Hypokondria / luulotuti / sairauksien pelko

Sulla on varmaan oireita kun noin paljon pelkäät ja HIv testiin voi mennä ja eikä maksa mitään.Seksiä ei kannata harrastaa niin hiv ei tartu.

Luulotaudilta tosiaan vaikuttaa.
Mutta kun pelkää kaikki sairaudet läpi, eikä niitä sitten olekaan, niin jatkossa voi elää ilman sairauden pelkoa. Vaihtoehdot saattavat loppua jossain vaiheessa.
Sitten tulee todettua itsensä täysin terveeksi.

Neuroosi sinulla on. Olen kärsinyt samoista oireista. Ja tyypillisintä on kun yhdestä pelosta pääsee eroon ja niin uusi astuu tilalle. Tilanne on niin kauan loputon kierre kunnes keksit jonkun näistä 1. Harrastukset elämänsisältö 2. Terapia 3. Lääkitys. Kannattaa tehdä jotain ennenkuin karkaa käsistä. Kyseisellä pakkoneuroosilla on paha tapa muuttua somatisaatiohäiriösi eli alat saamaan oireitakin sen mukaan mitä pelkäät milloinkin. Ja tämä taas johtaa lääkäri/sairaalakäynteihin. Ja lopulta kun sinulla onkin jotain oikeasti niin kukaan ei usko sinua.


Terveisin kokemuksen syvällä rintaäänellä

Hypokondria on ikävä seuralainen, varsinkin silloin, jos tauti on niin vakava, että sairastunut todellakin somatisoi itselleen pelkojensa kohteeseen kipuja ja muita tuntemuksia. Tällaisen uhri olen minäkin, ja vaikka tiedän, miten voimakas vaikutus psyykellä on kehoon, että kun tarpeeksi pelkää ja murehtii, niin saattaa tulla oireitakin, niin siitä huolimatta olen "sairastanut" erilaisia sairauksia selkein oirein. Esim. vatsasyövän pelko aiheutti ylävatsaan kipua ja paineentunnetta, sekä suolen toiminnan häiriöitä. Syövän pelko suolistossa aiheutti kipuja alavatsaan ja siten, että jopa suolen supistelu tuntui kipeältä juuri siinä kohdassa, missä uskoin syövän olevan. Psyyke kun on yhtä fyysinen osa kehoa kuin itse kehokin, niin tietenkin se voi aiheuttaa oireita pelkän luulon kautta.

Vuosia sitten minulle väitettiin, että poden somatisaatiohäiriötä, johon en tosin itse uskonut lainkaan, eikä omaiset ja tututkaan.
Yleislääkärit käskivät vain juttelemaan psykiatrille, lähetettäkin laitettiin.
Kuinka ollakaan, yksi iso leikkaus ja somatisaatio oli poissa...
Näinkin voi käydä.

Olen 46-vuotias mies ja minulla on ollut pitkään ahdistushäiriötä ja sen tuomaa masennusta. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Syyt ovat oletettavasti lapsuuden traumoissa. Hypokondria on kehittynyt viimeisen 15 vuoden aikana. Olen tarkkaillut melko neuroottisesti itseäni ja jokainen normaalista poikkeava oire on ollut minulle syöpä tai joku muu tappava tauti. Ominaista asialle on nimenomaan se, että kun yhdestä huolesta pääsee, niin tulee toinen tilalle. Viimeisen 5kk aikana minulla on ollut pelko kurkku-, nielu-, eturauhas ja suolistosyövästä. Näiden lisäksi oli myös ylimitoitettu pelko taloudellisesta tilanteesta, joka ajoi lähes psykoottiseen tilaan.

Olen kerran ollut sairaslomalla, kun pelkäsin haimasyöpää. Pelko liitettynä muutenkin raskaaseen elämäntilanteeseen vei minut kuukauden huilille, joka oli käytännössä katsoen monta viikkoa kestänyt paniikkikohtaus. Sain SSRI-lääkkeet, joita olin käyttänyt 10v aiemminkin. En huuda hurraata niille lääkkeille, mutta ymmärrän että monilla ne ovat toimineet paremminkin. Minulla ne maksimissaan auttoivat sille ensimmäiselle portaalle kohti parempaa ja toisaalta voiko niiltä muuta odottaa? Ne eivät ole mitään ihmepillereitä vaan niillä korjataan aivokemiaa. Sivuoireitakin voi tulla, kuten minulla ja ko lääkkeistä on aina jäänyt vähän sellainen kysymysmerkki ilmaan, että auttoivatko nämä nyt oikeasti. Niitä tarjotaan todella helposti. Itselläni ne tekivät kaikesta vaan tasapaksua. Ei ollut oikein iloa eikä surua.

Kävin myös psykoterapiassa. Terapeutin asenne lääkkeisiin oli sama. Olin tulkitsevinani, että hän ei niitä suosinut. Olihan siellä kiva käydä keskustelemassa, mutta en tiedä jäikö minulle siitä varsinaisesti mitään käteen. Tai päähän. Ei siitä haittaakaan ollut. Muutamia hyviä havaintoja sieltä tuli itsestäni. Mutta psykoterapeuttikaan ei ole mikään noita. Sen tehtävä on auttaa kasaamaan sitä palapeliä, jota kutsutaan mieleksi. Terapeutti voi vihjata, että sopisiko tuo pala tuohon? Tai mikäs pala tämä on? Itsesi tehtävä on silti kasata sekin peli.

Parhaimmaksi lääkkeeksi oireisiin olen kokenut liikunnan ja ulkoilun. Se ei tee kerrasta autuaaksi, mutta niiden aktiivinen harrastaminen auttaa selvästi. Yleensä lenkki maaduttaa ajatuksia. Samalla voi kuunnella äänikirjaa tai musiikkia. Vaikka ei kiinnostaisi. Ja kyllä. Olen lähtenyt moisille lenkeille tilanteissa, jossa olen kokenut olevani kuin tunnelissa lähellä psykoosia ja jokainen kerta on auttanut tilannetta vähän. Ja se vähäkin on muuten todella tärkeää niissä tilanteissa. Se sohvalla piehtarointi ja googlailu pahentaa vain asiaa.

Olenko sitten jokin kuolaavaa toista jalkaa laahaavaa kummajainen. En. Normaali työssäkäyvä mies. Arki sujuu. Kukaan ei näe päälle päin mitenkään mitä kamppailuja käyn. Välillä se on todella raskasta. Suosittelen kuitenkin hakeutumaan rohkeasti terveydenhuollon pakeille. Siinä ei ole mitään hävettävää. Siellä saa ainakin vyyhdin aukaisua alkuun ja se mikä ei toiminut minulle voi toimia loistavasti toiselle.

Voi toki tulla päivä kun oireiden takana on oikeasti jotain. Olen kuitenkin huomannut, että aidosti sairastuneiden reaktiot eivät ole samanlaisia kuin mitä neuroottisessa hypokondriassa on. Ei kukaan huonoista uutisista hurraata huuda, mutta se tapa käsitellä niitä on erilainen kuin hypokondriassa.

Jos pelkää syöpää, niin yksi minua helpottanut asia on ollut syöpätilastosovellus, joka löytyy syöpäjärjestön sivuilta. Siellä voi katsella vaikka omalta alueelta kuinka moni on sairastunut tai kuollut mihinkin syöpään. Ja kyllä. Syöpiin voi kuolla, mutta niistä voi myös selvitä ja luvut antavat perspektiiviä asioille. Jos on itse nuori ja pelkää vaikka haimasyöpää, niin tilastot näyttävät aikalailla nollaa niiden kohdalla. Vanhempienkin kohdalla luvut ja riskilukemat eivät ole suuria, mutta toki niiden lukujen takana on aina ihmisiä. Eikä tilastot lämmitä jos osuu omalle kohdalle. Kuitenkin kun katsoo tilastokeskuksen sivuilta kuolinsyitä, niin on todennäköisempää kuolla johonkin ihan muuhun asiaan, joista kannattaisi olla paljon enemmän huolissaan.

Vaan sanopa se kun on ns. tilanne päällä.

Luulotaudissa on juuri se ongelma, että ihminen tarkkailee itse koko ajan kehoaan, tuntemuksiaan.
Jos tulee joku uusi " oire ", vaikka kipu jossain kohdassa, missä ei aiemmin ole ollut, niin saattaa heti alkaa ajattelemaan että olisi jotain vakavaa.
Kaikkiin pieniinkin tuntemuksiin kiinnittää huomiota, ja mitä enemmän niitä miettii, sitä enemmän mielikuvitus lähtee laukalle.
Siihenkin on varmaan joku syy, miksi joillain tapahtuu noin, koska tuo on selkeästi seurausta jostain.
Jonkinlaista ylireagointia kaikkeen.
Ei varmaankaan mitään mukavaa, mutta kai sellaisestakin on mahdollista eroon päästä, jos saa traumansa ym. hoidettua.

Somatisaatio häiriötä ei saa tuoda esiin?
Miksei?

Minulle vuosia sitten väitettiin, että olisi somatisaatiohäiriö, oli ajoittain lääkäreiden kanssa hankalaa. Mutta eipä ollutkaan somatisaatiota, kirurgit hoitivat ongelman leikkauksella.

Turhaa kai on mitään sairauksia pelätä kun fakta on se että lähes varmasti sairastuu johonkin jossain vaiheessa elämäänsä. Tai jos ei sairastu niin ainakin kuolee vanhuuteen. Kuolemakin on lähinnä helpotus verrattuna tähän helvettiin jota elämäksi kutsutaan.