kuolema ahdistaa

Koita nyt ajatella järjellä.Kyllä siitä olis uutisisssa jos asteroidi lähestyisi maata.Suurempi todennäkösiyys on kuolla sairauteen kuin atreroidn törmäykseen.Miksi katot elokuvia jotka ahdistaa.

Varmasti jokainen jossakin vaiheessa miettii syntyjä syviä. Vaikuttaa kuitenkin että turhaan murehdit asiaa. Todennäköisimmin kaikki menee hyvin eikä mitään pahaa tapahdu kun et tietoisesti ota riskejä ja etkä ole holtiton.
Nauti elostasi nyt kun on aikasi ja suunnittele tulevaisuuttasi. (Se miettimäsi asia sitten tulee jokaiselle aikanaan. Tuskinpa siinä mitään pelättävää on, en ainakaan itse keksi mitä pitäs pelätä. Todennäköisesti yhtä luonteva kuin syntymä on siirtymä manan majoille, kenties taivaaseen?)
Keskitä ajatuksesi mukaviin juttuihin ja kuten toinen kirjoittaja neuvoi, elä katsele pelottavia ohjelmia.

Elämän paras aika edessä. Voit sitten 50v funtsia sitä alamäkeä ongelmineen, kunnes kuolet noin 84-vuotiaana, lakaten olemasta, mutta sitä ennen voi elää tätä turhaa elämää, vähän rennommin, ja varsinkin nuorena; harva nuori ymmärtää, että se on parasta aikaa, kun ei ole kuvakulmaa kokonaisuuteen; mutta käytäpä tota, niin on ainakin kirjallisena.

Tät mie en ymmärrä! Kun papinkirjan mukaan olet 80v. Mikä se laittaa isoisän satuilemhan omiaan ikänsä suhteen? Ahistustahan tommottinen vaan kasvattaa.
Oikase, jos olen väärässä !

Vaikkei se ehkä sinua lohduta, mutta jossain vaiheessa elämää meitä
kaikkia ahdistaa kuolema.
Harrasta jotain rauhoittavaa ja ole ystäviesi kanssa.
Älä mieti yksin asioita.

Odota vaan kun tulet aikuiseksi niin alat toivomaan tuollaisia asioita...

Minä ainakin toivon että asteroidi osuisi maahan, oikein iso. Olisi aika jännää katsoa tuo elokuva yhdessä... Tai varmaan vaan traumatisoituisit entistä pahemmin.
Olenki jo keski-ikäinen ukko ja minulla ei ole mitään menetettävää. Tosin toivoin tuota jo nuorempana, ei minulla ollut silloinkaan mitään, mutta nyt on vielä vähemmän. Muistelisin että lapsena itkin kun olen elossa enkä kuollut. En ole varma, en ole itkenyt enää kymmeniin vuosiin.

Anna elämäsi Jeesukselle, niin saat vastauksen.

Kyllä tämä elämä ja kuolema ahdistaa myös 36-vuotiaana, maailmanloppua en varsinaisesti kuitenkaan pelkää.

Itse olin mieli maassa 14-vuotiaana kun voimakas likinäkö vaan eteni ja joutui vaihtamaan aina vahvempiin laseihin. Pelkäsin tulevani sokeaksi eikä saisi ajokorttia tms. Mietin tuolloin ekan kerran itsaria. Meni onneksi ohi. Linssit ohenivat, hommasin parikymppisenä piilolinssit ja myöhemmin leikkautin silmien sisäiset linssit ja likinäkö loppui. Ikäväli 18-45 v oli kivaa aikaa, nuoruus ihmeen huoletonta lamavuosinakin, tuli juhlittua ja käytyä naisissa. Myöhemmin vakiinnuin. Tuossa vajaassa 50:n iässä alkoi selvästi fyysinen raihnaistuminen ja miettiminen elämän rajallisuudesta. Naamasta näki että ryppyjä jo on ja enää eivät nuoret naiset minusta kiinnostuisi jos olisin sinkku. Nyt ikää 60 v. ja raihnaistuminen etenee vaikka harrastan jkv liikuntaa. Naama näyttää peilissä, noh kuusikymppiseltä. Olisin vielä 40 vuotta sitten ollut jo vanha ukko, mutta sisäisesti edelleen tuntuu että olisin max kaksikymppinen. Silti kuolema käy jo mielessä ja tunnustan välillä olevani tuskainen siitä, onko eloa enää fyysisen kuoleman jälkeen. Mietin myös että jos vaimo kuolisi ennen minua, että mihin ruumiini laitetaan, tuhkataanko se vai haudataanko, ja kuka pitää hautajaiset. On tämä elämä vaan lyhyt! Tuntuu että paljon olen tuhlannut elonpäiviä turhaan ja jättänyt aidosti nauttimatta kaikesta pienestä ja ilmaisesta, kuten istuskelusta luonnossa lintuja kuunnellen, olemalla parempi puoliso jne. Nyt alkaa olla myöhäistä enää tehdä asioita uudelleen, tiimalasin hiekka on jo vähissä.

Kuolemasta puhuminen lievittää kuolemanpelkoa jos vain on joku,
jonka kanssa puhua.