kotoa muuttaminen

itse muutin 19-vuotiaana kotoa, olen nyt 20. Alku oli hieman hankalaa, mutta vapauden tunne voitti kuitenkin kaikki negatiiviset tuntemukset. Enää en voisi kuvitellakaan muuttavani kotiin ainakaan pitkäksi ajaksi. Tottakai vierailen kotonani, mutta jo parin päivän jälkeen tuntuu, että pitää päästä pois. Totut aivan varmasti yksin asumiseen, älä suotta pelkää!!

mikä ihme sua on tohon ikään asti pidätelly siellä kotona? kysyn vaan, kun jos ei tohon ikään mennessä oo jo itsenäistytty, niin kandeeko pysytellä siellä kotona sit jatkossakin:) siellä joku kuitenki tollasia passaa, pesee pyykit ja varmaan syöttääkin vielä...

toivottavasti toi sun kirjoitus ei ollu totta! siis ihan hirveetä.mä en vois kuvitellakaan seurustelevani yli parikymppisen kanssa, joka vielä asuu vanhempiensa luona...uskon, että moni on samaa mieltä kanssani!!!???

Muutin pois kotoa 18-vuotiaana ja oon 20 ihan kohta , on ollut mukavaa asua yksin, aluksi ehkä yksinäistä. Tosin asun vanhempieni lähellä mikä on ihan hyvä juttu, kun ei ole ruokaa niin sinne syömään :)

Empä olisi uskonut että kotoa muuttaminen voisi jollekin olla vaikeaa... =) itse lähdin 18 vuotiaana ihan ilomielin ja ihan vapaasta tahdostani, aluksi oli outoa olla yksin mutta siihen tottui kyllä aika nopeesti. =)

...tarkoitit varmaan, että vanhempien (tai jommankumman) luota. Mä ainakin asun kotonani, vaikka vanhemmat asuukin satojen kilometrien päässä. Eli siis piakkoin alkaa se "omakin" tuntumaan kodilta! Itse olin 21 kun muutin omilleni kolmisen vuotta sitten, aiemminkin olisi mieli tehnyt; mutta raha ratkaisi silloin. Kaikki uusihan on outoa, mutta äkkiä siihen tottuu. Ja nauttii omasta rauhasta ja hiljaisuudestakin... Mutta muuta nyt, ennen kuin jumit lopullisesti!

Oli tossa aiemmin enemmän ja vähemmän asiallisia vastauksia sulle... kaikki tais olla positiivisia kokemuksia kotoa muuttamisesta.

Olen ikäisesi nainen. Mulle kotoa muuttaminen oli helv'ttiä. Muutin parikymppisenä 200 km:n päähän kotoa opiskelemaan, uudet ympyrät, ei yhtään ystävää, kaikki ihan outoa. Jumituin kämppääni ja masennuin.

Sinnittelin ja ny viiden vuoden jälkeen olen vihdoin sopeutumassa. "Omassa elämässä" on paljon hyviä puolia. Kylässä käyn vanhempien luona edelleen ja olen mielelläni useamman yönkin.

Suunnittelen muuttoa takaisin kotiseudulle, lähemmäksi vanhempiani ja muita sukulaisiani.

Itsenäistyminen on yksilöllistä. Eikä ole mitään hävettävää jos kotoa pois muuttaminen pelottaa. Tsemppiä!

meikäläinen muutti parikymppisenä pois kotoa ja hävetti jo niinki pitkään asua porukoilla!!!nyt oon ostamassa omaa asuntoa ja ikää 21 vuotta!!!

Mä muutin 18-vuotiaana, nyt 22v. Muutin 200kilsan päähän kaupunkiin, josta en tuntenut ketään, kyl nyt ensin vähän jännitti että kun ei ketään edes tunne, mutta nopeesti tutustuin ja sain paljon kavereita (olin ehkä just hyvässä iässäkin vielä), ja nyt sittenkin kun sieltäkin piti muuttaa koulun perässä 2vuoden jälkeen, niin se paikka on silti aina vain mun koti =) Eikä se kaupunki mistä olen kotoisin, ole vuosiin miltään kodilta todellakaan tuntunut.. Niin sitä muuttuu, ja elämä kulkee eteenpäin.

Tämä ei varsinaisesti liity alkuperäiseen aiheeseen, mutta alkoi vaan ärsyttää kun jotkut tyypit heti leimasi 25-vuotiaan kotona asujan nössöksi. Entä jos ei ole ollut varsinaista tarvetta muuttaa aiemmin pois kotoa? Jos on vaikkapa opiskellut kotikaupungissaan ja on hyvät välit vanhempien kanssa, miksi pitäisi väkisin muuttaa pois ja olla yksin?

Itse muutin kotoa täytettyäni 20 sen takia, että rakastuin ja muutin yhteen nykyisen kihlattuni kanssa. Jos en olisi tätä miestä tavannut, todennäköisesti asuisin vieläkin kotona (nyt olen 22). Ei kotona asuminen automaattisesti tarkoita sitä, että vanhemmat vaan passaa koko ajan. Eikä siinä ole mielestäni mitään hävettävää, että on vanhempien kanssa niin hyvät välit, että asuu mielellään kotona. Opiskelijakavereistakin pari asuu edelleen vanhempiensa kanssa, enkä minä sen perusteella leimaa heitä alempiarvoisemmaksi kuin muita!

Alkuperäiseen aiheeseen vielä sen verran, että ei se kotoa muutto mikään niin pelottava asia kuitenkaan ole (tai olen kai jäävi sanomaan näin, koska en ole koskaan asunut yksin). Pääsethän sinä käymään vanhempien luonasi, ei se ole mikään lopullinen hyvästien paikka. Ja eiköhän vanhempasi sinua auta pääsemään alkuun. Kyllä se siitä =)

Kyllä minäkin asun vielä kotona. Olen siis 22 vuotias. Opiskelu paikkani on samassa kaupungissa, tunnin matkan päässä. Suurin osa ystävistäni jotka opiskelevat edelleen ovat muuttaneet pois kotoa. Kuulen usein kyselyjä olenko ajatellut muuttaa pois kotoa... Pääkaupunkiseudulla on kuitenkin mahdotonta asua ja opiskella yksinään ja omillaan ilman työpaikkaa. Ja kokeilen viime kevään kahta työtä:opiskelu ja työnteko. Paloin loppuun, ja opiskelu kärsi. Mulle on sanottu et täällä kotona saan syödäkseni ja pitää huoneeni, mutta jos muutan kotoa niin saan luvan olla omillani ; Kun seitsemän vuotta isosiskoni sairastui saman ikäisenä kun minä nyt olen ja asui poissa kotoa oli meillä kotona isot riidat autetaanko häntä saamaan hänen tarvitsemiaan lääkkeitä...mutta välini perheen jäsenten kanssa ovat hyvät, joten en tahdo ottaa velkoihin ja ongelmiin vajoamisen riskiä. Vielä kun en ole ihan varma olenko mielestäni oikealla alalla. Vaihtaminen vaatisi tiukkaa lukua pääsykokeisiin. Toisaalta mietin usein olenko ihan nyhverö kun en pysty kotoa muuttamaan. Lisäksi kaipaan usein omaa rauhaa, huoneessani on paperi seinät ja kolme ovea.

itse muutin kotoa pois 19 vuotiaana noin 300 km päähän. Olihan alku jännitäävää kun ei tuntenut ketään ja kaikki oli uutta ja erilaista. Mutta kuitenkin odotin aivan malttamattomana että pääsee vihdoinkin "omaan kotiin". Enkä kyllä ole katunut päätöstä kertaakaan.

Tällä hetkellä olen 24 ja joudun olemaan vanhempien luona pari yötä viikossa töiden takia. Oma koti on noin 100 km päässä. aina ei jaksa ajaa töiden jälkeen kotiin...
Mutta kyllä jo parin vanhempien luona vietetyn yön jälkeen tulee sellainen olo, että on jo pakko päästä omaan kotiin, rauhaan. vaikka tulenkin hyvin toimeen vanhempieni kanssa, on oma koti aina oma koti.

Minua ei kyllä enää saisi kirveelläkään muuttamaan kenenkään muun katon alle kun on jo tottunut itse tekemään kaiken.

Mutta jokainen taplaa tyylillään

Itse muutin pois kotoa n. 2 vuotta sitten ollessani 21-vuotias. Syy muuttoon oli se, että isä meni uusiin naimisiin ja yhtäkkiä meitä oli 6 henkeä asumassa samassa asunnossa (80 neliötä, kolmio), joten osaksi tilan puutteen takia ja osaksi myös oman rauhan saamiseksi lähdin, muuten luultavasti asuisin vieläkin isän luona.

Aluksi en oikein meinannut sopeutua asumaan yksinäni, mutta pahin meni ohi parissa kuukaudessa ja puolen vuoden jälkeen olin täysin sopeutunut ja nyt en palaisi takaisin, ellei tule tilannetta, ettei ole mitään muuta tehtävissä. Opiskelukin luonnistuu nykyisin huomattavasti paremmin, kun ei ole ylimääräisiä häiriötekijöitä.

Yhteydenpito isääni ja muihinkin sukulaisiin on lähes välttämätöntä, sillä yksin asuvan opiskelijan talous ei muuten tilannetta kestäisi. Töitä en opiskelun ohessa aio tehdä, sillä mielestäni opiskelu ja työnteko eivät sovi yhteen. Isän luona käyn yleensä pari kertaa viikossa, vaikka välimatkan puolesta se kyllä onnistuisi vaikka joka päivä (asun 4,5 km päässä).

Yksi eläminen toi elämääni aika suuria muutoksia, kun yhtäkkiä piti maksaa laskuja (vuokra, sähkö, puhelin), käydä itse ostamassa kaupasta ruokatarpeet ja valmistaakin se ruoka itse (tosin kokkaus ei vieläkään oikein onnistu kunnolla) jne. listan saisi jatkumaan vielä pitkään.

Onnekseni asuntoni ei ole kovin kaukana kaupungin keskustasta (n. 1,5 km). Tosin täma Kajaani ei ole mikään suuri kaupunki, joten kaikki tarvittava on aivan lähellä, vaikkei keskustassa asuisikaan. Onnekseni alue, jolle muutin on erittäin rauhallinen, samoin asuintaloni (kerrostalo), naapureiden olemassa olon huomaa vain satunnaisten käytävästä kuuluvien äänien kautta.

22v ja elelen vanhempien nurkissa. Kieroon katotaan ja hei - miksi ei katsottaisi?? Ymmärtäähän sen maassa jossa omaa pärjäämistä arvostetaan, silti en ole osannut ihmeemmin hävetä. Itse tulen kutakuinkin kohtuullisesti toimeen asumisratkaisuni kanssa ja pokka kyllä kestää kertoa että peräkammarinpoikia ollaan. Tiedän ne syyt miksi en ole vielä lähtenyt vaikka mieli on tehnytkin - ennen armeijaa vannoin kovaan ääneen että lähden täältä saman tien kun sieltä pääsen. Toisin kävi, elämäntilannetta löytyy joka lähtöön.

Itse olen 23 v. ja asun vielä kotona... Kaverinin saman ikäinen, ja asuu myös kotona.
Kieltämättä ajatus omaan kotiin muuttamisesta pelottaa. Se yksinäisyys ja täysi vastuu omasta elämästä..

On se tietty aika suuri harppaus varsinkin, kun on tottunut siihen turvalliseen kotiin, mikä on ollut sen 25 vuotta. Itse meinasin muuttaa kotoa jo 17-vuotiaana, mutta lopulta olin sitten muutaman kuukauden yli 18 kun muutin. Oli se kyllä aikas pelottavaa muuttaa omilleen, kun oli tottunut siihen, että porukkaa oli ollut koko ajan ympärillä ja vaikka iso jo olikin, niin silti vanhemmat katsoi vielä perään.

Muutaman kuukauden se oli semmoista yksinasumisen totuttelua ja ei ollut yhtään helppoa. Kun koti ei edes näyttänyt kodilta. Kotona vanhempienluona tuli vierailtua ehkä vähän liiankin usein ja aina kun sieltä poistui tuli tosi haikea mieli, mutta siihen kyllä tottui pikkuhiljaa. Tuli siinä itkettyäkin kun tämmöinen herkkis oon. En tiedä olinko sitten loppujen lopuksi itse liian nuori kun pois muutin, mutta nyt kun ajattelee niin siitä ei ollut muutakuin hyötyä. Itsenäisyys kasvoi nopeasti, kun ei ollut enään sitä, joka hoiti asiat puolesta, vaan täytyi itse tehdä kaikki jotta asiat hoituu. Ja nyt jopa arvostaa sitä omaa aikaa mitä saa, kun voi olla vain oman ittensä kanssa.

Se että onko alku hankalaa, riippuu ihan itsestään. Onko takertunut liikaa vanhempiin vai ollut jo pitkään oman tienkulkija eli kotona ei ole tullut kovinkaan paljon aikaa vietettyä vaan aina on jossain ollut ja onko lähinnä vain nukkunut kotona. Niin silloin perjaatteessa asiat ei muutu miksikään vaikka pois muuttaakin. Ainut että sillon ei vanhempia näe edes sitäkään vähää mitä on silloin nähnyt.

Mut tsemppiä kuiteskin sulle, joskus niistä vanhemmista kuitenkin tarvii irti päästää. Vaikka ei se niin helppoa olekkaan, niin lopulta tuntuu hyvältä. On kuitenkin kaksi kotia oma koti ja koti mihin voi aina mennä vaikka siellä ei enään asukkaan. Ja monesti vanhemmat alkaa myös hysteerisesti hyysäämään kun oot pois kotoa. Eli aina kun menet vierailulle niin sieltä tulee äiti ruokien kanssa "mitäs saisi olla?"oon tehnyt sun herkku ruokaa. Ootko syönyt mitään? otatko tosta pullaa jne.

Muutin "kotoa" 16-vuotiaana. Sitä ennen epävirallisesti asustelin muualla pari vuotta. Olisi sitä voinut pitempäänki ns. asua turvatusti muttei voinut. Luojan kiitos olen omillani nyt!

ole jo korkea aika lentää pesästä. Joillakin on jo talo ja tenavat kaksvitosena.

Vanha ketju mutta sitä oli silti kiva lukea. Olen 19-vuotias ja muutan kahden viikon kuluttua itsekseni. Onneksi koirani muuttaa mukana. Jännittää paljon että miten oikein pärjään mutta kaipa se siitä sitten päivä kerrallaan alkaa sujumaan. :)