Tylypahkan uudet tuulet

Aamiainen maistui aina hyvältä Tyltypahkan suuren salin lumotun katon alla, tätä mieltä oli ainakin Ron joka ahtoi muroja ja leipiä suuhunsa sitä vauhtia, että olisi voinut kuvitella hänen sinnitelleen kovassa nälässä ainakin viikon verran. Hänen vieressään istuva Hermione katsoi tätä ahmimista kasvoillaan paheksuva ilme, toisella puolella istuva Harry ei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota koska hänelläkin oli kova nälkä. Hermionen kasvoilla oli myös malttamaton ja jotenkin odottava ilme, hän pälyili levottomasti ympärilleen aivan kuin olisi yrittänyt etsiä jotakin tai jotakuta sen väenpaljouden ja metelin keskeltä joka salissa vallitsi. Kun postipöllöt lehahtivat saliin, Hermione nappasi nopeasti kirjeen vierelleen laskeutuneen valkean pöllörouvan nokasta. Pöllö nokkasi häntä pienesti käsivarteen, joka muistutti Hermionea siitä, että silläkin oli nälkä. Hän kaivoi taskustaan sille palkkioksi muutaman keksin, ja pöllö huhuili hetken kiitokseksi ja lensi sitten pois. Hermione oli ehtinyt avata kirjeensä ja lukea sen melkein kokonaan, kun Ron viimein havahtui autuaasta ahmimisestaan ja kiinnitti huomiota Hermionen keskittyneeseen ilmeeseen sekä ennen kaikkea hänen otsaansa ilmestyneisiin ryppyihin.
”Mitä siinä lukee, keneltä se on?”
Hermione veti äkkiä kirjeen Ronin ulottumattomiin ja katsoi häntä (Ronin mielestä sangen ärsyttävästi) kuin hän olisi juuri yrittänyt urkkia jotakin tärkeääkin tärkeämpää valtiosalaisuutta.
”Ei tämä ole sinulle, älä yritäkään lukea minun kirjettäni!”
”No anteeksi nyt vain, ei ollut tarkoitus urkkia.”, Ron sanoi kuulostaen vähän loukkaantuneelta.
”Anteeksi että tiuskaisin, tämä vain on jotakin aika… tärkeää. Minun pitääkin mennä heti vastaamaan tähän. Nähdään Kalkaroksen tunnilla!”
Hermione lähti kiireen vilkkaa, nopein askelin harppomaan salin ovea kohti jättäen Ronin ja Harryn paikoilleen ihmettelemään.

”Ai niin, meillä on tosiaan ensimmäiset kaksi tuntia Kalkarosta. Todella ankeaa.” , Ron voivotteli.
Harry, joka oli ollut koko aamun jotenkin uneliaan tuntuinen, näytti havahtuvan ajatuksistaan ja nyökkäsi kasvoillaan irvistys, jonka Ron oli jo oppinut tulkitsemaan. Tuollainen ilme syntyi hänen ystävälleen ainoastaan silloin, kun oli kyse jostakin todella limaisesta ja vastenmielisestä, kuten esimerkiksi heidän taikajuomien opettajastaan.
”No, ainakin teimme läksyt eilen, Hermione sai jollakin kumman konstilla valettua minuun jonkinlaista puhtia, minusta tuntuu melkein että hän käytti jotakin salaista loitsua. Olin eilen illalla kummallisen virkeä ja jopa läksyjen tekeminen onnistui kutakuinkin paremmin kuin yleensä. Entäs sinulla?”
Harry ei halunnut vastata. Hän oli koko illan ollut tekevinään läksyjä ja keskittyvinään leppoisaan rupatteluun, mutta tosiasiassa hän oli vähän väliä vilkuillut tulisijaan, jossa oli edellisenä lukuvuotena nähnyt kummisetänsä kasvot ja jutellut hänelle tietämättä lainkaan, mitä tuleman piti. Hän olisi halunnut unohtaa kokonaan tuollaiset synkät ajatukset, mutta hän ei voinut niille mitään. Jossakin syvällä hänen sisällään sykki vielä kummallinen toivo siitä, että kenties, jos hän oikein kunnolla tuijotti tuleen, hän saattaisi vielä joskus nähdä kummisetänsä varjon lieskojen keskellä. Hän oli kuullut takautumista, näyistä jotka saattoi nähdä vilaukselta ja jotka liittyivät menneisyyteen, toivat koetut ja nähdyt hetket kenties muutamaksi ohikiitäväksi sekunniksi takaisin. Hän ei tiennyt uskoiko tällaisiin näkyihin, lähinnä ne epäilyttivät häntä siksi että hän oli kuullut niistä Luna Lovekivalta, tuolta omituiselta tytöltä jonka isä toimitti velhomaailman suurinta roskalehteä Saivartelijaa. Hän kuitenkin halusi kuvitella, että tuollaisia näkyjä oli kuin olikin olemassa, ja siksi hän vietti paljon aikaa (aina jonkin tekosyyn lomassa) Rohkelikon oleskeluhuoneen tulisijan läheisyydessä.
”Harry…”, Ron aloitti.
”Niin?”
”Mitä sinä oikein ajattelet? Kun minusta tuntuu aina välillä, että te molemmat, Hermione ja sinä, olette muuttuneet jotenkin etäisiksi. Aivan kuin teillä olisi jokin kumma salaisuus, josta minä en ole tietoinen. Olen tietysti voinut ymmärtää väärinkin, mutta tältä minusta vain on tuntunut jo jonkin aikaa… Tuota… Voisiko olla että olen oikeassa?”
Harry katsahti ystäväänsä kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa sinä aamuna.
”Ei meillä ole mitään salaisuutta”, hän naurahti. ”Minäkin olen tosin ihmetellyt tuota Hermionen käyttäytymistä kuluneen viikon aikana. Hän on ollut jotenkin… vähän Lunamainen. Jos nyt ymmärrät mitä tarkoitan.”
”Kyllä ymmärrän”, Ron selvästi innostui siitä, ettei ollut ainoa joka oli tehnyt huomioonotettavia havaintoja. ”Minä en käsitä, mistä se voi johtua, tai siis… eihän nyt ole mitään kokeitakaan joista hän voisi stressata, ja läksyistä hän nyt selviää melkein ilman niiden tekemistäkin. Ei kai vain ole kysymys siitä Krummin pojasta? Minun tietääkseni tytöt muuttuvat aika omituisiksi silloin kun ovat todella rakastuneet. Ja Hermionehan kirjoittelee aika usein kirjeitä, minusta tuntuu ettäkaikki ne on omistettu Viktorille.”
Ronin kasvot olivat vääntyneet irvistykseen, jonka rinnalla Harryn virnistely jäi pahasti kakkoseksi.
”Minä en kyllä käsitä, miten Viktorin takia voisi menettää järkensä.”
Harrya naurattivat Ronin puheet. Hän ei kuitenkaan jaksanut sanoa ystävälleen, että tämä liioitteli ja pahemman kerran, hän tyytyi vain hymyilemään ja katsomaan Ronia jotenkin (ja jostakin syystä) myötätuntoisesti.
Ihmiset alkoivat jo haihtua suuresta salista luokkiin päin, ja Harry huomasi ettei ollut syönyt kinkkuvoileipäänsä loppuun. Hän ahmaisi sen yhtenä suupalana ja liittyi Ronin kanssa muiden, nauravien ja kiirehtivien oppilaiden joukkoon.

Kun Hermoine oli lähtenyt suuresta salista, hän oli katsonut ensin monta kertaa taakseen ja varmistanut, ettei kukaan vain missään tapauksessa seurannut hänen kulkuaan. Pahaksi onneksi hän oli toisen kerroksen käytävässä törmännyt Riesuun, jonka mielestä näytti olevan kovinkin hauskaa heitellä häntä haisupommeilla ja huutaa kurkku suorana, että täällä on yksi oppilas matkalla tekemään tihutöitä ja että opettajien pitäisi kiirehtiä pidättämään tämä rikkuri. Onneksi kukaan ei kuullut tai kuunnellut räyhänhengen huutoja, mutta haisupommeista syntynyt lemu näytti jämähtäneen Hermionen vastapestyyn kaapuun jättäen jälkeensä inhottavan, haisevan tuulahduksen. Hermione ohitti Rohkelikon tuvan oven ja kipusi portaita ylös nukkuvien ja toistensa kanssa shakkia pelaavien muotokuvien ohi, kunnes hänen edessään oli monia vuosia pois käytöstä ollut tyttöjen vessa. Hermione avasi hitaasti oven, sisällä haisi kostealta ja homehtuneelta, yksi hanoista tiputteli hiljalleen niin, että vain pisaroiden osuminen lavuaariin rikkoi hiljaisuuden. Hermione pysähtyi, ja jostakin syystä hänen sydämensä alkoi pamppailla hetki hetkeltä voimakkaammin. Vaikka hän tiesi olevansa melkein yksin, hän yritti rauhoittaa itseään niin, etteivät lyönnit olisi kaikuneet niin voimakkaasti. Kun hän kuunteli tarkkaan, hän kuuli yhdestä kopista vaimeaa itkua. Hän koputti kohteliaasti oveen, mutta kun mitään itkua lukuun ottamatta ei kuulunut, hän avasi varovaisesti oven, joka ei tietenkään ollut lukossa. Hän näki Murjottavan Myrtin nojaamassa pytynkanteen ja pyyhkimässä kummituksenkyyneliään läpinäkyvään hihaansa.
”Mene pois, inhottava tyttö!”, Myrtti huusi.
”Eh… onko täällä näkynyt tässä edellisen tunnin sisällä yhtä poikaa. Vaaleat hiukset ja aika laiha…”
Myrtti kääntyi niin, että Hermione näki tämän itkeneet kasvot ja turvonneet silmät, jotka olivat näyttäneet samoilta niin kauan kun hän oli kummitellut tyttöjen vessassa. Myrtin kasvoille piirtyi niin ikään tuttu vahingoniloinen hymy.
”Eipä ole poikia näkynyt. Taitaa olla niin että sinulle on tehty… oharit, niin kuin jästit tietääkseni sanovat. Ettei vain olisi pojalla toinen tyttö mielessä. Kuka nyt sinun kanssasi tahtoisikaan tapailla?”
Hermionesta tuntui siltä, että joku oli sanonut viimeisen lauseen Myrtille tämän ollessa vielä lihaa ja verta, joten hän ei viitsinyt suuttua. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja katsoi kummitusta turhautuneesti, josta Myrtti näytti selvästi nauttivan. Ei siltä olisi edes kannattanut kysyä mitään, Hermione ajatteli ja sulki kopin oven. Hän istuutui likaiselle lattialle (enää ei kannattanut välittää kaavusta, se oli jo haisupommien jäljiltä ryvettynyt sangen rähjäiseen kuntoon.) ja odotti vielä viitisentoista minuuttia, kunnes huomasi olevansa melkein myöhässä tunnilta.

”Missä sinä oikein olit?”, Harry kysyin Hermionen istuuduttua Kalkaroksen tyrmässä olevan eturivin pulpetin taakse.
”En paljon missään, vähän oli rästiin jääneitä hommia ja sitten tietysti vastasin siihen kirjeeseen.”
Kirjeen Hermione oli sullonut taskuunsa, jossa se nyt lojui ryppyisenä ja vastaamattomana. Se ei tosiasiassa ollut edes niitä kirjeitä, johon tuli vastata. Jotenkin Hermionesta tuntui, että Harry tiesi sen, tiesi että hän ei kertonut ihan kaikkea. Harry vaikutti itsekin niin uneliaalta ja poissaolevalta, ettei hän kauaa jaksanut esittää Hermionelle kysymyksiään. Ja hyvä niin.
Kalkaros saapui luokkaan sysimustassa kaavussaan ja rasvaiset hiukset kasvoille valuen. Hänen kaulassaan roikkui jokin riipus, jota Hermione ei ollut nähnyt aikaisemmin. Siinä luki jotakin, mutta niin pienellä ettei siitä saanut selvää.
”No niin, taululle tulee ohjeet, tällä kertaa valmistamme lientä jonka pitäisi tehota tavallisimpiin muistihäiriöihin. Taululle tulee ohjeet, saatte aikaa kaksikymmentä minuuttia.”
Luokka alkoi ahkeroida liemen parissa. Ron sähelsi pahemman kerran ja sai liuokseensa tummanruskean värisävyn joka muistutti erehdyttävästi hutsun papanoiden väriä. Neville sen sijaan sai keitoksensa savuamaan niin, että pian koko luokka oli täynnä haaleaa, läpinäkyvää usvaa joka haisi ihan palaneelta kumilta. Harry sen sijaan onnistui melkein kiitettävästi, mutta unohti lisätä loppusilauksen eli kourallisen känsänieriäisen limaa, jolloin koko aine oli auttamattomasti pilalla.
”Ja taas meillä on täällä todellinen tunari!”, Kalkaros innostui ”Tätä lientä olisikin hyvä kokeilla sinuun, Potter, jotta saisimme selville miten se toimii todelliseen hajamielisyyteen.”
Luishusten puollella oppilaat räjähtivät nauruun. Hermione katsoi sivusilmällä, kuinka vaaleahiuksinen, kapeaposkinen Draco johti naurukuoroa ja heitteli väliin Harrylle ilkeitä kommentteja. Ja yhtäkkiä tapahtui jotakin täysin odottamatonta. Hermione oli noussut pystyyn ja katsoi nyt Dracoa sekä muita Luihusia silmät leimuten. Hän oli nostanut taikasauvansa valmiusasentoon ja näytti siltä, että olisi voinut hetkenä minä hyvänsä heittää Malfoyn ja muiden päälle mitä ilkeimmän herjan.
”Olkaa nyt kerrankin hiljaa! Katsokaa tuotakin -”, hän osoitti Goylen sekoittamaa vaaleanpunaista litkua. ”Tuo ei ole mistään kotoisin, Harryn on sata kertaa onnistuneempi. Miksei opettaja koskaan moiti teidän sakkianne?”
Luihuset näyttivät melkein säikähtäneiltä, etenkin Draco jonka suu oli loksahtanut auki ja joka ei selvästikään keksinyt mitään nokkelaa sanottavaa tähän yllättvään purkaukseen.
”Neiti Granger, ole hyvä ja istu paikallesi. Rohkelikolta kymmenen pistettä pois!”
Hermione istui suu auki ihmettelevien ystäviensä väliin, edelleen niin kiukkuisena, että hänen poskensa punottivat kuin tuoreet tomaatit. Luokasta alkoi kuulua kovaäänistä supinaa, jonka Kalkaros keskeytti heti vaatien täydellistä työrauhaa ja hiljaisuutta.

”Mikä sinulle oikein tuli, Hermione?”, Ron kysyi tunnin jälkeen.
”Kuinka niin mikä minulle tuli? Eikö sitä muka saa puolustaa ystäväänsä kun joku ilmiselvästi pottuilee ja nöyryyttää häntä koko luokan edessä?”
”Niin, mutta kun se ei ollut ollenkaan sinun tapaistasi, sitä minä vain…”
”Niin juu, eihän se tietenkään ollut.”, Hermione sanoi kyllästyneenä.
Harry, joka kulki muutaman askeleen heidän jäljessään, yhtyi nyt keskusteluun.
”Minunkin on tehnyt mieli tehdä noin, monta kertaa, mutta en olisi kyllä uskonut että juuri Hermione, tarkoitan siis… että… En olisi uskonut että juuri sinä sanot Kalkarokselle suorat sanat.”
Oli vaikea päätellä, oliko Harryn puheessa enemmän ihailua vai puhdasta hämmennystä.
Hermione ei kuitenkaan juuri nyt jaksanut kuulla sellaista hämmästelyä, hän oli kyllästyt siihen heti.
”Minun täytyy mennä… öh, tekemään joitakin rästiin jääneitä läksyjä. Nähdään taas pian!”, hän huikkasi ja lähti rivakasta kävelemään Rohkelikkotornia kohti, katsomattakaan taakseen.
Yhtäkkiä hän kuuli jostakin hiljaisen kuiskauksen. Ensin hän luuli kuullensa harhoja, mutta sitten se kuului uudelleen, nyt vähän kovempana. Hermione jatkoi kuitenkin matkaa, koska arveli sen olleen jokin seiniä peittävistä muotokuvista, tai jossakin kulman takana häilyvä aave.

Ääni ei kuitenkaan vaiennut, vaan päinvastoin yltyi mitä enemmän hän käveli. Sitten hänen edessään avautui ovi, tai pikemminkin luukku jota hän ei ollut tiennyt seinässä olevankaan. Luukusta kurkkasi pää, jota peittivät vaaleat hiukset joiden alla olevissa jäänsinen harmaissa silmissä oli ivallinen katse.
”Mitä sinä siinä teet?”, Hermione kivahti. ”Minulla ei taida olla sinulle mitään asiaa!”
”Ai, sinua siis harmittaa se aamuinen. Voin kertoa sinulle, etten yksinkertaisesti päässyt tulemaan. Mitä minä olisin sanonut Crabbelle ja Goylelle, jotka parveilivat minun ympärilläni entistäkin tiiviimmin, aivan kuin olisivat tienneet että minulla oli kiire johonkin ja halunneet estää sen. Vaikka en kyllä usko, että heidän älykkyysosamäärällään…”
Hermione näki pojan silmissä pisaran pahoittelua, ja se sai hänet leppymään hiukan.
”Tule nyt äkkiä tänne sisään, niin ettei kukaan näe meitä yhdessä!”, poika, Draco Malfoy nimeltään, hoputti.
”Aika hienosti muuten puolustit pikku ystävääsi tänään Severuksen tunnilla. Sangen liikuttavaa.”
”Ja pah”, Hermione tuhahti. ”Minusta sinun oli jo aika saada kuulla, kuinka itsekeskeinen, ylimielinen ja raivostuttava tyyppi olet, tiedät sen itsekin!”
Pojan kasvoille levisi leveä hymy, joka loisti salakäytävän hämärässä ilkikurisena ja huvittuneena.
”No jos ei nyt kuitenkaan puhuttaisi minusta, vaan mieluummin vaikkapa sinusta, Neiti Kaikkitietävä.”, poika oli ottanut käteensä Hermionen ruskean hiuskiehkuran, ja leikitteli sillä nyt tuijottaen tyttöä ilme värähtämättä silmiin.
”Niin, mitä minusta?”, Hermione kysyi ääni vähän väristen.
”Miksi sinä tahdot edelleen tavata minua? Jos minä kerran olen –miten se menikään - itsekeskeinen, ylimielinen ja raivostuttava henkilö. Miksi sitten siedät minua?”
”En minä siedäkään, en sitten millään tavalla! Minä vain… äh…”
”Niin?”, Draco kysyi näyttäen melkein voitonriemuiselta.
”Minä en tiedä.”, Hermione huokaisi. ”Minä en tiedä.”
”Minäpä kerron. Se johtuu siitä, että olet tympääntynyt sen, ah-niin-täydellisen Potterin pojan seuraan. Hän on tylsä kuin vanha tiskirätti. Ja entäs se toinen, Weasleyn nirppanokkainen neiti, jonka koko perhe on samaa sakkia, täysin turhanpäiväistä porukkaa!”
”Ja mikäköhän sinä sitten luulet olevasi? Kuvittelet olevasi muita parempi, mutta kuka tahansa voi nähdä lävitsesi! Minun ystäviäni et sitä paitsi hauku, tai tämä päättyy tähän, minä vannon-”
”Mikä päättyy tähän?”, Draco kysyi huvittuneesti.
Hermione ei vastannut mitään, he olivat molemmat hetken aivan hiljaa. Sitten Hermione huomasi, kuinka hänen kätensä ole eksynyt Dracon käteen. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan, vaikka tiesi että Draco tuijotti häntä raukean huvittuneella katseellaan. Sitten hän tunti kuinka pojan kädet olivat hänen kaulansa ympärillä. Hän kuvitteli tätä julmana kuristajana, ajatteli hänen isäänsä, kuuluisaa Kuolonsyöjää, ajatteli kaikkea sitä mitä poika oli jo vuosien ajan huudellut hänen kuraverisyydestään. Ja näiden ajatusten pyöriessä päässään hän antautui suutelemaan tuota vaaleahiuksista poikaa, jonka kosketus tuntui polttavalta hänen hajupommeilta edelleen löyhkäävän kaapunsa läpi...

Jatkuu...