusta, realisti ajattelee, ne oli poliittiset hullun paprut ja valtion omaa mielisairautta, koska julkishallinto on sairastunut poliittisiin hullun paprujen tehtailuun, toimimattomuutensa, kilapailuttomuutensa ja noita vainoisen opetuksen tähden.

Kriitikot, antisosialistit ja kantelun tehneet viedään suomessa kuten muissakin sosialisti terveys järjestelmissä suoraan kidutiseen vankilaa pahempiin kaasuttomiin kidutus kammioihin, joita irvokkaasti mielisairaalsksi sanotaan, sokea reettakin näkee, järjestelmä on sairas, vamgitsee syyttömiä, koska ei pysty myöntämään totuutta sosialistinen juolkisterveys ei tule koskaan toimimaankaan, nempaa kuin pohjois korean sosialismi, kaikki ne oavat aneemisia järjestelmiä, joiden kritiikin sieto kyky on nolla, väärin kohtelusta kannellut vangitaan heti seuraavalla terkkari käynnillä.

Tämän koettuani ja nähtyäni tämän julmuuden, barbarismin ja brutalismin ja vallan ja voiman näytön ja psykiatrian käytön kostona kanteluun, olen nähnyt kaiken, sen jälkeen isänmaa nayttää pelättävältä rumalta ja pahalta.

Emme voi sosialismille mitään ja siihen melkein aina kuuluu shstemaattinen psykiatrian väärinkäyttö, joitakin poikeus maita lukuun ottamatta.

Kaikki tämä että ihmisä solvataan kehon kivusita mielisairaaksi, johtuu sosialismin rakenteeseen perustuvasta julkisterveydestä ja siitä tyrannaista ja valinnan vapaudettomuudesta ja vakuutus terveyden puutteesta.

Kilpailullinen ja vakuutus terveys ei solvaa, eikä tee poliittisia kosto hullun papruja, koska siltä häviäisi kaikki asiakkaat ja sen mukana raha.

Psykiatria on shamanismiin verrattava noita vaino tiede, valitettavasti elämme ajallemme sokeina kuin saksa evoluutio yhdisteiselle psykiatrialle-eugenismille.
Ja olemme vaarassa päätyä uudelleen kansamme massa murhaan, koska psykiatrit valehtelee että psyykke sairaudet on genettisia, vaikka he ei ole yhtä ainutta geenia onkineet kenekään näkymättömästä sisimmstä, joka ei ole psyche, vaan sielu, joka on ikuinen ja erkanee kehosta kuolemassa.

Valheella nimeltä psykiatria on tehty hirvittävästi rahaa, opioideina, insuliineina, ja kaiken maailman tappavilla aineilla, joita kokeillakseen psykiatrit merkkaa aivokalvon tulehdus viruksista mielisairaaksi saadakseen väkivalloin injektoida tappavia koekaniini myrkkyjään kuten insuliini, opioidit ja nykyiset valkosoluja HIV tasolle laskevat neuroleptit,
Rotuhygieniaa, jossa ulkonäkö määrää kuka on hullu ja kun aivokalvon tulejdus potilas ei pysty kampaamaan tukkaansa, saati mikkaamaan, kun silmätkin tulehtuu, niin kaikki laittautumattoamt on" hulluja"

Joutaisi takaisin siperiaan tallainen kilapailuton psykiatrian sairastunut ja sitä politiikaan käyttävä sosialimimme.

Lue lisää

Pyydän anteeksi kirjoitus virheet, kenttä on niin pieni, ettei tällä masinalla näe mita kirjoittaa.
Ja minulla on äätimmäisen suuret ikuiset traumat julkisterveyden psykiatrian politiikkaan käytöstä ja ne post trauma syndtoomat pamahtaa päälle heti jos kuulen psykiayri sanan, kyllä niin pahoja, pekättäviä ovat ja valtio joka heitä käyttää nekatiivisia totuuksia puhuvia vastaan on minun silmissä yhtä kammottava kuin soviet ja samat trauamat ne psykiatrien brutaalit pidätykset suoraan iho polilta tekee kuin stalinin pidätykset.

Minun virheeni oli se että luulin suomea demokratiksi, ja luulin että suomessa saat vaatia korjaamaan vääryuksiä, joita valtion palkkalaiset tekee, siitä luulosta olen saanut kärsiä, siksi minua on vangittu ja kidutettu psykiatrien toimesta, joka on selvä valtion vastaus kantelijoille, vankilaan, joita psykiatrit pitää ja tietenkin psykiatrit tekee työnantajansa tahdon ja poliittiset hullun paprut.

Suomi siis tahallan traumatisoi minut.
En tule koskaan astumaan julkisterveyksiin, enkä valtion palveluihin, ne on on pian yhtä järkyttäviä kuin stalin koneisto.
Outoa aivottomuutta on myös se pakkoteoriana psykiatrian tuputus ainiana oikeana näkemyksenä ihmisen näkymättömöstä sisimmstä,
Kertaalleen tämä sairas fanaattisuus johti kansan murhaan euroopassa
Ja psykiatrian nyky meno ja iskulauseet on tarkka kopio eugenismista joka on evoluution ja psykiatrian yhdistelmä (sosiaali darvinismi) ja oikelta nimeltään eugenismi, eli samat valheet kulkee psykiattrilla suusta suuhun kuin silloin, näkymättömön simmän taudit on geneettisiä, vaikka ei ole kenekään näkymättömästä sisimmstä sairaita eikä tervetä geenejä ongittu, mutta saadakseen vihan aikaan leimaamiaan yksilöitä kohtaan he keksii samat valheet nyt, joilla daavidin tähti viha tehtiin,

Eli psykiatrien pääkeskus suunnittelee taas kansan murhaan kiihottavia iskulauseita joka alkoi darvinin enosta fransis calton, nista ja koko ajan evoluitioon eli kehitys kelvottomien evoluutoon uskovien psykiatrien mukaan massa murhat alkaa , jos psykiatriaa ei valehtelevana ja kansan murhaan ja kansan tuhomaiseen, myrkyttämiseen keskittyvänä teoriana kielletä.

Ja vainoharhaisuus joka kaikkia teorioihin uskovia ihmisiä vaivaa on johtanut ja johtaa kansan murhaan, kun marxin teoria oli tärkeämpi kuin kansalaisen henki, marxia uskomattomat tapettiin.

Kun evoluutio oli tärkeämpi kuin henki, sosiaali darvinismilla psykiatrit kaasutti 6 miljoonaa mieleltään terveimmät, kellosepät ja muut, mutta kun teoria on tärkeämpi psykiatteille kuin terve järkisimpinen tappaminen ja mielisaraaksi merkkaminen, ja siksi kaasutettiin 6 milj.

Eli jokainen maa joka sairastuu mihin tahansa teoriaan, (teoria on suulla tehtyä tiedettä, eli valhetta ja suulla tehtyjä valhe diaknooseja)

Ja psykiatrit ei edes tajua että he ovat ainoat sairauden tunnotomat, kuten kaikki teorioihin sairastuneet maat ovat sairauden tunnottomia ja raakoaja ja tulevat barbaariksi, kiduttajaksi, simputtajaksi, ihmisoikeus rikollisiksi, kuten psykiatrit ovat aina olleet, koska teoriat on heille tärkeämpiä kuin yjdenkään ihmisen hyvin vointi tai henki, se on äärimmäisen vaarallista, jonka kokonais näkö kykyiset tajuaa, mutta pahuus menee painollaan kuin siperian juna ja murskaa jokaisen rauta ketjun alle, joka asettuu vastuatamaan kansan murhaan johtavaa psykiatrian yliviisasta, äärimmäisen vaarallista ja harhaan peeustuvaa solvaus ja leimaus rodunjalostus päämääristä tehtyä teoriaa,

Auttamienen on stalinista ja psykiatriasta kaukana, vaikka molemmat esiintyy isä aurinkoisena tv, ssä, ja ketjut seläntakana pidättää koko kansa kauhu vanklohinsa, psykiatrian jättämät traumat on pahemamt kuin raiskaus, he kuvittelee olevasna auttjia, vaikka koko psykiatria on ollut tappamista ja kidutusta alusta asti ja on tästäkin eteenpäin.

Psykiatrian voi kiertää kayttämällä vain ja ainistaan yksitys tai vakuutus terryttä, ne ei tee kantleun tehneille poliittisia hullun papruja eikä pidätä ihmisiä.
Psykiatrit on niin lyhyt näköisiä, että he ei edes tajua että heidän kauhu teoria tuhoaa suomen rajojen puolustus tahdon, ja johtaa maan venäjän syliin. Ja sitä taitaa virkamiehet tahtoa myös koska sallivat mosen puoskari ammatin häiriköivän ihmisiä.

Mulla itsellä temesta, otan puolikkaan eli 0,5 mg kun ahdistus on tosi pahana. Yleensä joudun ottamaan 2-3 kertaa päivässä.
Ongelmana vaan on se että se ahdistus on koko ajan, eli tuo pieni määrä ei vie sitä kokonaan pois, ainoastaan pahimman. Enempää en haluaisi ottaa ettei toleranssi kasva ja etten koukutu siihen. Siksi pitäisi löytää lääkitys joka toimii koko päivän eikä koukuta.

Eipä toimi. Burana kyllä vie niskakipuni pois hetkeksi muttei vaikuta millään tavoin ahdistukseen tai sen aiheuttamaan pulssin nousuun, rytmihäiriöihin, hengenahdistukseen, puutumiseen, ym. Niihin auttaa sitten bentsot.

Anonyymi kirjoitti:

Eipä toimi. Burana kyllä vie niskakipuni pois hetkeksi muttei vaikuta millään tavoin ahdistukseen tai sen aiheuttamaan pulssin nousuun, rytmihäiriöihin, hengenahdistukseen, puutumiseen, ym. Niihin auttaa sitten bentsot.

Lue lisää

Kokeile uudelleen. Ei se yhdellä tai kolmannella kuurilla vielä lähde. Kysäse lääkäriltä respa, on edukkaampaa.

Anonyymi kirjoitti:

Eipä toimi. Burana kyllä vie niskakipuni pois hetkeksi muttei vaikuta millään tavoin ahdistukseen tai sen aiheuttamaan pulssin nousuun, rytmihäiriöihin, hengenahdistukseen, puutumiseen, ym. Niihin auttaa sitten bentsot.

Lue lisää

Puolen litran koskenkorva 38% vie taudin noin kolmeksi tunniksi ohi,

Sitten se palaa noin viidessä tunnissa takaisin, se tauti

Sillä kertaa kankkusena

Oot oikeassa.
Itse teen koko ajan siirtymää minimalismiin ja kuntoilen ulkona joka päivä.

Tilanne vaan on mun kohdalla sen verran pahempi että tää ahdistus aiheuttaa ihan hirveästi ruumiillisia oireita ja mua tutkitaan ja on tutkittu tosi paljon (neuro, gastro, sydän, alavatsa, kaula, maksa, munuaiset, jne) ja toistaiseksi ei oo löytynyt muuta kuin pahat niha-jumit (todennäköisesti koska mun ruumis on niin jännittynyt koko ajan) ja ajoittaista rytmihäiriöitä (joka alkoi kun olin sairastanut tätä ahdistuneisuushäiriötä muutaman kuukauden) ja oon tosi pahasti ahdistunut näistä oireista ja tutkimuksista ja niiden miettiminen vie ihan hirveästi aikaa mun päivästä 😔

Oon kokeillut melkein kaikkea mikä vois auttaa (rentoutusharjoitukset, terapia, hengitysharjoitukset, luonnossa liikkuminen, jne) mutta en ole havainnut hyötyä kovin suureksi. Tuo luonnossa liikkuminen on ainoa josta selkeästi oon huomannut tulevani vähän rentoutuneemmaksi.

On tää kyllä veemäinen sairaus 😟

Ja tuo kommentti liittyi mihinkään mitenkään? Nyt taisit eksyä väärään keskusteluun.

Haepa kiireesti neljäs rokotus koronaan, niin teki salekin, ja säilyi hengissä , kuin ihmeen kaupalla

Vaihdoin itse kofeiinittomaan kahviin muutama kuukausi sitten, ahdistukseen ei oo ollut apua mutta sydän ei hakkaa niin hullusti enää kahvin jälkeen. Propralia käytän sydänoireisiin ja se kyllä lieventääkin niitä mutta eihän se tosiaan tehoa muihin oireisiin, joita mulla on mm puutuminen, pahoinvointi, hengenahdistus, nielemisvaikeudet, palan tunne kurkussa, jne.

Anonyymi kirjoitti:

Vaihdoin itse kofeiinittomaan kahviin muutama kuukausi sitten, ahdistukseen ei oo ollut apua mutta sydän ei hakkaa niin hullusti enää kahvin jälkeen. Propralia käytän sydänoireisiin ja se kyllä lieventääkin niitä mutta eihän se tosiaan tehoa muihin oireisiin, joita mulla on mm puutuminen, pahoinvointi, hengenahdistus, nielemisvaikeudet, palan tunne kurkussa, jne.

Lue lisää

tuleepa mieleen noista oireista jotakin, mutta eihän täällä saa ääneen sanoa, ihmiset hermostuu

tsemiä vaan sinne

Onko sinulla elämänkumppania tai hyvää ystävää?
Voitko saada tukea joltakin, edes että voisit kertoa pahasta olosta ja saada seuraa ulkoiluun ym menoihin.
Jumalan puoleen kannattaa kääntyä, Jeesus auta..

Oletko itse ollut koskaan niin ahdistunut että elämä on jumissa?

Anonyymi kirjoitti:

Oletko itse ollut koskaan niin ahdistunut että elämä on jumissa?

noita väsymysoireyhtymiä, masennuksia, aikaisin eläkkeelle menoja kun ei jaksa töissä ja nuorena työelämästä pois jääntejä "ilman mitään syytä" on vaikka kuinka paljon nykyään, käynnissä on suuri sellainen epidemia.

ja nuo oireet ovat todellisia.

voisiko kukaan miettiä syytä?

eivät ne noin vain tule, kun ei niitä ennen ollut, vaikka asiat olivat silloin huonommin.

eivät ihmisetkään ole muuttuneet.

jokin ihmisen ympäristössä on muuttunut.

mikä?

ajatelkaa.

Mielen sairauksia on aina ollut. Niistä ei vain ole puhuttu, koska on pelätty leimautumista. Lisäksi mielisairaanhoito saattanut olla brutaaliakin. Oli parempi, että se mielensairaudesta kärsivä eleli kammarrissaan ja muille sanottiin, että Kyllikillä on vähän heikot hermot joten hän ei osallistu. Sodan jälkeen miehet palasivat kotiin rintamalta, joivat viinaa ja pieksivät muijansa ja lapsensa. Mun pappa oli "sotahullu". Oli isän kotona aika hurja meininki, mitä on itse myöhemmällä iällä kuullut. Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään, koska oli kova työmies ja piti yllä maataloa.
Toisen vanhemman isä oli täysi juoppo vaikkei sodassa sotinut. Mummu teki itsarin 80-luvulla... Suomessa sodan jälkeen ei millään tavalla hoidettu sodan henkisiä traumoja. Sodassa olleiden lapset eläneet lapsuuden jossa on ollut pelkoa ym. Eli ihmisten päässä on aina kytenyt, mutta vasta tänä päivänä siitä voidaan puhua.
Psykiatria on kehittynyt jostain 70-luvulta valtavasti....

Ennen myös oli niin, että työtä tehtiin, jotta oli leipää pöydässä. Tehtiin ruumiillista työtä. Nykyään harvempi tekee samalla tavalla ruumiillista työtä, joten työtä tehdään monissa ammateissa korvien välissä. On hyvin monia töitä joita tehnyt esim, 80-luvulla 10 henkilöä, ja nyt sen saman työn tekee 1 ihminen. Tuolloin 80-luvulla jaoit vastuun muiden kanssa, nyt vastaat koko hommasta itse. Eli työn henkinen kuormitus on moninkertaistunut viimeisten vuosien aikana.

On myös tärkeää, että ihmisen mielen sairaus osataan diagnosoida, jolloin siihen voidaan etsiä oikea hoitokeino. Eihän perus masentunutta potilasta ja vaikka kaksisuuntaisesta kärsivää voida hoitaa samoin metodein, koska oirekuva on eri....

Anonyymi kirjoitti:

Oletko itse ollut koskaan niin ahdistunut että elämä on jumissa?

Kyllä,itsekeskeisyys on kaiken alku,oikea asenne elämään parantaa monenlaisista vaivasta!

Anonyymi kirjoitti:

Mielen sairauksia on aina ollut. Niistä ei vain ole puhuttu, koska on pelätty leimautumista. Lisäksi mielisairaanhoito saattanut olla brutaaliakin. Oli parempi, että se mielensairaudesta kärsivä eleli kammarrissaan ja muille sanottiin, että Kyllikillä on vähän heikot hermot joten hän ei osallistu. Sodan jälkeen miehet palasivat kotiin rintamalta, joivat viinaa ja pieksivät muijansa ja lapsensa. Mun pappa oli "sotahullu". Oli isän kotona aika hurja meininki, mitä on itse myöhemmällä iällä kuullut. Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään, koska oli kova työmies ja piti yllä maataloa.
Toisen vanhemman isä oli täysi juoppo vaikkei sodassa sotinut. Mummu teki itsarin 80-luvulla... Suomessa sodan jälkeen ei millään tavalla hoidettu sodan henkisiä traumoja. Sodassa olleiden lapset eläneet lapsuuden jossa on ollut pelkoa ym. Eli ihmisten päässä on aina kytenyt, mutta vasta tänä päivänä siitä voidaan puhua.
Psykiatria on kehittynyt jostain 70-luvulta valtavasti....

Ennen myös oli niin, että työtä tehtiin, jotta oli leipää pöydässä. Tehtiin ruumiillista työtä. Nykyään harvempi tekee samalla tavalla ruumiillista työtä, joten työtä tehdään monissa ammateissa korvien välissä. On hyvin monia töitä joita tehnyt esim, 80-luvulla 10 henkilöä, ja nyt sen saman työn tekee 1 ihminen. Tuolloin 80-luvulla jaoit vastuun muiden kanssa, nyt vastaat koko hommasta itse. Eli työn henkinen kuormitus on moninkertaistunut viimeisten vuosien aikana.

On myös tärkeää, että ihmisen mielen sairaus osataan diagnosoida, jolloin siihen voidaan etsiä oikea hoitokeino. Eihän perus masentunutta potilasta ja vaikka kaksisuuntaisesta kärsivää voida hoitaa samoin metodein, koska oirekuva on eri....

Lue lisää

"On myös tärkeää, että ihmisen mielen sairaus osataan diagnosoida, jolloin siihen voidaan etsiä oikea hoitokeino."

https://madinfinland.org/perusongelmia/

Olen monesti blogeissani kritisoinut psykiatrista diagnostiikkaa. Amerikkalaista DSM-III (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) -tautiluokitusta vuodelta 1980 pidetään biologisen psykiatrian aikakauden käynnistäjänä. Vuonna 1994 julkaistu DSM-IV on tästä laajennettu versio, joka pyrki säilyttämään status quon lisäten psykiatrista sairastavuutta pilkkomalla vanhoja tauteja eri vaikeusasteisiin. Nykyinen noin 600 tautia sisältävä DSM-V puolestaan laajensi diagnostiikkaa erityisesti “lastentautien” osalta. ADHD:n esiintyvyyttä laajennettiin venyttämällä diagnoosin ikähaitaria. Myös kokonaan uusia “lastentauteja” kehitettiin, kuten “sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriö”, johon liittyy nimensä mukaisesti vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Suomessa käytössä oleva WHO:n julkaisema ICD-10 -tautiluokitus jäljittelee nykyään melko tarkasti amerikkalaista esikuvaansa psykiatristen “F-sarjan” diagnoosien suhteen.

Antropologi James Daviesin (2015) kirjassa Hajalla: onneton totuus psykiatrian nykytilasta tautiluokituksen kehittämisen luonne tulee hyvin esiin. Kirjassa Davies haastattelee DSM-III -tautiluokituksen työryhmän johtaja Robert Spitzeriä:

Davies: “Onko tosiaan niin, että monilla DSM:ssä luetelluilla mielenterveyshäiriöillä ei ole todennettu biologisia aiheuttajia?”

Spitzer: “Ei pelkästään niin, että monilla, vaan yhdelläkään. Yhtään sellaista biologista tunnusmerkkiä ei ole löydetty, joka liittyisi johonkin mielenterveyshäiriöön.” (s.40-41)

Kirjassa DSM-III -työryhmän jäsen, psykiatri Roger Peele, puolestaan muistelee työryhmän työtapoja näin:

“Hän (Spitzer) naputteli teeskentelyhäiriön ja lyhytkestoisen psykoosireaktion kuvaukset noin vain. Ajattelin, että tässäpä tuottelias tyyppi. Hän tulee keskustelemaan ongelmasta ja poistuu paikalta mukanaan kahden mielenterveyshäiriön diagnostiset kriteerit.” (s. 50-51)

Spitzer myöntää kirjassa, että pieni työryhmä valtasi koko alan epätieteellisellä kyhäelmällään, ja samalla tiellä psykiatria on edelleen. Myöhemmät tautiluokitukset ovat vain laajennettuja versioita DSM-III:sta, eivätkä diagnosointimenetelmät ole kehittyneet.

Psykiatriset “taudit” ovat siis pienten työryhmien konsensukseen ja äänestykseen perustuvia sosiaalisia konstruktioita, jotka eivät perustu empiiriseen näyttöön.

1.2 Diagnostiikan validiteetti ja reliabiliteetti

Valitulla lähestymistavalla on loogiset seurauksensa.

Validiteetti ilmaisee sen, miten hyvin käytetty mittausmenetelmä mittaa juuri sitä ilmiön ominaisuutta, jota on tarkoituskin mitata. Nykyinen psykiatrian biologinen koulukunta painottaa tautien aivosairausluonnetta, mitä diagnostiikassa käytetty lääkärin ja potilaan subjektiiviseen tulkintaan perustuva psykologis-fenomenologinen kysymyspatteristo ei mittaa ollenkaan. Diagnostiikka elää siis aivan omaa elämäänsä, ja on erillinen maailmansa verrattuna väitettyihin “kemiallisiin epätasapainotiloihin” ja uudempiin “geneettisiin alttiusmalleihin”. Psykiatristen tautien diagnosointiin käytettävät mittaristot eivät siis mittaa sitä mitä niiden on tarkoitus mitata, joten diagnosoinnissa käytetyt mittarit ei ole valideja.

Reliabiliteetti ilmaisee sen, miten luotettavasti ja toistettavasti käytetty mittari mittaa haluttua ilmiötä.

Aihetta on tutkittu. Yhdysvalloissa käytössä olevan DSM-V -tautiluokitukseen liittyneissä kenttäkokeissa psykiatrit haastattelivat potilaita, joilla oli erilaisia ja pääosin yleisiä, psykiatrisia diagnooseja. Esimerkiksi vaikeasti masentuneen diagnosointia pidetään tavallisesti melko helppona ja Houstonissa tehdyissä kokeissa tulokset kyseisen diagnoosin luotettavuuden suhteen näyttivät tältä:

Kohdediagnoosi: vaikea-asteinen masennustila

Psykiatrien tekemät arviot potilaan diagnoosista (osuus prosentteina):

Posttraumaattinen stressireaktio: 18%

Alkoholin väärinkäyttö: 19%

Vaikea-asteinen masennustila: 18%

Lievä aivovamma: 15%

Rajatilapersoonallisuus 13%

Muut diagnoosit: 16%

Diagnoosi meni siis pääosin aivan pieleen. Kappa-arvo, joka kuvaa kahden psykiatrin samanmielisyyttä diagnoosista vaihdellen välillä 0-1, oli vaikean masennuksen kohdalla 0,25. Tulos on surkea, mutta tämä tulkittiin tutkimuksessa vain “kyseenalaiseksi”, koska tuloksellisuuden kriteerit eivät olleet järin korkealla. Muissa vastaavissa tutkimuksissa vaikean masennuksen kappa-arvo vaihteli välillä 0,13-0,42. Lähde: https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

1.3 Yhteenveto diagnostiikasta

Tulokset vaikean masennuksen suhteen ovat hyvin ymmärrettäviä, kun otetaan huomioon diagnoosien täysin empiiriseen näyttöön perustumaton luonne ja diagnoosien määrä. Kuten DSM-IV -tautiluokitusyöryhmän johtaja Frances Allen vastaa kysymykseen siitä, moniko ihminen saa turhaan psykiatrisen diagnoosin:

Anonyymi kirjoitti:

"On myös tärkeää, että ihmisen mielen sairaus osataan diagnosoida, jolloin siihen voidaan etsiä oikea hoitokeino."

https://madinfinland.org/perusongelmia/

Olen monesti blogeissani kritisoinut psykiatrista diagnostiikkaa. Amerikkalaista DSM-III (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) -tautiluokitusta vuodelta 1980 pidetään biologisen psykiatrian aikakauden käynnistäjänä. Vuonna 1994 julkaistu DSM-IV on tästä laajennettu versio, joka pyrki säilyttämään status quon lisäten psykiatrista sairastavuutta pilkkomalla vanhoja tauteja eri vaikeusasteisiin. Nykyinen noin 600 tautia sisältävä DSM-V puolestaan laajensi diagnostiikkaa erityisesti “lastentautien” osalta. ADHD:n esiintyvyyttä laajennettiin venyttämällä diagnoosin ikähaitaria. Myös kokonaan uusia “lastentauteja” kehitettiin, kuten “sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriö”, johon liittyy nimensä mukaisesti vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Suomessa käytössä oleva WHO:n julkaisema ICD-10 -tautiluokitus jäljittelee nykyään melko tarkasti amerikkalaista esikuvaansa psykiatristen “F-sarjan” diagnoosien suhteen.

Antropologi James Daviesin (2015) kirjassa Hajalla: onneton totuus psykiatrian nykytilasta tautiluokituksen kehittämisen luonne tulee hyvin esiin. Kirjassa Davies haastattelee DSM-III -tautiluokituksen työryhmän johtaja Robert Spitzeriä:

Davies: “Onko tosiaan niin, että monilla DSM:ssä luetelluilla mielenterveyshäiriöillä ei ole todennettu biologisia aiheuttajia?”

Spitzer: “Ei pelkästään niin, että monilla, vaan yhdelläkään. Yhtään sellaista biologista tunnusmerkkiä ei ole löydetty, joka liittyisi johonkin mielenterveyshäiriöön.” (s.40-41)

Kirjassa DSM-III -työryhmän jäsen, psykiatri Roger Peele, puolestaan muistelee työryhmän työtapoja näin:

“Hän (Spitzer) naputteli teeskentelyhäiriön ja lyhytkestoisen psykoosireaktion kuvaukset noin vain. Ajattelin, että tässäpä tuottelias tyyppi. Hän tulee keskustelemaan ongelmasta ja poistuu paikalta mukanaan kahden mielenterveyshäiriön diagnostiset kriteerit.” (s. 50-51)

Spitzer myöntää kirjassa, että pieni työryhmä valtasi koko alan epätieteellisellä kyhäelmällään, ja samalla tiellä psykiatria on edelleen. Myöhemmät tautiluokitukset ovat vain laajennettuja versioita DSM-III:sta, eivätkä diagnosointimenetelmät ole kehittyneet.

Psykiatriset “taudit” ovat siis pienten työryhmien konsensukseen ja äänestykseen perustuvia sosiaalisia konstruktioita, jotka eivät perustu empiiriseen näyttöön.

1.2 Diagnostiikan validiteetti ja reliabiliteetti

Valitulla lähestymistavalla on loogiset seurauksensa.

Validiteetti ilmaisee sen, miten hyvin käytetty mittausmenetelmä mittaa juuri sitä ilmiön ominaisuutta, jota on tarkoituskin mitata. Nykyinen psykiatrian biologinen koulukunta painottaa tautien aivosairausluonnetta, mitä diagnostiikassa käytetty lääkärin ja potilaan subjektiiviseen tulkintaan perustuva psykologis-fenomenologinen kysymyspatteristo ei mittaa ollenkaan. Diagnostiikka elää siis aivan omaa elämäänsä, ja on erillinen maailmansa verrattuna väitettyihin “kemiallisiin epätasapainotiloihin” ja uudempiin “geneettisiin alttiusmalleihin”. Psykiatristen tautien diagnosointiin käytettävät mittaristot eivät siis mittaa sitä mitä niiden on tarkoitus mitata, joten diagnosoinnissa käytetyt mittarit ei ole valideja.

Reliabiliteetti ilmaisee sen, miten luotettavasti ja toistettavasti käytetty mittari mittaa haluttua ilmiötä.

Aihetta on tutkittu. Yhdysvalloissa käytössä olevan DSM-V -tautiluokitukseen liittyneissä kenttäkokeissa psykiatrit haastattelivat potilaita, joilla oli erilaisia ja pääosin yleisiä, psykiatrisia diagnooseja. Esimerkiksi vaikeasti masentuneen diagnosointia pidetään tavallisesti melko helppona ja Houstonissa tehdyissä kokeissa tulokset kyseisen diagnoosin luotettavuuden suhteen näyttivät tältä:

Kohdediagnoosi: vaikea-asteinen masennustila

Psykiatrien tekemät arviot potilaan diagnoosista (osuus prosentteina):

Posttraumaattinen stressireaktio: 18%

Alkoholin väärinkäyttö: 19%

Vaikea-asteinen masennustila: 18%

Lievä aivovamma: 15%

Rajatilapersoonallisuus 13%

Muut diagnoosit: 16%

Diagnoosi meni siis pääosin aivan pieleen. Kappa-arvo, joka kuvaa kahden psykiatrin samanmielisyyttä diagnoosista vaihdellen välillä 0-1, oli vaikean masennuksen kohdalla 0,25. Tulos on surkea, mutta tämä tulkittiin tutkimuksessa vain “kyseenalaiseksi”, koska tuloksellisuuden kriteerit eivät olleet järin korkealla. Muissa vastaavissa tutkimuksissa vaikean masennuksen kappa-arvo vaihteli välillä 0,13-0,42. Lähde: https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

1.3 Yhteenveto diagnostiikasta

Tulokset vaikean masennuksen suhteen ovat hyvin ymmärrettäviä, kun otetaan huomioon diagnoosien täysin empiiriseen näyttöön perustumaton luonne ja diagnoosien määrä. Kuten DSM-IV -tautiluokitusyöryhmän johtaja Frances Allen vastaa kysymykseen siitä, moniko ihminen saa turhaan psykiatrisen diagnoosin:

Lue lisää

“Psykiatristen diagnoosien arviointiperusteita ei ole olemassa. En siis voi antaa varmaa vastausta, mutta koska diagnoosien määrä on kolminkertaistunut 15 vuodessa, oletan, että syy on medikalisaatiossa.” (Davies, s. 68)

NIMH:n (National Institute of Mental Health) entinen pääjohtaja Steven Hyman puolestaan on tiivistänyt ajatuksensa psykiatrisesta tautiluokituksesta näin:

“Se on täysin väärässä, absoluuttinen tieteellinen painajainen.” (https://www.nytimes.com/2013/05/07/health/psychiatrys-new-guide-falls-short-experts-say.html?pagewanted=all&_r=1&)

Kaikesta huolimatta potilaat ja omaiset ottavat psykiatriset diagnoosit hyvin tosissaan ja psykiatrinen diagnoosi löytyy jo lähes 20% suomalaisista. Diagnoosit määrittävät potilaiden identiteettiä vahvasti ja monesti koko loppuelämän ajan. Esitettyjen seikkojen valossa psykiatrinen diagnosointi ei ole eritysen järkevä käytäntö.

Psykiatrisessa hoidossa lähtökohtana on se, että jokaiselle psykiatrin vastaanotolle saapuvalle kaivetaan joku diagnoosi ja “diagnoosispesifi” lääkitys psykososiaalisen tuen ollessa toissijaista. Ongelmaksi tietysti muodostuu mainittu diagnostiikan epätieteellisyys sekä se, että mitään “diagnoosispesifejä lääkkeitä” ei psykiatriassa ole olemassa.

2. Ymmärtämättömyys psykiatristen sairauksien luonteesta

Valitun linjan valossa on itsestään selvää, että niin tautiluokitus kuin Käypä hoito -työryhmätkään eivät osaa vastata siihen, mitä mielen sairaudet ovat.

Jos “psykiatristen sairauksien” perusluonnetta, ajatellaan esimerkiksi psykoosin kohdalla, niin psykoosin kehittymisen taustalta löytyy aina ymmärrettäviä syitä. Tutkimuksissa vakava lapsuuden tai nuoruuden trauma löytyy toistuvasti noin 80 prosentilta psykoosisairausdiagnoosin saaneista ja koulukiusaamistaustaa löytyy lähes kaikilta. On pysytytty myös osoittamaan, että suurempi määrä vaikeita lapsuudenkokemuksia korreloi suuremman psykoosiriskin kanssa.

Avoimen dialogin mallista saatujen kokemusten perusteella, sekä Martin Harrowin ja Lex Wunderlinkin pitkän aikavälin seurantatutkimusten perusteella psykoosilla on taipumus mennä ohi psykososiaalisella tuella tai hoitamatta ollenkaan akuuttijakson jälkeen (olen kirjoittanut blogeja aiheesta Tutkimus-osioon). Tehokkaan hoidon salaisuus näyttäisi olevan siinä, mitä ei tehdä pikemminkin kuin siinä, mitä tehdään: mitä vähemmän lääkkeitä käytetään, sitä paremmat hoitotulokset saadaan.

Kaikesta huolimatta ihminen on perustavanlaatuisesti sosiaalinen eläin, ja psykososiaalisen tuen voidaan olettaa olevan toipumisen taustalla silloinkin kun lääkärien tulkinnan mukaan “psykoosi paranee itsestään”. Lääkkeettömyys ei tarkoita sitä, että ihmiset pitäisi jättää heitteille. Myös psykologiset traumat syntyvät ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja toisaalta kaupunki ympäristönä on havaittu psykoosille enemmän altistavaksi asuinympäristöksi kuin maaseutu. Tähän yhtenä selityksenä lienee yhteisöllisyyden puute kaupungeissa. Yhteiskuntatieteissä psykiatriaa on kritisoitu ihmisen ottamisesta pois sosiaalisesta kontekstistaan, ja kritiikki osuukin kohdalleen. Ihmissuhteet ja ympäristö eivät ole vain “huomioon otettava asia” tai “laukaiseva tekijä”, vaan paljon enemmän.

Vaikka psykoanalyyttistä psykiatriaa on syystäkin kritisoitu liiallisuuksiin menneestä analyyttisyydestä, “psykiatriset reaktiot” sekä trauman käsite ovat olleet huomattavan edistyksellisiä verrattuna nykyiseen neuropsykiatriaan. Nykyään “mielen sairauksien” katsotaan johtuvat potilaiden viallisista geeneistä tai aivoista, mikä on tietenkin omiaan passivoittamaan potilaita. Miksi yrittää kuntoutua, jos ongelma on viallisessa keskushermostossa ja ratkaisu lääkityksessä.

Valitettavasti biologisen psykiatrian tarinoille ei ole löytynyt vahvistusta, eikä vähiten psyykkisten pulmien perusluonteen väärinymmärtämisen vuoksi. Kyse on psyykkisistä reaktiosta ympäristön tapahtumiin, eli ei varsinaisesti sairauksista tai “psykopatologiasta” ollenkaan. Siksi myös vastauksen psyykkisiin pulmiin tulee olla inhimillistä tukea antava, ja voimakasta fyysistä riippuvuutta aiheuttavia sedatiiveja tulisi käyttää psykiatriassa vain hätätapauksissa.

Eräs merkittävä ongelma liittyy siihen, että psykiatriassa tehdään runsain mitoin psykiatrisia arvioita ja uusia diagnooseja jo valmiiksi lääkityille potilaille, jolloin pystytään diagnosoimaan lähinnä lääkkeiden haittavaikutukset psykiatrisiksi sairauksiksi. Lisäksi esimerkiksi skitsofrenian diagnostisiin kriteereihin kuuluvat erottamattomasti lääkkeiden aiheuttamat kognitiiviset oireet, kuten ajattelun kokonaisvaltainen heikentyminen, sekä negatiiviset oireet, kuten ilmeettömyys ja eleettömyys.

Peruspsykiatrille nämä mainitut ongelmat saattavat olla vieraita, mutta monet tutkijat kyllä tietävät missä mennään. Valitettavasti he eivät yleensä välitä. Osa on akateemisten kannusten ja osa lääketeollisuuden setelitukkujen perässä. Kaivataan rohkeita esiintuloja, koska potilaat ja lääkärit ansaitsevat luotettavaa tietoa.

Anonyymi kirjoitti:

“Psykiatristen diagnoosien arviointiperusteita ei ole olemassa. En siis voi antaa varmaa vastausta, mutta koska diagnoosien määrä on kolminkertaistunut 15 vuodessa, oletan, että syy on medikalisaatiossa.” (Davies, s. 68)

NIMH:n (National Institute of Mental Health) entinen pääjohtaja Steven Hyman puolestaan on tiivistänyt ajatuksensa psykiatrisesta tautiluokituksesta näin:

“Se on täysin väärässä, absoluuttinen tieteellinen painajainen.” (https://www.nytimes.com/2013/05/07/health/psychiatrys-new-guide-falls-short-experts-say.html?pagewanted=all&_r=1&)

Kaikesta huolimatta potilaat ja omaiset ottavat psykiatriset diagnoosit hyvin tosissaan ja psykiatrinen diagnoosi löytyy jo lähes 20% suomalaisista. Diagnoosit määrittävät potilaiden identiteettiä vahvasti ja monesti koko loppuelämän ajan. Esitettyjen seikkojen valossa psykiatrinen diagnosointi ei ole eritysen järkevä käytäntö.

Psykiatrisessa hoidossa lähtökohtana on se, että jokaiselle psykiatrin vastaanotolle saapuvalle kaivetaan joku diagnoosi ja “diagnoosispesifi” lääkitys psykososiaalisen tuen ollessa toissijaista. Ongelmaksi tietysti muodostuu mainittu diagnostiikan epätieteellisyys sekä se, että mitään “diagnoosispesifejä lääkkeitä” ei psykiatriassa ole olemassa.

2. Ymmärtämättömyys psykiatristen sairauksien luonteesta

Valitun linjan valossa on itsestään selvää, että niin tautiluokitus kuin Käypä hoito -työryhmätkään eivät osaa vastata siihen, mitä mielen sairaudet ovat.

Jos “psykiatristen sairauksien” perusluonnetta, ajatellaan esimerkiksi psykoosin kohdalla, niin psykoosin kehittymisen taustalta löytyy aina ymmärrettäviä syitä. Tutkimuksissa vakava lapsuuden tai nuoruuden trauma löytyy toistuvasti noin 80 prosentilta psykoosisairausdiagnoosin saaneista ja koulukiusaamistaustaa löytyy lähes kaikilta. On pysytytty myös osoittamaan, että suurempi määrä vaikeita lapsuudenkokemuksia korreloi suuremman psykoosiriskin kanssa.

Avoimen dialogin mallista saatujen kokemusten perusteella, sekä Martin Harrowin ja Lex Wunderlinkin pitkän aikavälin seurantatutkimusten perusteella psykoosilla on taipumus mennä ohi psykososiaalisella tuella tai hoitamatta ollenkaan akuuttijakson jälkeen (olen kirjoittanut blogeja aiheesta Tutkimus-osioon). Tehokkaan hoidon salaisuus näyttäisi olevan siinä, mitä ei tehdä pikemminkin kuin siinä, mitä tehdään: mitä vähemmän lääkkeitä käytetään, sitä paremmat hoitotulokset saadaan.

Kaikesta huolimatta ihminen on perustavanlaatuisesti sosiaalinen eläin, ja psykososiaalisen tuen voidaan olettaa olevan toipumisen taustalla silloinkin kun lääkärien tulkinnan mukaan “psykoosi paranee itsestään”. Lääkkeettömyys ei tarkoita sitä, että ihmiset pitäisi jättää heitteille. Myös psykologiset traumat syntyvät ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja toisaalta kaupunki ympäristönä on havaittu psykoosille enemmän altistavaksi asuinympäristöksi kuin maaseutu. Tähän yhtenä selityksenä lienee yhteisöllisyyden puute kaupungeissa. Yhteiskuntatieteissä psykiatriaa on kritisoitu ihmisen ottamisesta pois sosiaalisesta kontekstistaan, ja kritiikki osuukin kohdalleen. Ihmissuhteet ja ympäristö eivät ole vain “huomioon otettava asia” tai “laukaiseva tekijä”, vaan paljon enemmän.

Vaikka psykoanalyyttistä psykiatriaa on syystäkin kritisoitu liiallisuuksiin menneestä analyyttisyydestä, “psykiatriset reaktiot” sekä trauman käsite ovat olleet huomattavan edistyksellisiä verrattuna nykyiseen neuropsykiatriaan. Nykyään “mielen sairauksien” katsotaan johtuvat potilaiden viallisista geeneistä tai aivoista, mikä on tietenkin omiaan passivoittamaan potilaita. Miksi yrittää kuntoutua, jos ongelma on viallisessa keskushermostossa ja ratkaisu lääkityksessä.

Valitettavasti biologisen psykiatrian tarinoille ei ole löytynyt vahvistusta, eikä vähiten psyykkisten pulmien perusluonteen väärinymmärtämisen vuoksi. Kyse on psyykkisistä reaktiosta ympäristön tapahtumiin, eli ei varsinaisesti sairauksista tai “psykopatologiasta” ollenkaan. Siksi myös vastauksen psyykkisiin pulmiin tulee olla inhimillistä tukea antava, ja voimakasta fyysistä riippuvuutta aiheuttavia sedatiiveja tulisi käyttää psykiatriassa vain hätätapauksissa.

Eräs merkittävä ongelma liittyy siihen, että psykiatriassa tehdään runsain mitoin psykiatrisia arvioita ja uusia diagnooseja jo valmiiksi lääkityille potilaille, jolloin pystytään diagnosoimaan lähinnä lääkkeiden haittavaikutukset psykiatrisiksi sairauksiksi. Lisäksi esimerkiksi skitsofrenian diagnostisiin kriteereihin kuuluvat erottamattomasti lääkkeiden aiheuttamat kognitiiviset oireet, kuten ajattelun kokonaisvaltainen heikentyminen, sekä negatiiviset oireet, kuten ilmeettömyys ja eleettömyys.

Peruspsykiatrille nämä mainitut ongelmat saattavat olla vieraita, mutta monet tutkijat kyllä tietävät missä mennään. Valitettavasti he eivät yleensä välitä. Osa on akateemisten kannusten ja osa lääketeollisuuden setelitukkujen perässä. Kaivataan rohkeita esiintuloja, koska potilaat ja lääkärit ansaitsevat luotettavaa tietoa.

Lue lisää

Kiitos, hyvä saada lukea tuo teksti myös täältä. Kirjan olen jo lukenut.

Itselläni se perinteinen: paska lapsuus.

Perheessä oli mielisairautta, alkoholismia ja köyhyyttä. Koin arvottomuuden tunnetta jo hyvin varhain ja jouduin vastaamaan itsestäni liian nuorena. En ole esim. ikinä ollut "teini". En ole koskaan kapinoitu vaan pitänyt pääni kiinni ja kaiken sisällä. Elämässä ei ollut yhtäkään sellaista aikuista, jonka puoleen olisin osannut kääntyä. Kotona olevien ongelmien lisäksi koulukiusaamista ja syrjimistä. Jatkuvaa häpeää tilanteesta. Kyllä meikäläinenkin olisi varmaan lastensuojelun asiakkaaksi päätynyt, jos joku terve aikuinen olisi tilanteen tiennyt, mutta eipähän tiennyt.
Tähän kun lisätään luonteeni, mikä on herkkä ja ujo introvertti, niin ei oo helppoa....
Tuo arvottomuuden tunne on itselläni erittäin vahva, koska sitä on ns. ruokittu koko lapsuus ja nuoruus... Siitä eroon pääseminen taitaa olla mahdotonta.

Anonyymi kirjoitti:

Itselläni se perinteinen: paska lapsuus.

Perheessä oli mielisairautta, alkoholismia ja köyhyyttä. Koin arvottomuuden tunnetta jo hyvin varhain ja jouduin vastaamaan itsestäni liian nuorena. En ole esim. ikinä ollut "teini". En ole koskaan kapinoitu vaan pitänyt pääni kiinni ja kaiken sisällä. Elämässä ei ollut yhtäkään sellaista aikuista, jonka puoleen olisin osannut kääntyä. Kotona olevien ongelmien lisäksi koulukiusaamista ja syrjimistä. Jatkuvaa häpeää tilanteesta. Kyllä meikäläinenkin olisi varmaan lastensuojelun asiakkaaksi päätynyt, jos joku terve aikuinen olisi tilanteen tiennyt, mutta eipähän tiennyt.
Tähän kun lisätään luonteeni, mikä on herkkä ja ujo introvertti, niin ei oo helppoa....
Tuo arvottomuuden tunne on itselläni erittäin vahva, koska sitä on ns. ruokittu koko lapsuus ja nuoruus... Siitä eroon pääseminen taitaa olla mahdotonta.

Lue lisää

Sun kannattais hakeutua terapiaan, vaikka Kelan kautta kuntoutuksena. Jos ongelmat vähääkään haittaa työntekoa, keskittymistä ym. niin terapiaa voi saada. Älä jää miettimään ja kärsimään turhaan.

Anonyymi kirjoitti:

Sun kannattais hakeutua terapiaan, vaikka Kelan kautta kuntoutuksena. Jos ongelmat vähääkään haittaa työntekoa, keskittymistä ym. niin terapiaa voi saada. Älä jää miettimään ja kärsimään turhaan.

Lue lisää

Olen käynyt terapiassa ja ihan tuon Kelan tukemankin pyskoterapiankin.
Olen nykyään vakityössä ja elämä ihan OK. Ilman terapiaa en olisi varmaan ikinä tässä, missä nyt olen.
Terapian takia ymmärränkin, että meikäläisen minuuteen on tullut osaksi tuo arvottomuus. Vaikka tiedän, että olen ihan yhtä arvokas kuin muut, niin se tunnereaktio arvottomuudesta on jossain niin syvällä etten saa sitä pois. Ihmisen pää on siitä kummalinen kapistus kun se jotain ottaa omakseen, niin sitä on helkkarin vaikea muuttaa.

Anonyymi kirjoitti:

Olen käynyt terapiassa ja ihan tuon Kelan tukemankin pyskoterapiankin.
Olen nykyään vakityössä ja elämä ihan OK. Ilman terapiaa en olisi varmaan ikinä tässä, missä nyt olen.
Terapian takia ymmärränkin, että meikäläisen minuuteen on tullut osaksi tuo arvottomuus. Vaikka tiedän, että olen ihan yhtä arvokas kuin muut, niin se tunnereaktio arvottomuudesta on jossain niin syvällä etten saa sitä pois. Ihmisen pää on siitä kummalinen kapistus kun se jotain ottaa omakseen, niin sitä on helkkarin vaikea muuttaa.

Lue lisää

Ajatukset arvottomuudesta ovat kuin sisäistä puhetta, joka on jämähtänyt aivoihin vanhempien yms. moitteista. Jotkut terapeutit neuvovat sanomaan sille sisäiselle moittijalle vastaan, joko ajatuksissa tai ääneen. Se voi tuntua aluksi hölmöltä, kun ei ole tottunut ajattelemaan itsestään positiivisia ajatuksia. Kannattaa kuitenkin, aivot oppivat siten.
Jos sisäinen moittija heittää vaikka ajatuksen, että "et taaskaan osannut tuotakaan helppoa hommaa" sille voi sanoa, että osasin sen olosuhteisiin nähden erittäin hyvin. Kun saa jotain tehtyä voi muistuttaa itseään jo ennen kuin moittija ehtii aloittaa, että hyvä, nyt on tämäkin asia hoidettu tältä päivältä, voin olla erittäin tyytyväinen itseeni, huh huh, helpotus. Tai jos oma ulkonäkö ei tunnu kelvolliselta voi sanoa, että minusta tuntuu nyt tältä koska olen tottunut aliarvioimaan itseäni mutta siihen ei ole syytä, olen kaunis ja hyvin pukeutunut jne. Ajatelkaa mitä hyvä, rakastava vanhempi sanoisi lapselleen.
Jos katsoo vaikka sellaisia vanhempia, jotka arvostavat, tukevat ja kannustavat lastaan niin miten he puhuvat näille päivittäin. Kuinka kuuntelevat heitä kun he kertovat pienistä päivittäisistä asioistaan ja tekemisistään. Ovat kiinnostuneita ja ihmettelevät, kuinka lapsi taas osasi sellaista ja sellaista. Kuinka reipas hän oli, ja kuinka kärsivällinen jossain tilanteessa, jne. jne. Näin ne lapset ovat tottuneet että heille puhutaan. Se jää heille päähän soimaan samalla tavalla kuin joillekin muille ne moitteet, tai sitten vaan se ettei sanottu mitään, ei edes huomattu. Sekin on paha.

Anonyymi kirjoitti:

Ajatukset arvottomuudesta ovat kuin sisäistä puhetta, joka on jämähtänyt aivoihin vanhempien yms. moitteista. Jotkut terapeutit neuvovat sanomaan sille sisäiselle moittijalle vastaan, joko ajatuksissa tai ääneen. Se voi tuntua aluksi hölmöltä, kun ei ole tottunut ajattelemaan itsestään positiivisia ajatuksia. Kannattaa kuitenkin, aivot oppivat siten.
Jos sisäinen moittija heittää vaikka ajatuksen, että "et taaskaan osannut tuotakaan helppoa hommaa" sille voi sanoa, että osasin sen olosuhteisiin nähden erittäin hyvin. Kun saa jotain tehtyä voi muistuttaa itseään jo ennen kuin moittija ehtii aloittaa, että hyvä, nyt on tämäkin asia hoidettu tältä päivältä, voin olla erittäin tyytyväinen itseeni, huh huh, helpotus. Tai jos oma ulkonäkö ei tunnu kelvolliselta voi sanoa, että minusta tuntuu nyt tältä koska olen tottunut aliarvioimaan itseäni mutta siihen ei ole syytä, olen kaunis ja hyvin pukeutunut jne. Ajatelkaa mitä hyvä, rakastava vanhempi sanoisi lapselleen.
Jos katsoo vaikka sellaisia vanhempia, jotka arvostavat, tukevat ja kannustavat lastaan niin miten he puhuvat näille päivittäin. Kuinka kuuntelevat heitä kun he kertovat pienistä päivittäisistä asioistaan ja tekemisistään. Ovat kiinnostuneita ja ihmettelevät, kuinka lapsi taas osasi sellaista ja sellaista. Kuinka reipas hän oli, ja kuinka kärsivällinen jossain tilanteessa, jne. jne. Näin ne lapset ovat tottuneet että heille puhutaan. Se jää heille päähän soimaan samalla tavalla kuin joillekin muille ne moitteet, tai sitten vaan se ettei sanottu mitään, ei edes huomattu. Sekin on paha.

Lue lisää

Omalle sisäiselle moittijalle voi sanoa suoraankin vastaan, vaikka "mitäs siinä moitit, millä perusteella väität että olisin huono tässä asiassa, olisitko itse muka yhtään parempi, tiedätkö edes miten vaativa tehtävä tämä on" jne. Niin kuin se olisi todellinen ihminen. Sillä ne itseä mollaavat ajatukset, jotka saavat aikaan jatkuvan häpeän ja huonouden tunteen, ovat syntyneet ihmisten seurassa jotka ovat kohdelleet näin.
Voi myös kuvitella mielessään tilanteen, jossa on jossain kaupungilla liikkeellä ylikriittisen vanhemman kanssa, joka moittii lastaan. Viereen tulee joku toinen aikuinen, joka huomaa tilanteen ja jolle tulee paha olo lapsen puolesta. Tosielämässä vieraiden on vaikea puuttua siihen miten vanhemmat kasvattavat lapsiaan, mutta voi kuvitella itsensä siksi aikuiseksi ja sanoa hänen puolestaan sen mitä hän sanoisi: "miksi moitit tuota pientä lasta, eikö hän ansaitse pikemminkin kehuja, katso kuinka kiltti hän on ja miten paljon hän on jo tehnyt ja saanut aikaan" tms.
Suhtautua niihin ajatuksiin kuin todellisina hahmoina. Olla itselleen vanhempi, jonka olisi tarvinnut ja ansainnut.

Anonyymi kirjoitti:

Omalle sisäiselle moittijalle voi sanoa suoraankin vastaan, vaikka "mitäs siinä moitit, millä perusteella väität että olisin huono tässä asiassa, olisitko itse muka yhtään parempi, tiedätkö edes miten vaativa tehtävä tämä on" jne. Niin kuin se olisi todellinen ihminen. Sillä ne itseä mollaavat ajatukset, jotka saavat aikaan jatkuvan häpeän ja huonouden tunteen, ovat syntyneet ihmisten seurassa jotka ovat kohdelleet näin.
Voi myös kuvitella mielessään tilanteen, jossa on jossain kaupungilla liikkeellä ylikriittisen vanhemman kanssa, joka moittii lastaan. Viereen tulee joku toinen aikuinen, joka huomaa tilanteen ja jolle tulee paha olo lapsen puolesta. Tosielämässä vieraiden on vaikea puuttua siihen miten vanhemmat kasvattavat lapsiaan, mutta voi kuvitella itsensä siksi aikuiseksi ja sanoa hänen puolestaan sen mitä hän sanoisi: "miksi moitit tuota pientä lasta, eikö hän ansaitse pikemminkin kehuja, katso kuinka kiltti hän on ja miten paljon hän on jo tehnyt ja saanut aikaan" tms.
Suhtautua niihin ajatuksiin kuin todellisina hahmoina. Olla itselleen vanhempi, jonka olisi tarvinnut ja ansainnut.

Lue lisää

Sisäinen kriitikko voi myös rangaista siitä jos tuntee olevansa jossain joskus hyvä. Sellaista oloa, jossa ei moitita, ja saa vain olla, ja on hyvä sellaisena kuin on, voi olla vaikea oppia sietämään. Siihenkin voi koettaa valmentautua tietoisesti. Jos on ehdollistunut lapsena, että tulee rangaistus jos "luulee olevansa joku" ei uskalla jäädäkään siihen tunteeseen. Niitäkin hetkiä kuitenkin on, vaikka kärsisi arvottomuudesta yleisesti.

Anonyymi kirjoitti:

Omalle sisäiselle moittijalle voi sanoa suoraankin vastaan, vaikka "mitäs siinä moitit, millä perusteella väität että olisin huono tässä asiassa, olisitko itse muka yhtään parempi, tiedätkö edes miten vaativa tehtävä tämä on" jne. Niin kuin se olisi todellinen ihminen. Sillä ne itseä mollaavat ajatukset, jotka saavat aikaan jatkuvan häpeän ja huonouden tunteen, ovat syntyneet ihmisten seurassa jotka ovat kohdelleet näin.
Voi myös kuvitella mielessään tilanteen, jossa on jossain kaupungilla liikkeellä ylikriittisen vanhemman kanssa, joka moittii lastaan. Viereen tulee joku toinen aikuinen, joka huomaa tilanteen ja jolle tulee paha olo lapsen puolesta. Tosielämässä vieraiden on vaikea puuttua siihen miten vanhemmat kasvattavat lapsiaan, mutta voi kuvitella itsensä siksi aikuiseksi ja sanoa hänen puolestaan sen mitä hän sanoisi: "miksi moitit tuota pientä lasta, eikö hän ansaitse pikemminkin kehuja, katso kuinka kiltti hän on ja miten paljon hän on jo tehnyt ja saanut aikaan" tms.
Suhtautua niihin ajatuksiin kuin todellisina hahmoina. Olla itselleen vanhempi, jonka olisi tarvinnut ja ansainnut.

Lue lisää

Terapiassa käytiinkin näitä paljon läpi. Päässään pitäisi käydä aikuisen minän ja lapsi minän välistä keskustelua. Toitottaa itselleen positiivisia ja rauhoittavia asioita... Treenailen tätä edelleen ja varmaan vielä kauan...

Jumala yksin rakastaa
Jumala voi sinut pelastaa
Jos jumalakaan ei auta
Kokeile lyricaa