Mihinköhän tämän elämän jämän puskisi?

Tjoo, elikkä perinteinen tarina. Isä kuoli kun olin nuori ja äiti meni uudelleen naimisiin, kun olin viellä pieni. Isäpuoli on kaikinpuolin kunnollinen ja hyvä mies, mutta meillä on aina ollut etäiset välit ja tunsin itseni ulkopuoliseksi perheessäni. Sen seurauksena minusta tuli sellainen hiljainen ja näkymätön ihminen, jonka kaltaisen jokainen varmasti muistaa omilta koulu ajoiltaan.

Koulussa koin sitten perinteiset koulukiusaamiset. Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes ihmiset joita pidin läheisimpinä ystävinäni alkoivat kiusaamaan minua. Sen jälkeen itsetuntoni oli maassa ja olin helppo kohde kiusaajille lopun koulunkäynnin ajaksi. Sen seurauksen minusta tuli arka tutustumaan uusiin ihmisiin, enkä juurikaan ole tekemisissä tuntemattomien ihmisten kanssa, enkä viihdy riehakkaassa baari / yökerho ympäristössä. Eli minusta tuli ns peräkammarin poika.

Elämä meni eteenpäin, löytyi työpaikka, oma asunto, motivaatiota liikkumiselle ja itsestä huolehtimiselle, mieliala parani ja tuli tunne, että kyllä tämä viellä tästä. Sitten kun aloin viihtymään nahoissani aloitin netti deittailun ja elämä onkin ollut sen jälkeen alamäkeä. Löytyi muutama nainen joista olisin ollut kiinnostunut ja vähän jo ihastunut, mutta muutamien treffien jälkeen palaute oli aina, että "ollaan liian erilaisia", "on liikaa välimatkaa", "ei ole tarpeeksi voimakkaita tunteita".... Muutamalle treffaamalleni naiselle annoin itse pakit, kun ei kiinnostus herännyt, mutta valtaosa naisista ghostasi jossain vaiheessa yhteydenpitoa, vaikka olivatkin aikaisemmin ilmaisseet halunsa tutustua ja tavata. Lopulta meni hermot koko touhuun ja totesin, ettei maailmassa ole kysyntää minun kaltaiselleni miehelle ja lopetin deittailun, toivottavasti tällä kertaa pysyvästi.

Nyt sitten ahdistaa, että mistä viemäristä sen loppu elämänsä vetäisi alas, tässä 36 vuoden iässä. Haaveena oli, että olisi löytynyt se kumppani, jonka kanssa olisi rakentanut yhdessä tulevaisuutta, hankkinut ehkä pari lasta, kiertänyt maailmaa, viettänyt vanhuutta, mutta eipä tästä näytä tulevan mitään. Miten yksinäisenä ja kelpaamattomana miehenä voi selvitä maailmassa, jonka kulttuuri hieroo kokoajan yli-seksuaalista käyttäytymistä vasten kasvoja. Tv:ssä, lehdissä, radiossa, ihmisten puheissa, kaikkialla vain mainostetaan seksiä ja sitä kuinka kumppanit vaihtuvat kaiken maailman suhde viritelmissä pikavauhdilla uusiin, mutta itselle ei ole ketään, eikä mitään tarjolla.

Pitäiskö luovuttaa, ajaa elämä alas, antaa kilojen kertyä, toivottaa korkea verenpaine tervetulleeksi ja sen mukanaan tuomat sydänkohtaus ja aivoinfarkti riskit. Katkaista yhteys läheisiin, ettei tarvitse kuunnella heidän perhe asioitaan, yhteisiä suunnitelmiaan, joita ei pääse koskaan itse kokemaan kenenkään kanssa. Vaikuttaa siltä, että parasta mitä elämällä olisi tarjottavana, olisi pikainen pois pääsy. Jos saisi itse joudutettua lähtöä, niin säästyisi 40v yksinäisyydestä, ei tarvitsisi öisin pohtia aamuyöhön asti, että mitä kaikkea itsessä on vikana, lähteä parin tunnin unien jälkeen aamuvuoroon töihin vain tienatakseen rahaa, jotta pystyy asumaan loppuelämänsä yksin kodissaan.

Vai pitäskö valita pitkä piina, alkaa taas pitämään itsestään ja kunnostaan huolta, että riittäisi terveyttä tulevien päivien varalle. Suurinosa päivistä menisi kylläkin töissä ravatessa ja kotona yksin kuolemaa odottaessa, mutta aina pikku hetkiksi voisi unohtaa yksinäisyyden, jos saisi pakotettua itsensä lähtemään yksin maailmalle lomien viettoon.