Oudon leima otsassa

Etulyönti itselle, lähde ennen kuin muut lähtevät. Ole etäinen, älä liian helppo tapaus, ota itsellesi tila muita ylempää jos tiedät mitä tarkoitan.

Ehkä et vaan ole tyyppiä josta saa kovin paljoa irti vuorovaikutustilanteissa. Toki aikuiset voisivat yrittää olla ihmisiksi. Aikuisethan saa olla ilkeitä toisilleen. Miettiä onko joskus tullut kohdatuksi kuitenkin. Tai mikä olisi luontevin ympäristö itselle tulla kohdatuksi parhaimmillaan. Tai lukeeko ihmisten reaktioita omiin sanomisiin ja tekemisiin. Että mistä saa posit palautetta joskus. Liikaa ei kannata yrittää. Enää ei vaikuta käytösnumeroon.

Suomalaiset ovat pääasiassa oikeasti epäsosiaalisia, luokittelevia ja epäempaattisia. Ollaan maailman tilastoissa siinä kärkisijoilla.

Aloittajalle: Sinussa, itsessäsi, tavassasi käyttäytyä, persoonassasi ja luonteessasi ei ole mitää vikaa. Ne viat ja väärä tapa toimia on niissä muissa ihmisissä ja heidän tavassaan valikoida.

Aloittaja vaikuttaa ainakin kirjoittamisensa perusteella fiksulta, eli erittäin älykkäältä tyypiltä.

Katso netistä mies sakit ry. Ryhdy vapaa etoistoimiin ystäväksi yksinäiselle.Kurseja järjestää kirkko ja Punanen risti tai pydä heiltä ystävä itsellesi.Mene katsoo punasen ristin sivuja,Löydät selaamalla sitä linkin : Kenekään ei tarvitse olla yksin.

On kai juuri miehille tyypillistä, että kavereita on melkoinen lauma mutta ei yhtään ystävää. Miehet ovat kauhean riippuvaisia kaverilaumoista. Jos mies on kahdestaan toisen miehen kanssa, ne ovat melko varmasti homoja.

Aloittaja on luultavasti vielä hyvin nuori, silloin kaverit merkitsevät paljon. Jotkut jäävät kehityksessään tuolle asteelle, vaikka olisi perhekin. Usein oma perhe kuitenkin muuttaa elämäntyylin, siihen ei mahdu ulkopuolisia. Oletkohan sinä jäänyt tuolle lauma-asteelle, niillä muilla on jo muutakin elämää.

Tai et kai vaan ole heti joukon keskipisteeksi pyrkivä kukkoilija ja suunsoittaja? Sellaista ei hevin hyväksytä. Uuteen ryhmään tai työhön tullessa kannattaa aluksi olla nöyrä, katsella ja kuulostella omaa paikkaa joukossa. Mutta ole silti avoin! Älä tunge, älä vie muiden tilaa! Anna muiden tehdä sinulle tilaa ja kiinnostua sinusta!

Jos aina ja kaikkialla sinua paetaan, jotain hankalaa sinussa on. Mitä se on, sitä ei täältä näppiksen takaa voi nähdä.

Samoja huomioita tein kuin moni muukin. Edellisissä kommenteissa jokaisessa on pointtia, eli ne kannattaa lukea. Siksi, vain lisäyksenä niihin ajatus; voiko olla, että muut jollain tavoin, tietyistä vivahteista/jopa yksittäisistä sanavalinnoistasi tms. huomaisivat sen, että yrität, jopa ehkä "yliyrität", kovasti noissa tilanteissa? Onko sulla noissa tilanteissa (tai ylipäätään - aloituksesta ei ilmennyt - ) olemassa sinua ilman noita sosiaalisia tavoitteita? Kuka on "sinä"? Mistä tykkää? Mitä harrastaa? Missä paikoissa viihtyy? Mitä rehellisesti mutta korrektisti ilmaistuna tavoittelee elämässä/toivoo elämältä? Monesti (Suomessa ainakin) tykätään jopa tekemistä ja small talkia enemmän hakea syvempiä yhdistäviä asioita lyhyemmissäkin kohtaamisissa. Huulenheitto voi jättää lopulta porukan kylmäksi, varsinkin jos ns. oikeaa elämänkokemusta puuttuu taustalta, jolloin toisista humoristisuus saattaa vaikuttaa päälleliimatulta ja jopa epäilyttävältä. Tässä ehkä rehti omien lähtökohtien esiintuonti yhdistettynä kiinnostukseen keskustelukumppanien lähtökohdista ja toiveista toimii paremmin kuin kepeiden vitsien alle piiloutuminen.

Se, että olet heille aina käytettävissä ja ystävällinen, on ihailtavaa, mutta saattaa herättää kummeksuntaa. Kokeile tosiaan joskus olla taka-alalla seurailemassa ja yksi niistä hiljaisemmista. Odota, että sulle puhutaan ja innostu sitten mielessäsi MALTILLISESTI. Mystisyys kiinnostaa ihmisiä. Oman sisäisen melankolisenkaan maailman valottaminen ei välttämättä ole vain ja ainoastaan huono asia, ennemmin tosiaan se päälleliimatun oloinen iloisuus ihmetyttää. Voit yrittää puhua suoraankin kipeistä muistoista jotain suht ymmärrettävää ja lyhyttä, tiivistettyä versiota näille tutuille ja katsoa, mikä on reaktio. Rejektio saattaa tuntua pahalta, mutta perspektiivi tähän voi auttaa: jokainen kokee torjuntaa joskus, ja niitäkin, jotka kokevat sitä alinomaa, on paljon. Säkin saat ja voit tarvita heitä, kysyä neuvoa, apua, tuutorointia tai jeesiä jossain tietyssä jutussa. Loistavaa olisi esim. saada joku heistä pelaamaan viikoittain sulista, uimaan, heittelemään koreja tai mitä ikinä tykkäisitte ja molemmat jotenkuten osaisitte tehdä (esim. kitaraduettoihin ei kannata yes-miehenä innokkaasti nyökytellen lupautua, jos ei koskaan ole kitaraa pidellyt tai ainakaan painottamatta noviisiuttaan).

Tsemppiä!

Olen jo 70 ja juuri kokenut taas kerran vastaavanlaisen tapahtuman, kuin aloittaja. Tai syrjään sysääminen, ulkopuolelle jättäminen, alkoi jo aiemmin, mutta tänään sain siitä taas muistutuksen. Se on kuin puukon pisto, kun huomaa esim. että kaikki pks asuvat ja jokunen kauempaakin tullut serkku lähtevät yhteiselle Tallinnan matkalle. Minua ei kutsuttu mukaan, vaikka asun vain vajaan kilometrin päässä yhdestä. Kaikista eniten sattuu se, että juuri tämä, lähelläni asuva serkku aikoinaan aloitti pitämään minuun yhteyttä. Lapsena ja nuorina emme olleet yhteydessä vanhempieni eron takia. Sitten vain kävi niin, kuin minulle käy aina, että serkku lakkasi pitämästä yhteyttä. Ei yhteisiä kävelyitä, ei kutsua serkkutapaamisiin, ei teatteriin. Muutaman kerran yritin itse lähestyä häntä, mutta en saanut vastakaikua. Minusta ihmisyyteen kuuluu jonkinlainen toisen tunteista välittäminen. Se, että em. serkkuporukka laittaa iloisia kuvia Tallinnanreissultaan Facebookiin, on loukkaavaa ja he voisivat, jos vähänkään välittäisivät, edes poistaa minut jakelulistalta. Kaikki ovat korkeasti koulutettuja. Tietoa ei pitäisi puuttua. He eivät vaan yksinkertaisesti kai tule ajatelleeksikaan, että nuo postaukset saattaisivat olla minulle, syrjään sysätylle, isku ns. vyön alle.

Samanlaisen, tosin vielä ikävämmän kohtalon sai aikoinaan isäni. Hänet sekä oma suku että kaikki tuttavat jättivät yksin mökkiinsä asumaan. Hän kuoli tapaturmaisesti (itsemurha?) vain 54-vuotiaana.

Minun mielestäni sivistynyt ihminen ei käyttäydy sillä tavalla. Tietysti kenelläkään ei ole velvollisuutta olla seurassa, jossa ei viihdy, mutta mitä läheisempi ihminen, sitä suurempi on hänen vastuunsa tällaisen oudon ihmisen sietämisestä.

Tuttu tunne etenkin lapsena ja nuorena. Olin aina kouluyhteisössä se ujo ja hiljainen, se "porukan ulkopuolinen" joka jätettiin kaikesta ulos ja valittiin liikantunneilla vikana joukkueeseen.

Kukaan ei minusta tykännyt eikä ollut kavereita. Koko ala-aste meni näin ja olin ihan sinut asian kanssa, koska rankkaa kiusaamista ei ollut. Sain olla suht rauhassa eikä minulla ollut tarvetta saada muiden hyväksyntää. Kotona olin omissa oloissani, musiikin ja elokuvien sekä tietokoneen parissa. Olin tyytyväinen.

Yläasteella tilanne muuttui ja jouduin kiusaajien silmätikuksi. Pääasiassa henkistä kiusaamista, mutta myös fyysistä välillä. Ulkonäköä ja kaikkia ominaispiirteitäni haukutttiin, kaikki mitä tein tai olin, oli väärin. Tuossa vaiheessa alkoi mt-oireilukin ja oireilun syytä etsittiin vain minusta. Kiusaamiskokemuksiani vähäteltiin ihan urakalla, olihan luokanvalvoja pahimman kiusaajan perhetuttu (sairasta, nyt kun ajattelee). Ja kaiken lisäksi vielä altisti minua niihin kiusaamistilanteisiin.

Yläasteen jälkeen menin lukioon, josta en tuntenut ketään. Olin omissa oloissani ja olin tyytyväinen taas tilanteeseen. Mutta muut eivät. Jouduin opettajan puhutteluun siksi, KUN OLEN VAAN OMISSA OLOISSANI. Kauhea huoli siitä, etten ole löytänyt kavereita ja hengailen itsekseni. Kurssiarvosanani olivat hyviä, mutta ei se ketään kiinnostanut. Kotonakin ihmeteltiin, mikä vika minussa on kun olen aina kotona enkä ulkona kuten muut nuoret.

No, lopulta paine kasvoi liian suureksi. Yritin olla "kuten muut". Aloin käyttää alkoholia, polttaa tupakkaa ja pukeutua trendikkäästi. Yritin matkia niitä koulun koviksia jotta olisin cool. Aloin liikkua paikoissa joissa muutkin nuoret ja käymään kotibileissä.

Varmaan jo tiedätte, miten tuossa kävi. En saanut mitään arvostusta enkä kavereita. Teinien kotibileissä minua katsottiin kieroon ja kerran vanhat kiusaajat jopa heittivät minut bileistä ulos koska "kukaan ei tykkää sust vitun luuserista". Jep jep.

Epäonnistuneen sosiaalistumisen myötä päätin hyväksyä kohtaloni ja erakoitua. Etenkin kun en saanut muuta seuraa kuin kaksinaamaisia "kavereita" jotka käytännössä käytti mua vaan hyväkseen. Lainasivat rahaa maksamatta takaisin, puhuivat selän takana pahaa, rikkoivat ja varastivat tavaroita korvaamatta mitään jne. jne.

Loppuun totean, että oli kyse pienestä paikkakunnasta jossa pienet piirit. Se varmasti vaikutti. Siitä vanhasta roolista ei päässyt irti.

Nyt harmittaa että edes yritin olla kuten muut. On ihan ok olla "outo" ja yksin. Se on miljoona kertaa parempi kuin yrittää mielistellä muita ja liikua huonossa seurassa.

Asiaa sivuten:
Jo ala-asteella tajusin, että en ollut tykätty. Varsinkin tytöt inhosivat mua, eikä tuo ollut vaan mun kuvitelmaa, vaan 100-fakta. Kyllä sen jo lapsi näkee, jos ei tykätä. Yksi luokan poika haukkui mut joka päivä "isopääksi", mikä tatuoitui pienen lapsen mieleen loppuiäksi. Lapsena sitä jotenkin silti jaksaa, kun ei ole vielä väsynyt sellaiseen ja energiaa riittää.

Helvetti pääsi irti sitten yläasteella; 6-7 meidän luokan tyttöä purkasivat kaiken teinienergiansa minuun, ja haukkuivat mut joka päivä (nyt apinaksi). Harvemmin pojat kiusasivat - joskus sitäkin oli, mutta se oli pelkästään fyysistä. Kun kasvavassa herkässä iässä oleva poika psyykataan joka päivä haukuilla ja kiusaamisilla (varsinkin siis tytöt), jää siitä pysyvä vaurio mielen sopukoihin, eikä itsetunto ole enää koskaan sillä tasolla, mihin se on tarkoitettu. Eli jostain syystä tytöt, ja jopa nykyään naisetkaan eivät siedä minua. Kaikesta tuosta johtuen, mulle on jäänyt pysyvä varauksellisuus naisia kohtaan, enkä ole koskaan ollut edes kihloissa, puhumattakaan lapsista. Asuin kuitenkin yhden naisen kanssa kauan, mutta erottiin jo vuosia sitten. Syy oli lähinnä se että en uskaltanut kokonaan heittäytyä suhteeseen, kaiken edellä kuvatun takia, joten hän lähti. Meistä jäi kuitenkin parhaat ystävät.

Koulussa kotitaloustunnit oli helvettiä, koska kaikki inhosivat minua (tytöt varsinkin), ja olin täysin ulkopuolinen ja onneton ja yksin. Jossain vaiheessa en mennyt kotsantunneille (oli 2 viimeistä tuntia), vaan menin kotiin. Jostain syystä siitä ei tullut mitään sanomista, eikä sanktiota.., enkä sen jälkeen mennyt enää koskaan kotsantunneille, ja pääsin ihme kyllä ilman mitään sanktiota/poissaoloja, ja sain numeronkin, olisko ollut 6. Olen miettinyt sen jälkeen, että mikä minut oikein pelasti..? Joko opettaja oli nähnyt, että en kuulunut yhtään joukkoon, ja kiusattiin, tai; joku luokan oppilaista oli käynyt sanomassa opettajalle mun tilanteesta, ja opettaja teki hienon eleen mun suhteen.

Olen koko ikäni käynyt salilla (ilman hormoneja), mikä vähän auttoikin nuorena miehenä naismaailmassa. En usko, että saliharrastus ainakaan kokonaan johtuisi kiusaamisista, vaan nostelin jo 7 vuotiaana rautakankia, ja olisin jo silloin halunnut painot, mutta isääni ei asia kiinnostanut. Mulla ei silti ollut nuorena mitään ns villitystä naisten kanssa, kuten muilla oli. Mulla oli silloin yksi poikakaveri, kenen kanssa mopoiltiin/prätkäiltiin, ja autoiltiin, eikä meillä kummallakaan ollut koskaan mitään naisjuttuja tms (100% heteroja kuitenkin oltiin). Hän muutti sitten yli 100 km päähän työn perässä.

Nyt olen oikein ajan kanssa pohtinut asioita. Ihmiselle annetaan syntymässä tietyt ominaisuudet, jotka vetoaa muihin ihmisiin, tai ei vetoa. Suurin osa on jossain janan keskellä, minä toisessa ääripäässä. Se voi johtua ulkonäöstä, erilaisesta käyttäytymisestä, ujoudesta, tai vaikka sulkeutuneisuudesta. Minä olen ollut aina sosiaalisesti huono. Mulla esim on vähän erikoinen ruumiinrakenne, mikä vaikuttaa varsinkin naisten kumppanin haussa (eivät halua omituisen näköistä kumppania..). Olen erityisherkkä introvertti ja kuormitun helposti ihmiskohtaamisissa (varsinkin jos vaistoan että toinen ei ole rento), ja sellaisesta voi jäädä ihan pysyvä jännittyneisyys, mikä sitten näkyy kasvoissakin. Mulla se näkyy, eikä kukaan halua nykyäänkään olla mun kanssa missään tekemisissä, edes salilla. Mua on sanottu jopa pelottavaksi.. On siinä sitten se että kukaan ei ole aikuisiällä uhitellut mulle millään tavalla. Eikä tarvi pelätä nakkarijonossa (pitkä treenattu pelottava mies). Mutta ei mulle tulla sitten muutenkaan juttelemaan. Olen kuitenkin 100% vaaraton, mutta koska en näytä "miellyttävältä", saan kärsiä siitä loppuikäni kaikissa ihmissuhteissa. Hullua on se, että olen tehnyt elämäntyöni asiakaspalvelussa..

Käyn pesulla (en ikinä haise hielle), on valkoiset viivasuorat hampaat, tumma tukka (aina aseteltu), atleettinen. Isäni oli mun vastakohta. Hän ei tehnyt koskaan mitään ulkonäkönsä eteen. Kävi kerran viikossa saunassa (haisi aina hielle ja..), eikä edes omistanut hammasharjaa (oli tummanruskeat tynkähampaat). Hän oli lihava ja harmaantui jo nuorena. Kaikki halusivat olla silti hänen kanssaan tekemisissä - varsinkin ns paremman luokan kansalaiset (poliisit, johtajat, rikkaat, ja yleensä menestyneet kauniit ja komeat ihmiset). Isä oli kuitenkin väkivaltainen äitiä kohtaan (kumpikin abolutisteja), ja narsistinen. Pelättiinkin isää lapsena, että jos taas suuttuu..

Olen sittemmin luovuttanut ja erakoitunut (ei yhtään kaveria). Eikä se ihan kauhea tilanne olisi, vaikka pääsisi jo pois..


-Kaikki on pelkkää tuuria-