Naapuri käy varastelemassa, mitä tehdä?

Naapuritalon outo käppänä kuuli pari vuotta sitten, pysähdyttyään höpöttelemään, kun olimme kolaamassa lunta ajotieltä, että olimme seuraavana päivänä lähdössä päivän reissulle. Vasta kuukausia myöhemmin muistin sen, kun etsin antiikkisia hopealusikoitani turhaan. Aloin miettiä tuon naapurin käyttäytymistä: tunkeileva, röyhkeä, puhelias, utelias, juoruileva, tuli liian lähelle, oli liian kiinnostunut meistä, tuntui olevan kiinnostunut ulkorakennuksistamme, esimerkiksi, mitä aitassa oli. Talon entisillä asukkailla oli tapana jemmata rahaa 'patjan alle'.

Aloin miettiä kaikkea tuota ja päättelin, että tuo naapuri oli käynyt varkaissa. Kun läksimme reissuillemme, usein jouduimme ajamaan hänen talonsa ohi. Vaikka olisimme olleet menossa 'lähikauppaan' ruokaostoksille, hän olisi tiennyt, että hänellä oli ainakin tunti aikaa poiketa meillä. Hän oli aikoinaan kai joku talkkarintapainen, eli hänelle on opetettu lukkojen avaamista ja yleisvaimien ja tiirikoiden käyttöä, oletan.

Siltä varalta, että hän taas tunkeutuisi raiskaamaan yksityisen kotimme rauhaa, jätin eteisen sisäoveen viestin, jossa kerroin, mitä ajattelen varkaista. Jostakin syystä, muutamia päiviä myöhemmin hopealusikat löytyivät, mutta ei sieltä, missä ne olivat aina olleet, vaan toiselta puolen huonetta pahvilaatikosta, ikään kuin sinne vahingossa jätettynä. Oliko hän tuonut ne takaisin?

Sitten meni useita kuukausia, etten huomannut mitään sen kummempaa, paitsi että hyypiö ei enää pysähtynyt rupattelemaan. Häpesikö hän? Ei pystynyt tulemaan enää juttusille tietäen minun epäilevän häntä.

Nyt sitten eilen huomasin jotain uutta. Olin säästänyt kolikoita pieneen purkkiin. Siinä oli pohjalla pikkuseteleinä jotain viisisataa euroa. Niiden päällä pienessä minigrip-pussissa kaksieuroisia, sitten euron kolikoita, 50-senttisiä, 20- ja 10-senttisiä. Kukin laji omassa pussissaan. Päällimmäisenä oli pussi pullollaan viiden sentin kolikoita, kymmenisen euron verran. Purkki oli niin painava, ettei sitä oikein jaksanut nostaa yhdellä kädellä. Sen päällä oli kansi. Siihen ulottuakseen oli istuttava sängyllä ja kurkotettava. Kun eilen menin purkille laittaakseni siihen lisää rahaa, huomasin, että kaikki 5- ja 20-senttiset oli hävinneet. Voin kuvitella, miten se tapahtui; tuo liero kouraisi purkin sisältöä ja huomasi siellä olevan rahaa, otti pari pussia. Ei ehkä arvannut niiden olleen lajiteltu. Eli ei kovin nokkela mies, vaikka kelmi.

Viikko sitten etsin valokuva-albumia ja muutamaa kansiota, jossa oli kirjeitä ja muita vanhoja papereita, kaikki yhdessä laatikossa. Onneksi ne eivät olleet meidän omia, vaan entisille omistajille kuuluneita. Sitä tuo meistä niin kovasti kiinnostunut vähäpoika ei ehkä arvannut, vaan vei koko laatikon. Ehkä hänellä oli tarkoitus palauttaa laatikko ulkorakennukseemme tutkittuaan sisältöä. Toivon, että tuokin sen vielä takaisin. Voisimme jopa antaa hänelle anteeksi, jos hän tunnustaa tekonsa; olemmehan me mieheni kanssa niin hirveän mielenkiintoisia taviksia, että ei ihme, että stalkkailee ja tunkeilee. Vitsi vitsi. Mutta kyllä me ymmärrämme ja voimme antaa anteeksi. Hänestä ei kukaan tällä kylällä pidä. Me olemme ainoat, jotka puhuvat, tai siis olemme puhuneet hänelle kuin normaalille naapurille. Hän on jotenkin ihastunut meihin. Ymmärrämme sen. On vaan todella yököttävää, ettei voi luottaa siihen, että kun lukitsee oven jälkeensä, yksityisasiat pysyvät yksityisinä. Raiskattu olo. Olen myös etsinyt antiikkisia lukulaseja (ei, ne eivät ole otsallani). Voin kuvitella, että nekin viehättivät varkaan silmää, kuten olivat minuakin viehättäneet. Entisen omistajan lasit, käyttökelpoiset vielä, siistissä kotelossa, pyöreät john lennon -lasit joustavilla sangoilla. Niitä minulla on kovin ikävä. Saattaa olla muutakin kadonnut, jota en vielä ole huomannut. Se on kauheinta, että hän on voinut käydä läpi kirjeitä, päiväkirjoja, tietokonettani, alusvaatelaatikoitani ja mitä nyt tuollainen pervo äijänkäppänä penkoo. Ei silti taida vielä olla poliisijuttu? Mitä te tekisitte? En odota paljon suomi24-raadilta, mutta on täällä joskus järkeviäkin ihmisiä.

Tämän kirjoituksen tulostan ovelle, kun seuraavan kerran lähdemme kauemmas.