Kuinka päästä yli syyllisyyden tunteesta?

Jooh lähetään sillä liikkeelle, että jokainen trolli lähtee tässä kohtaa keskustelusta kiitos, aihe on itselle todella vaikea ja surua edelleen käsitellään aktiivisesti.

Tässä nyt puheenaiheena ei ole ihminen, vaan itselleni erittäin rakas koira, joka tallusti matkassa mukana 16-vuotta. Viime syksynä hänet jouduin päästämään sateenkaarisillan ylitse, joka oli jo itsessään vaikea päätös, kun hänen kanssaan olen 1-vuotiaasta saakka möngerrellyt. Tosiaan täällä puhuu kohta 17-vuotias.

Syy lopetuksen takana oli sellainen, jonka minun olisi kuulunut aikaisemmin tajuta ja osata päästää irti. Hän oli ensinnäkin iso koira, puhun nyt siis sakemannin, samojedin ja labbiksen risteytyksestä, rescue koira. Lonkat vaivasi jo tietenkin ja vanhuudenhöperö oli iskenyt. Silti oli aivan mielettömän ystävällinen ja tuli aina apuun, kun itseänikin itketti että mitä tästä nyt tulee.

Mutta joo hän lakkas syömästä seuraavaksi ja joi heikosti, tässä oli ensimmäinnen "red flag", mutta en tässäkään kohtaa osannut päästää irti.

Kulu noin viikko ja hän alkoi pärskiä verta, ilmeisesti syynä oli kasvain nenässä. Paska ihminen kun olen, en edelleenkään tehnyt mitään. Lenkit jäi 5min lenkeiksi pihan ympäri ja se eloisuus mitä koirassa oli ollut, ei enää näkynyt.

Tästä meni kuukausi, ja hänellä alko epilepsia kohtauksen alkuja, mitä ei siinä kohtaa vielä tiedetty, että se epilepsia oli. Koiralla alkoi olla vaikea hengittää ja liikkuminen vaivalloista. Mitään en tehnyt asian eteen, kaivoin itelleni vaan syvempää hautaa, vaikka todellisuudessa hän olisi ollut se hautaa kaipaava.

Tästä kaksi viikkoa tein päätöksen, että nyt riitti. En pystynyt olla lopetustilanteessa mukana, vaan äiti vastaanotti eläinlääkärin meille. Meni kolmisen tuntia, ennen kuin pystyin tulla kotiin takaisin. Äiti sanoi, että lopetustilanne oli ollut rauhaisa, mutta viikko sen jälkeen äiti myönsi koiran saaneen aggressiivisen epilepsia kohtauksen ennen piikkiä. Menin tästä ihan rikki.

Nyt en kaipaa sääliä, sitä ei kiitos. Konkreettisia neuvoja. Vuosi kohta olen kamppaillut tän asian kanssa ja olo pahenee pahenemistaan mitä pidemmälle päästään. Alotin just uuden lukion ja ensimmäinen vuosi meni täysin pilalle ahdistuksen ja surun takia. En osaa tulla tämän asian kanssa ollenkaan toimeen, enkä pääse eteenpäin, ennen kun syyllisyydestä pääsee yli.

Toisin sanottuna olo on se, että olisin antanut parhaalle ystävälleni kivuliaan kuoleman, vaikka olisin voinut vaikuttaa asiaan - monesti. Hän on minulle edelleen erittäin rakas ja tärkeä, ja toivoisin, että voisin muistella ystävääni ilman tätä tunnetta jatkossa.

Kiitos, jos joku jaksaa auttaa tai edes lukea tänne asti.