Ero, miten olisi voinut välttää?

nainen on naiselle susi. > pitänee paikkansa.

Kuvaamasi kaltaista tilannetta yleensä edeltää jo pidempi ajanjakso ettei suhde oli toiminut. Monesti ainakin naiset on yrittäneet puhua kumppanillensa jo tuolloin, että jotain tarttis tehdä, että suhteen saa toimivaksi. Jos suhde pitkään jatkuu huonona on mielestäni aika loogista, että jompikumpi ihastuu johonkin toiseen ja suhde silloin katkeaa. On aika läpinäkyvääkin ryhtyä toimimaan siinä vaiheessa, kun vasta toisen menettämisestä on jo suuri. Yleensä tuommoiset muutokset ei myöskään kestä, vähän sama ilmiö kuin painon pudotuksessa. Moni onnistuu pudottamaan painoaan, mutta juju on siinä, että onnistuu luomaan uudenlaiset elämäntavat ja pitämään painonsa alempana.

Anonyymi kirjoitti:

Kuvaamasi kaltaista tilannetta yleensä edeltää jo pidempi ajanjakso ettei suhde oli toiminut. Monesti ainakin naiset on yrittäneet puhua kumppanillensa jo tuolloin, että jotain tarttis tehdä, että suhteen saa toimivaksi. Jos suhde pitkään jatkuu huonona on mielestäni aika loogista, että jompikumpi ihastuu johonkin toiseen ja suhde silloin katkeaa. On aika läpinäkyvääkin ryhtyä toimimaan siinä vaiheessa, kun vasta toisen menettämisestä on jo suuri. Yleensä tuommoiset muutokset ei myöskään kestä, vähän sama ilmiö kuin painon pudotuksessa. Moni onnistuu pudottamaan painoaan, mutta juju on siinä, että onnistuu luomaan uudenlaiset elämäntavat ja pitämään painonsa alempana.

Lue lisää

Juurikin näin, en hoksannut sitä tuohon kirjoittaa, mutta asia on kyllä näin kuten sanot. Sitä tarkoitinkin sillä, että asiat olisi useimmiten vielä saatavissa kuntoon, jos molemmin puolin olisi tahtoa. Sitten kun toisella ei ole enää tahtoa, on peli ns menetetty.

Useimmiten se "jotain tarttis tehdä", ilmenee siten että esim nainen on tyytymätön mieheensä, ja haluaisi tämän muuttuvan. Näkemättä kuitenkaan sitä että hän on itse 50% osasyyllinen asioihin. Jos kuvittelee että parisuhde voisi parantua, vain jos toinen muuttuisi, ollaan jo pahasti metsässä.

Pitkien parisuhteiden salaisuus on se, että ymmärretään oma osuus, ja se ettei toinen voi kuitenkaan hirveästi muuttua. Pitää vain hyväksyä toisen puutteet, tai sitten olla hyväksymättä, välimuoto ei oikein toimi. Itseään ja omaa ajattelutapaa on helpompi muuttaa kuin toista ihmistä.

Se on selvää että koskaan ei löydä täydellistä puolisoa. Aina löytyy jotain parannettavaa, kukaan ei ole täydellinen. Jos toisen muuttamisen tielle lähtee, niin saa olla vaihtamassa puolisoa parempaan aina muutaman vuoden välein.

Toki alkoholismi yms vaikeat jutut, mustasukkaisuus, väkivalta, jne. Silloin on suhteen lopettamisen paikka. Mutta ns suhteen arkipäiväistyminen, siihen on aina molemmat 50% osallisia, ja täytyisi osata katsoa myös peiliin.

Anonyymi kirjoitti:

Juurikin näin, en hoksannut sitä tuohon kirjoittaa, mutta asia on kyllä näin kuten sanot. Sitä tarkoitinkin sillä, että asiat olisi useimmiten vielä saatavissa kuntoon, jos molemmin puolin olisi tahtoa. Sitten kun toisella ei ole enää tahtoa, on peli ns menetetty.

Useimmiten se "jotain tarttis tehdä", ilmenee siten että esim nainen on tyytymätön mieheensä, ja haluaisi tämän muuttuvan. Näkemättä kuitenkaan sitä että hän on itse 50% osasyyllinen asioihin. Jos kuvittelee että parisuhde voisi parantua, vain jos toinen muuttuisi, ollaan jo pahasti metsässä.

Pitkien parisuhteiden salaisuus on se, että ymmärretään oma osuus, ja se ettei toinen voi kuitenkaan hirveästi muuttua. Pitää vain hyväksyä toisen puutteet, tai sitten olla hyväksymättä, välimuoto ei oikein toimi. Itseään ja omaa ajattelutapaa on helpompi muuttaa kuin toista ihmistä.

Se on selvää että koskaan ei löydä täydellistä puolisoa. Aina löytyy jotain parannettavaa, kukaan ei ole täydellinen. Jos toisen muuttamisen tielle lähtee, niin saa olla vaihtamassa puolisoa parempaan aina muutaman vuoden välein.

Toki alkoholismi yms vaikeat jutut, mustasukkaisuus, väkivalta, jne. Silloin on suhteen lopettamisen paikka. Mutta ns suhteen arkipäiväistyminen, siihen on aina molemmat 50% osallisia, ja täytyisi osata katsoa myös peiliin.

Lue lisää

Niin, monestihan se menee niin, että naisella on ensin tahtoa, mutta miehellä ei, tai toistepäin ja sitten toinen herää liian myöhään. Mä en oikein usko, että monetkaan suhteissa funtsii että vain toisen pitäis muuttua ja monethan käy terapioissakin eikä niissä koskaan käsitellä vain toisen muuttumista vaan kokonaisuutta. Ite ainakin koin, että tein niin tai näin niin mikään ei muutu tai mietin, että jos tekis tai olis noin niin ehkä sit kaikki toimis eli syyllisyyttä. Mutta olen oppinut asiassa kuin asiassa, että toisen puolesta ei voi muuttua, toimia eikä ottaa kontolleen toisen tekemisiä. Mä ite uskon, että harvemmin erot johtuu suhteen arkipäiväistymisestä. Ja tottakai viime kädessä kysymys on myös siitä kuinka paljon asioita sietää, toiset on siinäkin vahvempia. Tiedä sitten, onko avioliiton tarkoitus selviytymistarina.

Anonyymi kirjoitti:

Niin, monestihan se menee niin, että naisella on ensin tahtoa, mutta miehellä ei, tai toistepäin ja sitten toinen herää liian myöhään. Mä en oikein usko, että monetkaan suhteissa funtsii että vain toisen pitäis muuttua ja monethan käy terapioissakin eikä niissä koskaan käsitellä vain toisen muuttumista vaan kokonaisuutta. Ite ainakin koin, että tein niin tai näin niin mikään ei muutu tai mietin, että jos tekis tai olis noin niin ehkä sit kaikki toimis eli syyllisyyttä. Mutta olen oppinut asiassa kuin asiassa, että toisen puolesta ei voi muuttua, toimia eikä ottaa kontolleen toisen tekemisiä. Mä ite uskon, että harvemmin erot johtuu suhteen arkipäiväistymisestä. Ja tottakai viime kädessä kysymys on myös siitä kuinka paljon asioita sietää, toiset on siinäkin vahvempia. Tiedä sitten, onko avioliiton tarkoitus selviytymistarina.

Lue lisää

Kävin joskus exäni kanssa pariterapiassa, ja kyllä se aika yksipuolista syyttelyä oli. Sekä terapeutti että ex puoliso nostivat vain esille niitä asioita, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kukaan ei kysynyt missään vaiheessa, miten minä koin asiat.

Esimerkiksi koin olevani vuosia päävastuussa kodista ja lapsista, kun exällä oli aikaa vieviä harrastuksia. Olen siis mies. Toki se on vain minun kokemukseni, mutta kyllä moni huomautteli minulle jo paljon ennen eroa, että "asuuko vaimosi täällä enää ollenkaan". Kyllä, hän oli aktiivinen kilpaharrastaja, sekä tykkäsi myös tapailla kavereitaan. Käytännössä joka arkipäivä hän tapasi tulla vasta iltayhdeksän aikoihin kotiin, milloin harrastuksissa, milloin ystävillä. Myös lapset monesti kyseli, että milloin äiti tulee kotiin. Lisäksi viikonloppuisin usein kisoja yms tapahtumia ja illanistujaisia.

Tämmöistä oli siis vuosia, totuin tavallaan siihen, että olin ns koti-isä, ja pystyin tekemään osan töistä etänä. Toisaalta minua hiersi se, että tunsin ihan oikeasti, ettei minulla ole parisuhdetta, vaan olen lähinnä koti sisäkkö. Tottakai sellainen alkaa hiertää, varsinkin kun toinen ei anna mitään kiitosta, liihottaa vain liihottamistaan. Toisaalta nautin olostani lasten kanssa, enkä heihin missään vaiheessa väsynyt. Vaan enemmänkin siihen parisuhteen puuttumiseen.

Joskus yritin järjestää kahdenkeskistä laatuaikaa, mutta exä ei ollut hirveän kiinnostunut moisesta. Pitkin hampain lähti kanssani illalliselle ravintolaan, tai teatteriin, ja huokaili samalla että hän voisi lukea mieluummin yksin rauhassa kirjaa.

Loppuaikoina mietin monesti, että eihän tämä ole oikein, että toinen ei osallistu juuri mihinkään, muuta kuin itseensä ja omiin huvituksiin. Kaikki kahdenkeskinen oli väkinäistä, ja minä olin aina se joka yritin jotain järjestää. Ja kyllä, mietin loppuaikoina itsekin eroa, koska koin olevani niin yksin lasten kanssa.

Lopulta viimeinen niitti oli se, kun sanoin että kaverit pyysi juhliin viikonloppuna, etten pystyisi katsoa lapsia eräänä viikonloppuna, milloin hänellä olisi kisat. Oli nimittäin itsestäänselvyys, että minä automaattisesti olen aina käytettävissä, kuten aina ennenkin. Laskin tuolloin kesällä, että hän oli ollut vain yhtenä viikonloppuna viimeisen puolen vuoden ajan kotona. Ajattelin että minullakin on oikeus ilmoittaa, hyvissä ajoin, että tuo viikonloppu mulla olisi menoja.

Ja voitteko kuvitella. Tämä nostettiin myöhemmin pariterapiassa niin suuresti esille, että tunsin olevani miltei rikollinen, kun olin kehdannut pilata hänen kisaviikonloppunsa. Muistan kuinka hän mielenosoituksellisesti perui kisansa, ilmoittamatta minulle siitä mitään, jotta saisi uhriutua lasten kanssa.

Tätä tarkoitin. Minua syyllistettiin tällaisesta, ja kukaan ei kysynyt minulta, miltä minusta mahtoi tuntua, tai koinko asioissa tasapuolisuutta ylipäätään. Jopa pariterapeutti oli täysin exän talutusnuorassa, eikä nähnyt asiaa laajemmin, vain tämän pienen irroitetun osan.

Olisi ollut helpompi keskustella, jos toinen osapuoli olisi tullut puolitiehen vastaan. Mutta ei. Pelkkää syyllistämistä ja poterosta huutamista. Nostin kädet pystyyn ja luovutin. Ainut järkevä vaihtoehto tuollaisen kanssa, oli laittaa nimi paperiin ja thats it.

Anonyymi kirjoitti:

Kävin joskus exäni kanssa pariterapiassa, ja kyllä se aika yksipuolista syyttelyä oli. Sekä terapeutti että ex puoliso nostivat vain esille niitä asioita, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kukaan ei kysynyt missään vaiheessa, miten minä koin asiat.

Esimerkiksi koin olevani vuosia päävastuussa kodista ja lapsista, kun exällä oli aikaa vieviä harrastuksia. Olen siis mies. Toki se on vain minun kokemukseni, mutta kyllä moni huomautteli minulle jo paljon ennen eroa, että "asuuko vaimosi täällä enää ollenkaan". Kyllä, hän oli aktiivinen kilpaharrastaja, sekä tykkäsi myös tapailla kavereitaan. Käytännössä joka arkipäivä hän tapasi tulla vasta iltayhdeksän aikoihin kotiin, milloin harrastuksissa, milloin ystävillä. Myös lapset monesti kyseli, että milloin äiti tulee kotiin. Lisäksi viikonloppuisin usein kisoja yms tapahtumia ja illanistujaisia.

Tämmöistä oli siis vuosia, totuin tavallaan siihen, että olin ns koti-isä, ja pystyin tekemään osan töistä etänä. Toisaalta minua hiersi se, että tunsin ihan oikeasti, ettei minulla ole parisuhdetta, vaan olen lähinnä koti sisäkkö. Tottakai sellainen alkaa hiertää, varsinkin kun toinen ei anna mitään kiitosta, liihottaa vain liihottamistaan. Toisaalta nautin olostani lasten kanssa, enkä heihin missään vaiheessa väsynyt. Vaan enemmänkin siihen parisuhteen puuttumiseen.

Joskus yritin järjestää kahdenkeskistä laatuaikaa, mutta exä ei ollut hirveän kiinnostunut moisesta. Pitkin hampain lähti kanssani illalliselle ravintolaan, tai teatteriin, ja huokaili samalla että hän voisi lukea mieluummin yksin rauhassa kirjaa.

Loppuaikoina mietin monesti, että eihän tämä ole oikein, että toinen ei osallistu juuri mihinkään, muuta kuin itseensä ja omiin huvituksiin. Kaikki kahdenkeskinen oli väkinäistä, ja minä olin aina se joka yritin jotain järjestää. Ja kyllä, mietin loppuaikoina itsekin eroa, koska koin olevani niin yksin lasten kanssa.

Lopulta viimeinen niitti oli se, kun sanoin että kaverit pyysi juhliin viikonloppuna, etten pystyisi katsoa lapsia eräänä viikonloppuna, milloin hänellä olisi kisat. Oli nimittäin itsestäänselvyys, että minä automaattisesti olen aina käytettävissä, kuten aina ennenkin. Laskin tuolloin kesällä, että hän oli ollut vain yhtenä viikonloppuna viimeisen puolen vuoden ajan kotona. Ajattelin että minullakin on oikeus ilmoittaa, hyvissä ajoin, että tuo viikonloppu mulla olisi menoja.

Ja voitteko kuvitella. Tämä nostettiin myöhemmin pariterapiassa niin suuresti esille, että tunsin olevani miltei rikollinen, kun olin kehdannut pilata hänen kisaviikonloppunsa. Muistan kuinka hän mielenosoituksellisesti perui kisansa, ilmoittamatta minulle siitä mitään, jotta saisi uhriutua lasten kanssa.

Tätä tarkoitin. Minua syyllistettiin tällaisesta, ja kukaan ei kysynyt minulta, miltä minusta mahtoi tuntua, tai koinko asioissa tasapuolisuutta ylipäätään. Jopa pariterapeutti oli täysin exän talutusnuorassa, eikä nähnyt asiaa laajemmin, vain tämän pienen irroitetun osan.

Olisi ollut helpompi keskustella, jos toinen osapuoli olisi tullut puolitiehen vastaan. Mutta ei. Pelkkää syyllistämistä ja poterosta huutamista. Nostin kädet pystyyn ja luovutin. Ainut järkevä vaihtoehto tuollaisen kanssa, oli laittaa nimi paperiin ja thats it.

Lue lisää

Ihmeellinen pariterapia sinulla ollut, jos vain toista kuunneltiin. Tekstistäsi haluan nostaa yhden asian esiin. En omista asioistani aio tänne enempää kertoa ja teidän tilanteesta on vaikea tietää, mutta itselleni terapiassa todellakin suositeltiin, että viettäisin paljon aikaa myös mualla kuin kotona, jotta jaksaisin, tämä antaisi mahdollisuuden toiselle korjausliikkeisiin ja pikkuhiljaa voitaisiin palata normaalimpaan. Muutokseen tarvitaan aina kaksi. Voisiko sinullakin olla niin, että kumppanisi ei pysty olemaan kotona? Suhde toimii, jos kumpikin haluaa toisen parasta, eikä vain omasta näkökulmasta vaan sen toisen tarpeet huomioiden. Tämä ketju on ollut terapeuttinen itselleni, kiitos. Ajatusten purkua.

Anonyymi kirjoitti:

Kuvaamasi kaltaista tilannetta yleensä edeltää jo pidempi ajanjakso ettei suhde oli toiminut. Monesti ainakin naiset on yrittäneet puhua kumppanillensa jo tuolloin, että jotain tarttis tehdä, että suhteen saa toimivaksi. Jos suhde pitkään jatkuu huonona on mielestäni aika loogista, että jompikumpi ihastuu johonkin toiseen ja suhde silloin katkeaa. On aika läpinäkyvääkin ryhtyä toimimaan siinä vaiheessa, kun vasta toisen menettämisestä on jo suuri. Yleensä tuommoiset muutokset ei myöskään kestä, vähän sama ilmiö kuin painon pudotuksessa. Moni onnistuu pudottamaan painoaan, mutta juju on siinä, että onnistuu luomaan uudenlaiset elämäntavat ja pitämään painonsa alempana.

Lue lisää

Usein se uusi suhdekin menee karille, jollei yhtään mieti mikä edellisessä meni vikaan, ei kun suhteesta toiseen, no ensiksi on oikeen kivaa, mutta kun arki koittaa niin taas ollaan samassa pisteessä, kun edellisenkin suhteen kanssa, näin kävi mulle , eron jälkeen on hyvä pitää tauko ja olla yksin muutama vuosi ja sitten vasta alkaa katsoa uutta.
Nyt mulla uusi orastava suhde, ja nyt hitaasti etiäpäin ei heti muuteta yhteen tutustutaan ensin kunnolla ja katsotaan mitä tästä tulee.

Anonyymi kirjoitti:

Usein se uusi suhdekin menee karille, jollei yhtään mieti mikä edellisessä meni vikaan, ei kun suhteesta toiseen, no ensiksi on oikeen kivaa, mutta kun arki koittaa niin taas ollaan samassa pisteessä, kun edellisenkin suhteen kanssa, näin kävi mulle , eron jälkeen on hyvä pitää tauko ja olla yksin muutama vuosi ja sitten vasta alkaa katsoa uutta.
Nyt mulla uusi orastava suhde, ja nyt hitaasti etiäpäin ei heti muuteta yhteen tutustutaan ensin kunnolla ja katsotaan mitä tästä tulee.

Lue lisää

Juuri luin asiantuntijan vinkit siitä kuinka oikeasti ei ole olemassa mitään tiettyä sopivaa aikaa eron jälkeen, koska voi mennä jonkun toisen kanssa kimppaan. Jollekin riittää pari viikkoa, jollekin kuukausi, jollekin vuosia ja jollekin ei koskaan. Vaikka olisit vuosia eron jälkeen yksin niin ei se kerro mitään oletko käsitellyt erosi. Jokainen suhde on myös omanlaisensa niinkuin me kaikki ihmiset olemme erilaisia. Mutta morjensta nyt, viettäkää ihmeessä aikanne tällä palstalla sitä ihmetellen, on paljon turvallisempaa, ei tule pettymyksiä eikä mitään muutakaan.

Anonyymi kirjoitti:

Kävin joskus exäni kanssa pariterapiassa, ja kyllä se aika yksipuolista syyttelyä oli. Sekä terapeutti että ex puoliso nostivat vain esille niitä asioita, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kukaan ei kysynyt missään vaiheessa, miten minä koin asiat.

Esimerkiksi koin olevani vuosia päävastuussa kodista ja lapsista, kun exällä oli aikaa vieviä harrastuksia. Olen siis mies. Toki se on vain minun kokemukseni, mutta kyllä moni huomautteli minulle jo paljon ennen eroa, että "asuuko vaimosi täällä enää ollenkaan". Kyllä, hän oli aktiivinen kilpaharrastaja, sekä tykkäsi myös tapailla kavereitaan. Käytännössä joka arkipäivä hän tapasi tulla vasta iltayhdeksän aikoihin kotiin, milloin harrastuksissa, milloin ystävillä. Myös lapset monesti kyseli, että milloin äiti tulee kotiin. Lisäksi viikonloppuisin usein kisoja yms tapahtumia ja illanistujaisia.

Tämmöistä oli siis vuosia, totuin tavallaan siihen, että olin ns koti-isä, ja pystyin tekemään osan töistä etänä. Toisaalta minua hiersi se, että tunsin ihan oikeasti, ettei minulla ole parisuhdetta, vaan olen lähinnä koti sisäkkö. Tottakai sellainen alkaa hiertää, varsinkin kun toinen ei anna mitään kiitosta, liihottaa vain liihottamistaan. Toisaalta nautin olostani lasten kanssa, enkä heihin missään vaiheessa väsynyt. Vaan enemmänkin siihen parisuhteen puuttumiseen.

Joskus yritin järjestää kahdenkeskistä laatuaikaa, mutta exä ei ollut hirveän kiinnostunut moisesta. Pitkin hampain lähti kanssani illalliselle ravintolaan, tai teatteriin, ja huokaili samalla että hän voisi lukea mieluummin yksin rauhassa kirjaa.

Loppuaikoina mietin monesti, että eihän tämä ole oikein, että toinen ei osallistu juuri mihinkään, muuta kuin itseensä ja omiin huvituksiin. Kaikki kahdenkeskinen oli väkinäistä, ja minä olin aina se joka yritin jotain järjestää. Ja kyllä, mietin loppuaikoina itsekin eroa, koska koin olevani niin yksin lasten kanssa.

Lopulta viimeinen niitti oli se, kun sanoin että kaverit pyysi juhliin viikonloppuna, etten pystyisi katsoa lapsia eräänä viikonloppuna, milloin hänellä olisi kisat. Oli nimittäin itsestäänselvyys, että minä automaattisesti olen aina käytettävissä, kuten aina ennenkin. Laskin tuolloin kesällä, että hän oli ollut vain yhtenä viikonloppuna viimeisen puolen vuoden ajan kotona. Ajattelin että minullakin on oikeus ilmoittaa, hyvissä ajoin, että tuo viikonloppu mulla olisi menoja.

Ja voitteko kuvitella. Tämä nostettiin myöhemmin pariterapiassa niin suuresti esille, että tunsin olevani miltei rikollinen, kun olin kehdannut pilata hänen kisaviikonloppunsa. Muistan kuinka hän mielenosoituksellisesti perui kisansa, ilmoittamatta minulle siitä mitään, jotta saisi uhriutua lasten kanssa.

Tätä tarkoitin. Minua syyllistettiin tällaisesta, ja kukaan ei kysynyt minulta, miltä minusta mahtoi tuntua, tai koinko asioissa tasapuolisuutta ylipäätään. Jopa pariterapeutti oli täysin exän talutusnuorassa, eikä nähnyt asiaa laajemmin, vain tämän pienen irroitetun osan.

Olisi ollut helpompi keskustella, jos toinen osapuoli olisi tullut puolitiehen vastaan. Mutta ei. Pelkkää syyllistämistä ja poterosta huutamista. Nostin kädet pystyyn ja luovutin. Ainut järkevä vaihtoehto tuollaisen kanssa, oli laittaa nimi paperiin ja thats it.

Lue lisää

Ihan hirveen itsekäs exä sulla, oikeesti törkeää käytöstä häneltä. Ja terapeutilta.

Sukset meni ristiin

Joskus sitä vaan kasvetaan erilleen, ja suhdetta pitkään nakertanut asia, jonka tiedosti jo aika alusta saakka, kasvaa lopulta niin suhteettomaan mittaan, että sitä ei enää jaksa sietää. Siihen päälle lukuisat muut pettymykset, kommunikaatiovaikeudet... Lopulta ei enää edes kiinnosta pelastaa mitään, koska mitäpä sekään muuttaisi.