Mieheni ei rakasta minua

Tuo riippuu ihan täysin siitä minkätyyppisiä ihmisiä te ootte. Ei kaikki ihmiset oo hirveen tunteellisia vaan enempi järki-ihmisiä. Jos teillä on hyvä olla niin eikö se riitä, sehän lienee tärkein juttu. Jos itelles se ei riitä niin silloin sun täytyy miettiä mitä tehdä.

Meillä yhteiseloa 26-v, joista avioliitossa 22-v. Minä en ollut rakastunut mieheeni kun aloimme olemaan yhdessä enkä edes kun avioiduimme.
Minä en ole koskaan ollut rakastunut kehenkään.
Mieheni tietää/tiedostaa tämän.
Meillä myös arki sujuu, seksi sujuu ja viihdymme hyvin yhdessä. Mielestäni elämämme on hyvää näinkin.
Sain kuitenkin tässä muutama kuukausi sitten tietää, että eräs mieheni työkaveri
(Hyvin kaunis nainen) on ihastunut mieheeni, viestejä ja puheluita - vaikkakin kuulemma työasioita projektin tiimoilta- tulee useita viikossa. He ovat myös toisinaan käyneet yhdessä lounaalla.
Olen huomannut että tämä huomio naiselta hivelee mieheni itsetuntoa.
Olen huolissani että jos tämä "ihan mukava" elämämme ei enää miehelle riitäkkään, ehkä hän kaipaakin jotain enemmän

Hyvää suomi24palstaa ei olekaan olemassa, sori.

Outoa.
Mikä sitten saa miehesi jakamaan läheisyyttä ja elämää kanssasi?
Mikä siinä tuntuu hyvälle jos rakkautta ei ole?
Mietittekö koskaan miltä tuntuisi olla rakastettu ja miten se rakkauden puute voi vaikuttaa teihin ajan kuluessa?
Ihmisellä on kuitenkin oikeus tuntea itsensä rakastetuksi.
Onko hänellä kenties jotain tunnelukkoja?

Järki liitossa ei ole vikaa jos toimii, mutta oikeaa rakastumista se ei kestä.

Hei ei minunkaan vaikka niin väittää. Terkkuja.

Rakkaus on sitä että pitää toisia suuremmassa arvossa kuin itseään. Ei rakkautta ole mailla halmeilla. Monet naiset eivät halua nykyisin edes kokea äidin rakkautta, ovat niin pahoja ja itsekkäitä.

Miehesi ei ehkä olekaan niin gay kuin luuli olevansa.

Meillä kävi näin kun olimme nuoria. Menimme naimisiin, olen varma että meillä oli rakkautta, tosin mieheni oli melko kokematon. Meille syntyi kaksi ihanaa lasta.
Molemmat olivat vielä vaipoissa, kun mieheni rakastui työpaikallaan. Se nainen halusi välttämättä mieheni itselleen ja sai myös.
Vuotta myöhemmin otin eron ja se nainen lähti myös omille teilleen, eli mies jäi yksin.

Myöhemmin hän meni naimisiin ja sai uuden lapsen.
Istuimme vastakkain poikamme häissä vähän aikaa sitten. Yhtäkkiä hän avautui: on todella pahoillaan aiheuttamastaan pahasta. Mutta hän tietää syyn tekemäänsä: hän ei rakastanut minua aidosti.
No siihen minä tein kysymyksen: rakastatko nykyistä vaimoasti? Ja vastaus oli EN.

Sen jälkeen hän sanoi, että on rakastanut vain kerran elämässään. Se oli tuo nainen, joka aiheutti meidän eron. Eikä hän saanut pitää naista itsellään edes yhtä vuotta.

Nyt olemme jo 60 ja mies jää pian eläkkeelle. Hän sanoi, että aikoo sitten muuttaa metsään itsekseen ja ottaa koiran.

Onneksi oma elämäni on aktiivista ja positiivisempaa...

Yhtä tärkeä on sanoa toiselle, että on merkityksellinen toiselle, jollei tunnusta rakkautta on hyvä kuulla kuinka tärkeäksi toisen kokee itselle. Tämä ikisinkulta, jolla vaikea synnyttää luottamuksellista suhdetta naisiin. Liikaa kuullut erilaisista säädöistä ym. Enkä usko, että kykyni kestäisi kuulla pettämisestä uskottuun. Siksi mielummin ilman.

Ehkäpä. En olisi miehen kanssa, joka ei edes valehtelisi rakastavansa,

Aleksitymia? Dissosiaatio? Ei ole tottunut kohtaamaan tunteita tai osaa nimetä/tunnistaa niitä? Tukahduttaa tunteensa (kärjistettynä)? Tuossa esimerkkinä muutama syy moiseen.