Yhtenäisyys - Palvelu - Toipuminen

Tässä kirjoittamani juttu tännekin.

kirj.
[email protected]

Yhtenäisyys – Palvelu – Toipuminen

AA-yhteisön tunnus on ympyrä, jonka sisällä on kannallaan seisova tasasivuinen kolmio. Kolmion alimmainen sivu edustaa toipumista, vasemmanpuoleinen sivu yhtenäisyyttä ja siihen nojaava oikeanpuoleinen sivu palvelua.

Jos tekisimme tuon tunnuksen puusta, vaikkapa tikkataulun kokoiseksi, ja seinälle ripustettavaksi. Se koostuisi neljästä osasta, vanteesta ja kolmesta päistään viistetystä rimanpätkästä. Ja vanteen yläreunaan tulevasta kiinnikkeestä tietysti.

Tunnus voitaisiin koota pystyasentoon ilman liimaa, rautalankaa, eristysnauhaa, nauloja, ruuveja tai muita kiinnitysvälineitä. Ensin nostettaisiin seinälle vanne. Sitten laitettaisiin paikalleen toipumista edustava kolmion kanta. Sen jälkeen pitäisi asettaa yhtenäisyyttä ja palvelua kuvaavat sivut yhtä aikaa toipumista kuvaavan sivun päälle niin, että kolmio pysyisi koossa.

Jos kolmiota koetettaisiin koota muussa järjestyksessä, se hajoaisi.

Olisiko toipuminen ensisijainen asia myös AA-toiminnan kannalta? Sellainen, jonka varaan – ainoastaan – olisi mahdollista rakentaa yhtenäisyyttä ja palveluhenkeä. Tätä taitaa olla hyvä pohtia yhdessä…

Palvelu ensisijaisena, toipuminen sitten myöhemmin?

Minun tulokasaikanani kauan sitten korostettiin ryhmissä minulle ja muille uusille jäsenille palvelun merkitystä. ”Kahvinkeitosta se alkaa.” ”Otat ryhmän avaimen ja vetovuoron niin rupeaa toipumista tapahtumaan.” ”Kahvinkeitto pitää raittiina.”

Vanhat jäsenet selittivät meille, että palvelemalla toisia oppii nöyryyttä – oppii mm. saamansa palautteen ja ohjauksen perustalta keittämään sellaista kahvia, että se on edes juotavaksi kelpaavaa. He myös opettivat meille kahvinkaatajille nöyryyttä lyömällä kämmeniään yhteen silloin, kun he halusivat lisää kahvia. Me nuoremmat emme kuitenkaan aina pystyneet ymmärtämään tuollaista puheenvuoron ja palaverin kulun keskeyttävää elettä erityisen nöyryyden osoitukseksi ja saatoimmepa alkaa epäillä toipuneisuuden ja raittiuden pituuden välistä yhteyttä.

Monet vanhat jäsenet kertoivat lisäksi omista kahvinkeittoajoistaan ja erityisesti niihin liittyneistä v-tutuksen tunteista, jotka saivat vallan, kun piti palaverin jälkeen jäädä yksin tiskailemaan ja tyhjentelemään tuhkakuppeja. Jotkut kertoivat joutuneensa toistuvasti juomaan noihin tunteisiin. Me nuoret pääsimme heidän mielestään helpolla, kun oli siirrytty käyttämään kertakäyttöastioita.

Vanhemmat jäsenet tekivät selväksi sen, että kahvinkeitto on lähtökohtaisesti vastenmielistä puuhaa ja siksi tulokkaille sopivaa hommaa. Maailmanpalvelukokouksessa Suomen edustajat kertoivat muille, että Suomessa kahvinkeittotehtävät ovat toipumisen kannalta tuloksekkaita, ja siksi ensimmäisiä tulokkaille opetettavia asioita.

Korkeamman tasoiset palvelutehtävät AA:ssa ovat vanhempia jäseniä varten, mutta eivät nekään herkkua olleet, he korostivat. Niissäkin tehtävissä ”sai usein vain v-ttuilut palkakseen”, korostettiin meille nuoremmille.

Jotkut vanhemmista jäsenistä korostivat sitä, että he olivat ottaneet oppia kaikesta näkemästään ja kuulemastaan, eivätkä he olleet koskaan ottaneet mitään palvelutehtäviä hoitaakseen. Joku saattoi vielä lisäksi ylpeästi mainita, ettei myöskään ollut lukenut AA-kirjallisuutta. Tämä ”palvelemattomuuden” linja ei vaikuttanut tuottavan toipumista sitäkään vähää, mitä pitkin hampain tehdyt palvelutehtävät näyttivät kuitenkin tuottaneen.

Korkeampiin palvelutehtäviin hakeutuminen ei myöskään turvannut raittiutta kenellekään. Useita Maailmanpalvelukokouksissa Suomen AA:ta edustaneita ja sen erinomaisuudesta kertoneita vanhempia jäseniä odotti kova kohtalo. He putosivat juomaan toimikautensa jälkeen. Harva palasi.

Käytännön ja puheiden yhtäpitävyyttä vertailtaessa lienee pääteltävissä, että AA:ssa tarjolla olevat palvelutehtävät eivät ole ainakaan pelkästään toipumista edistäviä. Niitä on kuitenkin vuosikymmenien ajan tarjottu tärkeimpänä tienä toipumiseen.

Näin saattaa olla edelleenkin. AA-tiedotuksia -lehden tunnuslause vielä vuonna 2004 oli ”Palvelu auttaa toipumaan.”

Yhtenäisyys ensisijaisena?

Kun AA:n alkujäsenten lukumäärä alkoi nopeasti kasvaa, muodostui heidän suurimmaksi huolekseen se, että mahdollisimman monelle tulevalle AA-jäsenelle olisi tarjolla paras mahdollinen toipumista edistävä sanoma. Tämän sanoman tuli olla sellaisessa muodossa, että se olisi mahdollisimman yhteneväinen vanhempien jäsenten kokemuksen kanssa. Menetelmäksi valittiin kirjallisuuden tuottaminen.

AA-kirjallisuuden pääteoksesta ”Alcoholics Anonymous”, ”Nimettömät Alkoholistit”, pyrittiin tekemään sellainen, että sen avulla kuka tahansa lukija voisi päästä alkuun, vaikkapa ilman ryhmää. Lukijalle pyrittiin välittämään sellaista tietoa ja kokemusta, että tämä niiden perusteella voisi saada ymmärryksen tilastaan ja toipumisen välttämättömyydestä sekä siitä, miten Toipumisohjelma otetaan käyttöön: rukouksen, itsetutkistelun, mietiskelyn ja toiminnan, mm. kokousten, keskustelujen ja ”sanomansaattamisen” avulla.

Toipuminen oli tuolloin yhtenäisyyden perusta, paljon enemmän kuin keino yhtenäisyyden tuottamiseksi. Yhtenäisyys oli korkea arvo, mutta kuitenkin itsestään selvä toipumisen sivutuote.

AA-yhteisön yhtenäisyyden varjelemisen merkitys kirkastui alkujäsenille, kun toipuneet alkoholistit (kuten he itseään AA:n pääteoksessa kutsuvat) osoittautuivat vain ihmisiksi. Ihmisiksi, jotka toipumisensa myötä alkoivat esittää omia näkemyksiään siitä, miten yhteistä toimintaa voitaisiin edistää. Koska alkoholistit tuohon aikaan olivat toipuneinakin omapäisiä ja itsepintaisia, tapahtui ryhmissä aika ajoin näkemysten törmäyksiä. Näkemysten törmäyksistä puolestaan kehittyi helposti yksilöiden törmäyksiä. Ryhmien välisissä suhteissa muodostui myös toiminnan päätarkoitusta hämärtäviä kitkatekijöitä.

AA:n 12 Perinteen muodostama kokonaisuus kirjoitettiin ryhmätoiminnan suuntaviivoiksi. Sen taustalla olivat toipuvien alkoholistien keräämät kipeät, jopa ”sydäntäsärkevät”, kokemukset AA:n alkuvuosilta.

Vähintään yhtä voimakkaina vaikuttivat AA:n Perinteiden syntymiseen ennen AA:ta ja sen alkuaikoina toimineiden vahvojen liikkeiden, Washingtonilaisen Seuran ja Oxford-ryhmän, kokemukset. Näiden liikkeiden piirissä tehdyt virheet olivat laajan tietopankin lailla AA:n alkujäsenten käytettävissä. Näitä kokemuksia voidaan pitää AA:n edeltäjäyhteisöjen arvokkaana lahjana AA:lle. AA ei ollut yksin yrittäessään löytää sellaisia toimintatapoja, että omapäisten ja itsekeskeisten ihmisten oli mahdollista toipua yhdessä.

Perinteiden muodostama kokonaisuus määrittelee 1. Perinteessä korostetun yhtenäisyyden merkityksen sellaisten tekijöiden kautta, jotka ovat uhkia yhtenäisyydelle. Näitä tekijöitä käsitellään muissa Perinteissä. Perinteet muistuttavat AA:n vastuista ja vapauksista, sen sisäisistä ja ulkoisista rajoista, sen ”käskyvaltasuhteista”.

Perinteiden takana on pitkä inhimillisen kokemuksen viisaus, jota lienee ainakin pyritty tutkimaan hengellisen heräämisen tuomassa valossa. Sellaisessa valossa niitä kai meidän jälkipolvienkin olisi hyvä tutkia, tai ainakin pyrkien mahdollisimman vapaaksi ”kaikkivoivan Minämme” ohjauksesta.

Yhtenäisyys lienee eräs maailman tunnustetuimmista arvoista. Meille AA:n jäsenille viitoitettu tie yhtenäisyyteen on moniulotteinen ja vaativa. Se perustuu haluun toipua ja kasvaa ihmisenä, haluun saavuttaa ja laajentaa hengellisen heräämisen tila. Tässä tilassa emme ole ”kaikkivoivan Minämme” ohjauksessa ja alttiita ajautumaan vaikeuksiin sisäisesti tai ympäristömme kanssa.

Yhtenäisyyttä voidaan vaatia myös muista lähtökohdista käsin. AA:n alkujäsenet ovat sisällyttäneet meille jättämäänsä perintöön varoituksia joihinkin inhimillisiin luonteenpiirteisiin liittyen. He suosittelevat, että keskittyisimme itsessämme esiintyviin epärehellisyyteen, itsekeskeisyyteen, vihaan ja kaunaan, pelkoon, henkiseen laiskuuteen jne. Toisin sanoen asioihin, jotka ovat yleisiä, jopa ”maan tapa”, ja siksi niin helppoja katsoa ohi; vaikeita nähdä itsessämme ja helppoja havaita toisissa.

Yhtenäisyyden peräänkuuluttaminen ”Minän” pohjalta merkitsee ”Toisten” näkemistä erilaisina. Se merkitsee heidän arvonsa kieltämistä siitä lähtökohdasta käsin, joka on meille alkoholisteille hyvin tuttu: ”Minä tiedän. Muut eivät ymmärrä.” Se merkitsee korvien sulkemista, toisten näkemistä välineinä omien pyrkimysten ajamiseen ja omien tarpeiden täyttämiseen. Se merkitsee toipumisesta kieltäytymistä.

12 Askeleen Toipumisohjelmaan on rakennettu sisään reitti erilaiseen näkökulmaan. Omassa itsessä esiintyvien hyvien ja pahojen ominaisuuksien löytäminen ja tunnustaminen ovat alkua työlle, joka parhaassa tapauksessa johtaa oivalluksen lähteelle: ”Olemme kaikki samanlaisia, meissä kaikissa on niin hyvää kuin pahaakin.” Oman itsensä löytäminen toisessa ihmisessä mahdollistuu.

Ihmistenvälisen yhteyden löytäminen vaikkapa ”hyvitysaskeleiden” myötä osoittaa ”minä ja muut” -asetelman järjettömyyden. Uudenlaiset kokemukset ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa haastavat mustavalkoiset, alkoholistiset ajatusmallit. Näyttää käyvän niinkin, että ”uskon muuttuminen lihaksi” ajaa vastustamattomalla tavalla etsimään ihmistenvälistä yhteyttä sielläkin, missä sellaisen löytyminen näyttää vaikealta.

Yhtenäisyys ilman kasvua ja toipumista, ilman yhteyden etsimistä, lienee AA:ssa mahdottomuus. Olen tulokasvuosistani alkaen havainnoinut mielestäni terveen ja toipumiseen pyrkivän AA:n rinnalla sellaista AA:ta, jossa muutosvastarinta on muodostunut hyveeksi. Toipumisen ja sanomansaaton sijasta kyräillään ja tarkkaillaan mahdollisia uhkatekijöitä. Tästä seuraa, että kaikkea ”uudelta” haiskahtavaa vastustetaan. Vastustajien joukkoa on helppo kutsua koolle: kaikki tuntevat sellaiset AA-jäsenet, jotka ovat ottaneet ”säilyttäjän” raskaan roolin.

Rooleilla on tapana velvoittaa. Samat henkilöt saadaan kapuamaan barrikadeille aina, kun on näkyvissä joku muutoksen mahdollisuus. Vaikka näidenkin ihmisten kohdalla tapahtuu muutoksia ja toipumista, heidän tuottamansa energia ja heitä seuranneet tulisieluiset AA-jäsenet jatkavat työtä ”Hajoittajia” vastaan, ”yhtenäisyyden puolesta”.

Joissakin ryhmissä on myös raskas ”säilyttäjän” leima. Tällaiset ryhmät ovat voimahahmojensa kautta verkostoituneet yhteistyöhön. Muutaman isomman jäsentenvälisen rähäkän nähneenä olen ollut havaitsevinani, että tällaisissa ryhmissä Toipumisohjelman ja Perinteiden tarjoamat, itsetutkistelun ja kehittymisen varaan rakentavat toimintamallit lentävät helposti ensimmäisenä ulos.

Joissain ryhmissä toipumisen merkitystä vähätellään myös rauhallisempina aikoina ja rauhallisemmissa kokouksissa. Jos jossain puheenvuorossa esiintyy ensin luonteenvirheiden ja ”rottamaisuuksien” kuvausta ja sitten toteamus ”Kaikkea saa tehdä, kunhan ei ota ensimmäistä ryyppyä”, ja jos tuo väite jää täysin vaille kommentointia, tiedän, että ryhmä ei yritäkään saattaa Toipumisohjelman tekemiseen perustuvaa AA-sanomaa. Yhtenäisyys (vai vaikeneminen muuten vain?) on tärkeämpi arvo.

Siis toipuminen sittenkin ensin?

Alkoholismista toipuminen on voimakas prosessi. Se saattaa tehdä ihmisestä niin erilaisen kuin ennen, että yhtymäkohdat hänen menneen persoonallisuutensa ja toipuneen minuutensa välillä ovat vähissä. Näin on silloin, kun hän on henkisesti hyvässä kunnossa.

Alkoholismin luonteeseen kuuluu kuitenkin, että itse kunkin toipuvan yksilön (ja todennäköisesti myös AA-ryhmän) henkinen tila ei ole vakio. Se vaihtelee, sitä heiluttavat lukuisat ulkoiset ja sisäiset tapahtumat.

Tästä syystä olemme kaikki jatkuvasti vastuussa omasta toipumisestamme ja hyvinvoinnistamme, niin yksilöinä kuin ryhminäkin. Emme pääse vastuuta pakoon. Jos emme pidä huolta henkisestä kunnostamme, ottaa sairaus vallan, täysin riippumatta raittiiden vuosiemme määrästä tai kotiryhmämme koosta.

Olen viime vuosina tutustunut kaikella minusta irtoavalla perusteellisuudella sellaiseen AA-toimintaan, joka pyrkii löytämään AA:n historian alkuaikojen menestyksekkäitä toimintatapoja. Tätä kaikkialla AA:ssa, niin Suomessa kuin maailmallakin, ohjaa yksi tärkeä kysymys:

Jos AA:n alkuvuosina ohjattiin tulokkaat ensin Toipumisohjelmaan ja sitten ensimmäiseen AA-kokoukseen, ja jos toiminta tuolloin sai raittiiksi kolme tulokasta neljästä, miksi emme käyttäisi noita samoja toimintatapoja tänään?

Palataksemme siihen puiseen AA-tunnukseen: alkuaikojen AA laittoi kolmion kannan – toipumisen – ensin. Muut sivut – yhtenäisyys ja palvelu – asettuivat kannan päälle ja nojaamaan toisiinsa sen jälkeen.

Jos kolmion kaikki sivut eivät ole mukana kuvassa, on AA:n tunnus ja koko AA aivan erinäköinen kuin se, josta ”sata ensimmäistä” jäsentä Nimettömät Alkoholistit -kirjassa kertovat.

Jos ympyrän halki menee vain yksi viiva - - - olkoon, alkaa lähteä muutenkin käsistä.

Tuosta loppukevennyksestä ja muustakin tähän naputtamastani otan täyden vastuun toteamalla, että kaikki on vain omia tulkintojani ja mielipiteitäni, eikä mikään tässä edusta AA:n mielipiteitä. Mikään tässä ei myöskään perustu laajaan ymmärrykseen, mutta laajaan aineistoon sentään kuitenkin.