Puhelin, joka ei koskaan soi

Kysyisin alkuun, miksi ne aktiviteetit eivät ole sinulle mahdollisia ?
Paljon kirjoitit, muttet oikeastaan mitään syistä, miksi koet juuri noin, vai viekö se opiskelu kaiken aikasi ?

Ensinnäkin, jos menet ihmisten joukkoon, yksinäisyyttä ei tarvitse hävetä. Mistä tuntemattomat ihmiset edes tietäisivät, että juuri sinä olet yksinäinen ?

Se voi olla myös yksinäisyyden syynä, kun kokee, ettei kelpaa tällaisena kuin on ( itsekin siitä kirjoitit ). Kun kokee itsensä olevan kelpaamaton, saattaa alkaa herkästi vältellä ihmisiä, ja silloin väistämättä jää aika yksin.

Korona-aika ja kaikki muukin, rajoitukset ym. ovat varmasti saaneet monienkin elämän muuttumaan, mutta nyt kun ajan kanssa alkaa taas yhteiskuntakin toimia ja tapahtumia riittää, saa tavata toisia ja harrastaa, kannattaisi yrittää saada elämästä kiinni. Tietty helpommin sanottu kuin tehty.

Sinulla on selkeät terveet ajatukset ja haaveet ei-yksinäisestä elämästä, kirjoitat hyvin positiivisesti ja toiveikkaastikin.
Älä suorita liikaa elämää, paina vähän jarrua suorittamisessa ja yritä rohkeasti tehdä tuttavuutta ihmisten kanssa, missä ikinä liikutkin.
Jos tällä hetkellä tuntuu, ettei ole aikaa, ehkä seuraavalla hetkellä sitä aikaa on.
Luota ja usko itseesi, varmasti kelpaat sellaisena kuin olet. On vain oma ajatuksesi, kelpaatko vai et.

Kun tapaa ihmisiä jossain, vaikka yhden yksinään/yksinäisen, voi olla, että hänkin katsoo sinua, toista yksinäistä, ja ajattelee ehkä samaan aikaan kanssasi, että voi kun olisi kiva tuollekin sanoa jotakin. Ehkä itse ajattelet samaan aikaan samalla tavalla. Sitten kumpikaan ei uskalla aloittaa, ja sekin hetki meni ohi.

Olen pistänyt merkille kun tuolla turuilla ja toreilla siipan kanssa käy kuinka paljon sinkkuja on liikkeellä. Saattaapi mennä ohi nuorimies ja hetken kuluttua nuorinainen mutta eivät kuitenkaan törmää. Paljon näkee tilanteita missä ei huomata tai ajoitus olisi ollut vain minuutista kiinni. Tulee usein ajateltua-he sopisivat niin hyvin toisilleen...

Minäkin opiskelin ja valmistuin hiljattain ja sain muuta ajateltavaa yksinäisyyden lisäksi. Pystyn samaistumaan aloittajan tekstiin. Valmistuin työttömäksi korona aikaan ja yksinäisyys alkoi haitata minua, kun se ei ennen haitannut yhtään. Nyt tästä pitäisi taas nousta jotenkin.
Hyvää jatkoa vaan sinnekin.

Olipa hyvä aloitus, loistavasti kirjoitettu ja hyvästä aiheesta.

Tosiasiahan se on on, että yksinäisyyttä on keskuudessamme huomattavasti enemmän, kuin mitä välttämättä kaikki tilastotiedotkaan kertovat.

Ja kuten aloittaja jo toi osuvasti esille, mm. että ihminen voi kokea olevansa yksinäinen, vaikka olisikin elämässä ns. ystäviä. Ehkä sitä sitten kuvaa paremmin sana, että on henkisesti tuolloin yksin. Jotkut taas, kuten aloittaja itseään kuvaa, että on enemmän introvertti, voi tuoda mukaan yksinäisyyttä. Jokainen on sellainen, millainen on. Ei ketään voi ja pidä mennä lokeroimaan, tai pakottamaan olemaan toisenlainen, tai tekemään asioita, joita ei itse halua. Introvertitkin kaipaavat välillä seuraa. Koska itsekin olen enemmän tai vähemmän ujo, tai ainakin sosiaalisesti sitä, ja ainakin 80%: sti introvertti, niin se tuo jo itsessään mukanaan sen, että on mieluummin yksin, tai ei koe sillä tavalla halua tunkea itseään kenenkään seuraan. Jokin halu, tai toive olla jonkun kanssa kai välillä tulee. Mutta en tiedä. Väsyneenä. stressaantuneena, tai ollessa sairaana tuntuu väsyvän vielä enemmän, kun näkee tuttuja, joiden kanssa pitäisi jutella.

Joka tapauksessa aloittaja kirjoittaa hyvällä äidinkielellä, ja kieliopillisesti todella hienosti ja hyvästä aiheesta. Minulla ei tosin ole antaa vinkkejä enempään sosiaalistumiseen.

Jokaisen pitää vain yrittää olla rohkeampi, ennakkoluulottomampi ja mennä "antaa palaa" meiningillä. Aina kannattaa yrittää jutella jonkun kanssa, ja jos lähestyy jotakuta ystävällisesti, kohteliaasti ja varovasti kysyen, että saako jutella. Kyllähän sen sitten ainakin naamasta ja reaktiosta huomaa, jos vastapuoli, tai joku ei halua jutella, ei halua kontaktia, tai sen enempää seuraa. Jotkut saattavat tosin tehdä väärintulkintoja siitä, kun joku lähestyy, tai antaa ymmärtää, että haluaa tutustua.

Minusta suomalaiset ovat vähän turhan ujoja, tai syrjäänvetäytyviä. Johtuneeko jostakin metsäläisgeeneistä, vai mistä? Ehkä me itse luomme välillemme tiedostamattamme sellaisia muureja, jotka estävät löytämästä elämäämme uusia ihmisiä ja ystäviä. Siltoja toistemme välille luodaan ennakkoluuloista ja peloista luopumalla.

Olen huomannut, kun esim. kadulla alkaa jutella ventovieraiden ihmisten kanssa, niin hyvin monet juttelevat mielellään.
Tosi harvat kääntyvät poispäin, tai siirtyvät kauemmaksi.

Meidän suomalaisten yksi piirre taitaa olla se, kun ei uskalleta lähestyä ventovieraita lähes ollenkaan.
Jos siinä asiassa oltaisiin rohkeampia, yksinäisyyskin saattaisi vähentyä.

Vaikutat hyvin fiksulta ja asioita monelta eri kantilta ajattelevalta ihmiseltä. Tuot selkeästi ja loogisesti ajatuksiasi esille.

Arvosta itseäsi ja näe itsessäsi ne hyvät puolet ja vahvuutesi. Mieti, mitä itse haluat. Kuka tahansa, joka alkaa nähdä itsessään vain ne heikot puolensa, alkaa helposti vähätellä ja mitätöidä itseänsä. Tai ajatella, ettei muka kelpaa kenellekään. Rohkeutta ja itseluottamusta vain kehiin ja kun lähestyy muita ihmisiä, niin varmasti löytää itselleen uusia(kin) ystäviä, ja seurustelukumppaneita.

Tunnistan itsessäni paljon samaa tapaa reagoida yksinäisyyteen. Monesti yksinäisyys, tai yksinolo on enemmänkin tunne, kuin todellinen olotila. Vaikka toisinkin voi toki asiaintila ja tilanne olla. Tärkeintä olisi saada tilanne jotenkin katkaistua. Hakeuduttava ihmisten seuraan, kuin olla liikaa esim. somessa, tai pelaamisen parissa. Niin koukuttavia ajanvietteitä kuin ne ovatkin.

Omalla kohdallani yksinäisyys on jatkunut todella pitkään, lähinnä sairauksien, väsymyksen ja liiallisen ihmis/sosiaalisenpelon, tai oman ujouden takia. Ja tunnistan itsessänikin juuri tuon aloittajan mainitseman pohjattoman suruntunteen. Joskus se aiheuttaa itsessäni riittämättömyyden, kelpaamattomuuden, jopa vihantunteita.

Jatkan tästä ja yritän saada syitä omaan yksinäisyyteen mahdollisimman selkeästi ja vastata mahdollisiin kysymyksiin mitä edellinen postaus saattoi herättää. On helpompi saada ajatukset yhteen kenttään kuin hajauttaa vastausta useampaan eri kommenttiin.
Tiedän syyn tähän omaan tilanteeseeni. Oikeastaan se on monen eri tekijän summa, mutta se mistä se sai lopullisen muotonsa oli, kun olin n. parikymppinen. Vastaus on melko monimutkainen, mutta yritän parhaani mukaan referoida kaikki muuttujat.

Olin nuorempana koulukiusattu. Alkoi kolmannen luokan tienoolla ja oli lähes päivittäistä. Pelkäsin kulkea ulkona, koska olin helppo kohde. Olin kiltti ja heikko - puolustuskyvytön, koska en vain yksinkertaisesti uskaltanut puolustautua. Joka kerta, kun puolustin itseäni, kiusaajat innostuivat enemmän ja se vain korostui. Huomasin, että oli vain helpompaa antaa heidän kiusata niin kauan, kunnes he kyllästyivät ja jättivät rauhaan. Tätä jatkui vuosia ja lopulta kun sain tietokoneen, niin koin olevani kotona turvassa. Kukaan ei voi satuttaa ja voin "paeta" huonoa oloa pelien maailmaan. Sanoin vanhemmille kyllä kiusaamisesta, mutta tämä kantautui aina kiusaajien korviin ja noh - osaatte varmaankin arvata mitä siitä sitten seurasi.

Tämä johti sitten lohtusyömiseen. Mäkkäriä, karkkia, sipsiä, limua ja kaikkea hyvää maan ja taivaan väliltä. Siitä seurasi sitten ylipainoa ja tämä taas antoi uuden syyn kiusaamiselle ja osa "kavereista" sanoi ihan vasten kasvoja yhtä sun toista ulkonäkööni liittyen ja se sitten lopulta romutti itsetunnon. En edes kehdannut katsoa peiliin ja aloin kokea äärimmäistä ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ihan sama missä menin enkä pystynyt katsoa ihmisiä silmiin, joten viihdyin kotona entistä enemmän.

Hieman myöhemmin kuvioihin tuli erilaiset "substanssit", jonka jälkeen ajauduin vääriin porukoihin. Se sai minut unohtamaan sen huonon olon ja ne turrutti sen itseinhon välillisesti, mutta kaivoin itseni ajattelematta vielä syvemmälle siihen kuoppaan enkä päässyt enää ulos. Päivät, kuukaudet ja vuodet menivät sumussa ja aikanaan se johti siihen, että mieli meni todella - todella synkkiin paikkoihin, ajatuksiin, joista en päässyt eroon.

Etsin vuosia pakokeinoa millä päästä eroon siitä olotilasta mikä on hallinnut mieltäni vuosikausia. Lopulta minä pysähdyin ja kysyin itseltäni todella vakavasti: "Mitä sinä aiot tehdä elämälläsi?". Olin saavuttanut tienhaaran ja tiesin sisimmissäni, että minulla on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa jäljellä ja valinta on tehtävä nyt. "Jatkatko nykyisellä polulla vai haluatko valita uudelleen ja aloittaa alusta?". Tein sen mitä minun täytyi ja katkaisin kaikki toksiset ihmiset elämästäni. Muita vaihtoehtoja ei ollut eikä päätöksen tekeminen tuntunut edes vaikealta.
Tiesin välittömästi, että se työ mikä minulla on edessä ei ole helppoa, mutta se mikä tien lopussa odottaa on sen vaivan arvoista. Olin tällöin reilu parikymppinen.

Raitistuin täysin ja huomasin nopeasti, että elämästä voi oikeasti nauttia. Aloitin liikunnan, koska elämässä oli tyhjiö mikä piti täyttää ja se tuntui todella luonnolliselta. Opiskelin itse kaiken mitä pystyin liikunnasta ja ravinnosta. Huomasin itsetunnon kohoavan, ylipaino muuttui lihakseksi ja koin ensimmäistä kertaa olevani itsevarmempi kuin koskaan. En enää teeskennellyt vaan uskalsin olla täysin oma itseni. Kiusaaminen loppui kuin seinään. Kävin myös lukion, koska en halunnut olla jumissa alalla, joka ei kiinnosta eikä johda mihinkään, mutta en ollut varma mihin haluan.

Sitten tuli ensimmäinen seinä vastaan. Paloin loppuun ennen kirjoituksia, mutta en välittänyt siitä juurikaan sillä hetkellä ja ne menivät melko huonosti. Vaihdoin työpaikkaa ja palauduin, jonka jälkeen aloin hakemaan opiskelupaikkaa. Ensimmäisenä vuotena jäin riman alle ja ahdistus palasi todella voimakkaana. Tähänkö tämä nyt tyssää?

Seuraavana vuotena kävin pääsykokeissa ja taas uudelleen sama juttu. Tällä hetkellä koin olevani kuin rotta häkissä: ulospääsyä ei ole ja vuodet ovat olleet yhtä ja samaa: töihin - salille - kotiin. Kaikki tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa ja olin tämän jälkeen luovuttamassa, kunnes lopulta - sattumalta - napsahtikin se opiskelupaikka. Kolmas kerta toden sanoo vai kuinka?

Asiat kuitenkin on lopulta kääntynyt parhain päin - toistaiseksi. Heh. Elämä on todella arvaamaton, mutta jos ei yritä, niin ei asiat itsestään parane. Siitä huolimatta olen edelleen todella yksinäinen.

Edellä mainituista syistä olen todella varovainen - ehkä liian varovainen - uusien ihmisten suhteen, koska en ole koskaan voinut luottaa keneenkään. Kaikesta olen joutunut selviämään yksin. Sosiaaliset taidot eivät ehkä kehittyneet samoin tavoin kuin monilla muilla, mutta sekin on taito minkä voi oppia. Se on hyvin yksipuolista keskustella vain itsensä kanssa ja ajatukset voivat helposti vääristyä eikä asioita kykene näkemään toiselta kantilta. Huomaan tämän itse siinä, että sosiaalisissa tilanteissa en aina edes tiedä mitä sanoa tai tehdä, mutta ehkä se muuttuu aikanaan.

Jokaisen, joka kärsii yksinäisyydestä ja kaipaa seuraa tms. kannattaa etsiä niitä apukeinoja, millä tavalla lisätä omia sosiaalisia ja keskustelutaitoja. Ja rohkeutta lisää. Mutta aina pitää varautua myös pettymyksiin ja niihin pakkeihinkin. Etsimällä oman ja samanhenkistä seuraa, joilla on samoja mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia, voi hyvällä tuurilla löytää itselleen ystäviä ja seurustelukumppaninkin.

Miksi niin kovasti tarvitsisi heti olla joku ystävä tai seurustelukumppani ?

Jos on vaikea luottaa ihmisiin, niin olisi hyvä lähteä tekemään tuttavuutta ihan vain kaveripohjalta ja hakea tuntumaa toisiin.
Kaikkiin ei ole edes pakko luottaa ensimmäisenä kun tutustuu.
Eikä ole pakko kertoa sisimpiä salaisuuksiaan.

Ensi alkuun alkaa vaan kaveerata ihmisten kanssa, ajan myötä sitten huomaa, olisiko jostain heistä jopa ystäväksi/ystäviksi.

Jos itsellä on heti alkuun liian isot toiveet ja odotukset, eli odottaa ja toivoo
(suurinpiirtein mahdottomia ) sydänystävää/-ystäviä, saattaa kyllä muodostua hankalammaksi toisiin tutustuminen.
Ja jos joku vaikuttaa sellaiselta, ettei vain yksinkertaisesti tule hänen kanssaan toimeen, niin ei maailma siihen kaadu, ihmisiä riittää, aina joidenkin kanssa tulee hyvin toimeen.

Aloittajan otsikkoon kiinnitin huomiota, en ole lukenut muita ketjun viestejä. Aloittaja sanoo "Puhelin, joka ei koskaan soi". Näin on, täälläkin! Olen jo "vanha", mutta koko elämän varrelta sanon kokemuksena, että puhelimen soiminen niin riippuu, onko asiaa puolin ja toisin. Nuorena puhelimeni soi melkein riesaksi asti, sillä olen aina ollut hyvä kuuntelija ja osallistuja myös toisten hässäköihin. Muitakin yhteisiä asioita oli riittämiin, kuten työsuhteet, ihmissuhteet, sukulaissuhteet, kokemukset kaikki. Puolin ja toisin saattoi kertoilla, itseni tuli soitettua ja kaverit soittelivat minulle.
Nyt iäkkäänä tajuan, että nuo aihe-asiat ovat loppuneet. Tuttujeni kanssa ei oikein ole enää tuollaisia asia-aiheita, ne ovat kadonneet. Itse en tiedä, eikä se toinenkaan tiedä, mitä sanoisin soittaessani jollekin. On tosi vaikea soittaa ilman asiaa! Verrattuna nuoruusvuosiini, ei ole oikeasti asiaa, joskin ystävätkin aikalailla hävinneet. Siksi puhelin ei soi. No joo aina voipi soittaa jollekin ja kysyä, mitä kuuluu. Mutta, en ole kokenut tuotakaan hyvänä, tehdä "tikusta asiaa". Nykyäänhän myös puhelut todellakin siirtyneet miltei kokonaan viestittelyksi, mikä toisaalta kivakin. Tuolloin saapuva puhelu ei keskeytä, ei tule hankalaan paikkaan. Mutta, hiljaista on - puhelin ei soi.

Ei soi tälläkään "vanhuksella" , lapseni tosin melkein joka viikko soittaa ja sisareni joskus. Kavereita jolle itse soittaisin ei ole.

Minulle ei soita myöskän kukaan, eipä haittaa koska se on kiinni.

Yksinäisiä on paljon ja selkeitä syitä ei aina edes oikeastaan ole. Tähän tulokseen olen itse neljänkympin iässä tullut.

Itse olen hyvin yksinäinen, mutta häpeän sitä suuresti ja tiedän, että perhettäni lukuun ottamatta puolitutut eivät yksinäisyyttäni tunnista. Olen korkeakoulutettu, hyvissä johtotehtävissä töitä tehnyt/tekevä, urheileva, luonto- ja eläinystävällinen ihminen. Seuraan aikaani, luen, pohdin perheeni kanssa asioita useista tulokulmista, sallin erilaisuuden ja en tuputa omia arvojani, mutta pidän toki kiinni omistani (en siis käy tuulella). Siis kaikin puolin "normaali" ja nuhteeton. Lapset kasvatettu hyvin ja yhden miehen kanssa oltu vuosikymmeniä. Hyvän päivän tuttuja on jonkin verran, joita siis kaupoilla voi tervehtää. Työssä minua luonnehditaan iloiseksi, luotettavaksi ja huumorintajuiseksi, mutta esinaisena en voi alkaa syvemmin kaveeraamaan työntekijöiden kanssa.

Mutta. Ei ole ketään kenen kanssa lenkkeilisin, kävisin kahvilla tai leffassa.

Hyvää syksyä meille kaikille, joille kukaan ei soita ja joilla ei oikeasti ole ketään kenelle soittaa.

Kaikki esittävät 'vinkujalle' sosiaalista kovaa jätkää, joka ei kuitenkaan koskaan oikeasti tarvitse kenenkään seuraa. Nykyään harva jättää edes emailia näihin. Olette niin sosiaalisia, että jätätte tsemppausviestin, ja mietitte 'tällaista roskaa lukiessa nousee oma tuntematon itsetunto'. [email protected]

Mies etsii kuitenkin naisseuraa, joo, varmaan - miksi etsit yksin.