Kokemus oudosti päättyneestä ystävyydestä

Kirjoitan tämän narsismi-palstalle, en tiedä onko tämä juuri narsismia, eikä sillä ole niin väliäkään, oli mitä hyvänsä, niin ei voi tavallisella maalaisjärjellä käsittää.

Olen siis nainen. Tutustuin erääseen naiseen joskus aikaisemmalla työpaikallani. Jatkoimme yhteydenpitoa sen jälkeenkin, kun vaihdoin työpaikkaa.

Pari kertaa muistan aiemmin, kuinka hän loukkaantui ihan tyhjästä, tai ilmapiiri muuttui äkisti oudoksi, ikäänkuin kaikki kääntyi yhtäkkiä nurinpäin. Jotenkin sillä tapaa, että se mitä hän oli arvostellut jotain asiaa, kääntyikin yhtäkkiä niinpäin, että minä olin rumasti arvostellut jotain, ja olin lähinnä hämilläni, että häh, mitäh. Siinä menee lähinnä sanattomaksi, kun sitä kääntöä ei tavallisella järjellä osaa käsittää.

Kerron nyt tästä viimeisimmästä selkkauksesta, minkä jälkeen sanoin etten enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä.

Eli se meni jokseenkin näin. Olin hänen luonaan kahvilla, juttelimme niitä näitä. Tai itseasiassa hän ei koskaan kertonut kovin avoimesti elämästään, toisin kuin minä. Kerroin hänelle suunnittelevani lapseni synttäreitä, ja että pitäisi vielä käväistä ostamassa kakkukupu. Siihen hän sitten sanoi, että ei tarvi ostaa, että hän voi lainata.

Sanoin että eikun käyn kyllä ostamassa sellaisen, kun sitä tarvii aina silloin tällöin. Ei auttanut, ystäväni halusi väen väkisin lainata kakkukupuaan minulle. Sanoin sitten että okei, ja kiitin häntä pariinkin kertaan asiasta. Kysyin saman tien, että milloin hän on kotona seuraavan kerran, koska hän oli usein niin kiireinen, ettei ollut aikaa tavata. Asumme siis eri paikkakunnilla, ja sellaiset 40 min kestää autoilla suuntaansa, eli ihan ex tempore ei voinut mennä, vaan piti aina erikseen sopia.

Hän sanoi ettei osaa sanoa milloin on kotona seuraavan kerran, ja lisäsi ettei kakkukuvulla ole kiirettä palauttaa.

Soitin heti juhlien jälkeen hänelle, kysyäkseni olisiko hän esim huomenna kotona, tai jonain toisena päivänä. Hän ei vastannut. Lähetin viestin, jossa kysyin eri päiviä, koska tapanani on aina palauttaa lainatavarat mahdollisimman pian. Näin että hän oli lukenut viestin, mutta ei vastannut mitään.

Ajattelin ettei hänellä taida olla kiirettä kakkukupujen kanssa. Soitin muutaman päivän kuluttua uudelleen, ja hän vastasi. Hän vaikutti jotenkin myrtsiltä, ja kysyin sitten että milloin hän mahtaa olla kotosalla, että voisin ajella kakkukuvun kanssa sinne ja kiittelin vielä kovasti. Hän vain vastasi tylysti, että ei hän nyt osaa sanoa, ja alkoi syyllistää että on aika rumaa kun pidän lainattua kakkukupua päiväkaupalla, ja hän tarvitsisi ne heti huomenna kun aikoo tehdä kakun. Ja sanoi ettei enää ikinä lainaa mitään, koska noin välinpitämättömästi en huolehdi palauttamisesta.

Olin aivan puulla päähän lyötynä. Sanoin että minähän soitin sinulle heti juhlien jälkeen, ja lähetin viestinkin, johon et vastannut. Hän vain syyllisti että olis pitänyt soittaa oikeana hetkenä, että hän oli töissä silloin eikä ollut aikaa. Että minun olisi pitänyt niinkuin vielä yritteliäämmin yrittää tavoitella hänen "ylhäisyyttään". Eli en tehnyt tarpeeksi sen eteen, kai.

Hän vielä syyllisti, että minun olisi pitänyt eilen soittaa aamupäivästä, kun hän meni vasta iltaan töihin. Ja olin kuitenkin viestissä aiemmin kysynyt, että miten hänen työvuorot menee, että sopisiko joku päivä. Niin tähän hän ei vastannut. Hän vielä kehtasi väittää että hän olisi soitellut monta kertaa minulle ja että hän olisi lähettänyt viestin että tarviikin kakkukuvun mahdollisimman pian.

Siis näin hän väitti, eli käänsi asian juuri päälaelleen. En tiennyt mitä sanoa, aloin enemmänkin miettimään omaa todellisuuden tajuani, että olenko jotenkin itse käsittänyt asiat väärin. Tarkistin jopa puhelutiedot ja viestit uudemman kerran, ja totesin että en ole sentään sekoamassa, vaan tuo ystävä on päästään jotenkin sekaisin.

Hän itseasiassa lopetti meidän ystävyytemme, sanomalla ettei voi jatkaa tämmöistä ystävyyttä, jossa ei voi edes sen vertaa toiseen luottaa, että saisi lainatavaranaa sovitusti takaisin. Lopulta olin vain hämilläni samaa mieltä, ja palautin kakkukuvun hänen ilmoittamana päivänä. Hän sanoi ettei halua enää jatkossa pidellä yhteyksiä.

Asia oli minulle enemmäm kuin ok, koin itsekin etten voi jatkaa näin erikoisen ihmisen kanssa vuorovaikutusta, jossa kaikki kääntyy nurinniskoin, ja menetän vain oman todellisuudentajuni.

Meni tästä varmaan joku pari kuukautta eteenpäin, kun hän muina naisina soitti minulle, ja kysyi haluaisinko juoda kupillisen kahvia. Vastasin ettei nyt kyllä taida ehtiä. On soitellut sen jälkeen aina silloin tällöin, ja ihmetellyt että mikäs sinuun nyt oikein meni.

Tämä oli siis oma kokemukseni. En ole eläissäni kokenut mitään tällaista näin outoa. Silti mietin hetken aikaa hänen takaisin soittaessaan, että pitäisikö sittenkin vielä lähteä kahville, mutta en ole uskaltanut.

Joku voi tietysti halutessaan tulkita tai avata, mistä tämmöisessä voisi olla pohjimmiltaan kysymys. Minä sitä en ole vielä tänä päivänäkään oivaltanut.