oon 14 vuotias jota ahdistaa kuolema. meinaan sitä et pelkään mitä sen jälkeen tapahtuu. ahdistun joka hetki siitä että apua, kohta kuolen kohta me kaikki kuollaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu? illalla itken koska pelottaa et joku asteroidi osuu maapalloon, esim niinku siin dont look up elokuva tao mikä se ny olikaa:( oonko ainoo?:(
kuolema ahdistaa
Anonyymi
19520
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Koita nyt ajatella järjellä.Kyllä siitä olis uutisisssa jos asteroidi lähestyisi maata.Suurempi todennäkösiyys on kuolla sairauteen kuin atreroidn törmäykseen.Miksi katot elokuvia jotka ahdistaa.
Ei ne ikinä kertoisi sitä suoraan jos sellainen todella olisi osumassa. Siitä huomaisi kun elon muskin raketit lähtisi taivaalle eikä tulisi takaisin...
Onhan tuolla avaruudessa sitä romua ihan riittämiin, joka ei ole takaisin tullut.
Pelkäämisestä etukäteen ei ole mitään hyötyä, ennemminkin haittaa, juurikin psyykkisen voinnin kannalta.
Eikä johonkin lopulliseen tapahtumaan kai auta enää lopussa, onko etukäteen pelännyt vai ei. Jos on loppu tullakseen se tulee myös pelkäämättä.
Varmasti jokainen jossakin vaiheessa miettii syntyjä syviä. Vaikuttaa kuitenkin että turhaan murehdit asiaa. Todennäköisimmin kaikki menee hyvin eikä mitään pahaa tapahdu kun et tietoisesti ota riskejä ja etkä ole holtiton.
Nauti elostasi nyt kun on aikasi ja suunnittele tulevaisuuttasi. (Se miettimäsi asia sitten tulee jokaiselle aikanaan. Tuskinpa siinä mitään pelättävää on, en ainakaan itse keksi mitä pitäs pelätä. Todennäköisesti yhtä luonteva kuin syntymä on siirtymä manan majoille, kenties taivaaseen?)
Keskitä ajatuksesi mukaviin juttuihin ja kuten toinen kirjoittaja neuvoi, elä katsele pelottavia ohjelmia.
Elämän paras aika edessä. Voit sitten 50v funtsia sitä alamäkeä ongelmineen, kunnes kuolet noin 84-vuotiaana, lakaten olemasta, mutta sitä ennen voi elää tätä turhaa elämää, vähän rennommin, ja varsinkin nuorena; harva nuori ymmärtää, että se on parasta aikaa, kun ei ole kuvakulmaa kokonaisuuteen; mutta käytäpä tota, niin on ainakin kirjallisena.
Tät mie en ymmärrä! Kun papinkirjan mukaan olet 80v. Mikä se laittaa isoisän satuilemhan omiaan ikänsä suhteen? Ahistustahan tommottinen vaan kasvattaa.
Oikase, jos olen väärässä !
Vaikkei se ehkä sinua lohduta, mutta jossain vaiheessa elämää meitä
kaikkia ahdistaa kuolema.
Harrasta jotain rauhoittavaa ja ole ystäviesi kanssa.
Älä mieti yksin asioita.
Ehkä ahdisti joskus ihan lapsena, 6 vuotiaana, varmaankin. Tai kymmenen vuotiaana kun joku kuoli. Sen jälkeen ei enää. Nyt keski ikäinen ja valmis siihen mikä päivä tahansa.
Odota vaan kun tulet aikuiseksi niin alat toivomaan tuollaisia asioita...
Minä ainakin toivon että asteroidi osuisi maahan, oikein iso. Olisi aika jännää katsoa tuo elokuva yhdessä... Tai varmaan vaan traumatisoituisit entistä pahemmin.
Olenki jo keski-ikäinen ukko ja minulla ei ole mitään menetettävää. Tosin toivoin tuota jo nuorempana, ei minulla ollut silloinkaan mitään, mutta nyt on vielä vähemmän. Muistelisin että lapsena itkin kun olen elossa enkä kuollut. En ole varma, en ole itkenyt enää kymmeniin vuosiin.
Anna elämäsi Jeesukselle, niin saat vastauksen.
Joo, ristille vaan siitä. Sinä saat mennä ensin.
Kyllä tämä elämä ja kuolema ahdistaa myös 36-vuotiaana, maailmanloppua en varsinaisesti kuitenkaan pelkää.
Ei maailman loppua kannata pelätä, kuten ei maailman alkuakaan. Tämä voisi auttaa monia.
Ei osaa pelätä elämän alkua, mutta kuolemaa pelätään meistä useimmat. Jokuhan tässä on. Mistä tulivat tunteet? Tyhjästäkö ne tulivat? Miksi eliöiden ja ihmisten täytyy lisääntyä, jos väestön liikakasvu? Mistä tuli ihmisen seksuaalisuus? Miksi tuli aivot? Sattumaa? Enpä usko.
Kuolema ei niinkään ahdista, vaan se itse kuoleminen. Se ole aina nopea eikä helppo.
Mutta täytyykö kuolemista pohtia liikaa ja ahdistua siinä vaiheessa, jos on vielä terve ja hyvässä kunnossa ?
Menee terve elämä ja eläminen pilalle, jos pohtii jossain hamassa tulevaisuudessa(?) tapahtuvaa kuolemista.
Osalla se on nopea ja helppo, osalla ei, Kaikilla meillä se on kuitenkin edessä joskus.
Itse olin mieli maassa 14-vuotiaana kun voimakas likinäkö vaan eteni ja joutui vaihtamaan aina vahvempiin laseihin. Pelkäsin tulevani sokeaksi eikä saisi ajokorttia tms. Mietin tuolloin ekan kerran itsaria. Meni onneksi ohi. Linssit ohenivat, hommasin parikymppisenä piilolinssit ja myöhemmin leikkautin silmien sisäiset linssit ja likinäkö loppui. Ikäväli 18-45 v oli kivaa aikaa, nuoruus ihmeen huoletonta lamavuosinakin, tuli juhlittua ja käytyä naisissa. Myöhemmin vakiinnuin. Tuossa vajaassa 50:n iässä alkoi selvästi fyysinen raihnaistuminen ja miettiminen elämän rajallisuudesta. Naamasta näki että ryppyjä jo on ja enää eivät nuoret naiset minusta kiinnostuisi jos olisin sinkku. Nyt ikää 60 v. ja raihnaistuminen etenee vaikka harrastan jkv liikuntaa. Naama näyttää peilissä, noh kuusikymppiseltä. Olisin vielä 40 vuotta sitten ollut jo vanha ukko, mutta sisäisesti edelleen tuntuu että olisin max kaksikymppinen. Silti kuolema käy jo mielessä ja tunnustan välillä olevani tuskainen siitä, onko eloa enää fyysisen kuoleman jälkeen. Mietin myös että jos vaimo kuolisi ennen minua, että mihin ruumiini laitetaan, tuhkataanko se vai haudataanko, ja kuka pitää hautajaiset. On tämä elämä vaan lyhyt! Tuntuu että paljon olen tuhlannut elonpäiviä turhaan ja jättänyt aidosti nauttimatta kaikesta pienestä ja ilmaisesta, kuten istuskelusta luonnossa lintuja kuunnellen, olemalla parempi puoliso jne. Nyt alkaa olla myöhäistä enää tehdä asioita uudelleen, tiimalasin hiekka on jo vähissä.
Kuolemasta puhuminen lievittää kuolemanpelkoa jos vain on joku,
jonka kanssa puhua.
Tämä on täysin totta, että puhuminen helpottaa.
Joillekin ihmisille kuolemasta puhuminen toki voi olla niin arka aihe, etteivät halua siitä puhua.