tässä

Pakkoruotsia tyhmille suomalaisille

Pitkin viime talvea ja tätä kevättä Suomessa on kiistelty pakollisen ruotsinopetuksen takia. Koko juttu alkoi talvella, kun muuan nuori vaasalainen nainen herkesi puhumaan oman äidinkielensä eli ruotsin puolesta sellaisia äänenpainoin, että tuntui kuin oltaisiin palattu kolmikymmenluvulle ja kansallissosialistiseen Saksaan. Tämä ennenkuulumaton neropatti antoi ymmärtää, että suomenruotsalaiset ovat monin tavoin kulttuurisesti ja rodullisesti meitä suomalaisia kehittyneempiä ja etevämpiä. Sai sen käsityksen, että meidän suomalaisten olisi opittava puhumaan ruotsia, jotta edes sen kautta saisimme osamme ruotsalaisesta rodusta ja sivistyksestä.
Hiukan hillitympiä lausuntoja on sitten riittänyt niin että täytyy kai minunkin sanoa oma sanani tähän keskusteluun. Mutta sitä ennen lainaan otteen puheenvuorosta, jonka käytän Sloveniassa kesäkuussa kansainvälisen kirjailijajärjestö Penin kokouksessa. Kysymys on tietenkin kielestä.


Äidinkieli on osa ihmisen syvintä olemusta. Kieli on ihmisen mitta. Jokaisella kansalla on ollut oma kieli, mutta tämä ei ole itsestään selvää. Kieli voi myös tuhoutua, se voi kuolla. Samalla kansa menettää identiteettinsä. Niin käy myös yksilölle, jolla ei ole omaa äidinkieltä, vaan hän joutuu puhumaan ja kirjoittamaan jotakin vierasta kieltä.

Onko monikielisyys siunaus vai kirous, voi vastata vain yhdellä tavalla: se on siunaus, jos arvostetaan omaa minuutta niin yksilönä kuin kansakuntana.

Kieli on kulttuurin ilmenemismuoto. Jonkin kielen osaaminen merkitsee kuulumista siihen kulttuuriin, jonka kieltä ihminen puhuu. Kieli on enemmän kuin sanat tai kielioppi.

Maailmassa on noin 200 itsenäistä valtiota. Niissä asuu noin 5000 etnistä ryhmää, jotka puhuvat yli 6000 erilaisella tavalla. Pelkästään Euroopassa taidetaan vielä 230 eri kieltä. Tästä valtavasta moninaisuudesta kielitieteilijät ovat kuitenkin nykyisin huolissaan. Se ei ole pysyvä tilanne, sillä kaiken aikaa, kiihtyvässä tahdissa, kieliä kuolee.

Joidenkin tutkimusten mukaan maailmassa on kuolevia kieliä yli 400. Luku ei ole suuri jos sitä verrataan vielä elävien kielten määrään. Jos asiaa ajatellaan kuolevien kielten ja niitä puhuvien ihmisten ja kansojen kannalta, ongelma on verrattavissa eläinlajien sukupuuttoon kuolemiseen. Yksikin hävinnyt eläin- tai kasvilaji merkitsee huimaavan pitkän evoluution lopullista katkeamista. Kielen kohdalla on kysymys yhtä vakava, sama asia.


Jotkut kutsuvat englantia tappajakieleksi, sillä juuri englannin maailmanlaajuinen käyttö uhkaa pienempiä ja vähemmän levinneitä kulttuureja. Maailmanlaajuinen kommunikointi edesauttaa anglismin yhä kiihtyvää vahvistumista. Ihmiskunta kykenee englanniksi käymään globaalia keskustelua. Tästä huolimatta englanti ei suinkaan ole kaikkien kansojen äidinkieli.

Euroopassa englanti ei suinkaan ole ensimmäinen valtakieli - tuskin viimeinenkään. Latina, portugali, espanja, ranska ja jopa saksa ovat omina aikoinaan olleet suuria eurooppalaisia kieliä. Monista historiallisista syistä ne ovat joutuneet vuorollaan väistymään yleiseurooppalaisesta asemastaan, mutta yhä ne ovat suuria kulttuurikieliä.

Kielen syvästä kulttuurisesta merkityksestä kertoo se, että kaikkina aikoina valloittajat ja kansojen alistajat ovat pyrkineet väkivalloin ja erilaisten kieltojen avulla tuhoamaan valloittamiensa kansojen oman äidinkielen. Ei siis riitä, että joku kansa miehitetään sotilaallisesti. Jotta kukistaminen olisi täydellinen, on myös kulttuuri vaihdettava. Se taas tapahtuu tuhoamalla sorretun kansan oma kieli.


Ihmisyys on kuitenkin usein sitkeämpi vastustaja kuin valloittaja voi uskoa. Suomen kieli on tästä erinomainen esimerkki. Vaikka kansakuntana Suomi on pieni, meidän kielemme on edelleen voimakas, omaperäinen ja kaiken aikaa kehittyvä. Suomi on myös yllättävän vanha kieli, sitä on puhuttu tuhansia vuosia.

Hiukan ilkeänä esimerkkinä en malta olla kertomatta, että rakkaat naapurimme Norja ja Ruotsi ovat yrittäneet nekin kitkeä suomen kieltä omilla alueillaan. Vielä viime vuosisadalla sekä Pohjois-Norjassa että Pohjois-Ruotsissa kiellettiin ihan virallisesti suomalaissyntyisiä lapsia puhumasta kouluissa suomea. Tätä vaihetta eivät norjalaiset eivätkä ruotsalaisetkaan halua muistella. Ehkä jotakin kielen valtavasta voimasta kertoo myös se, että Suomen oppilaitoksissa opetetaan pakolla ruotsia, vaikka kansasta on enää vain viitisen prosenttia ruotsinkielisiä.


Kun jonkin kansan vähemmistö vaatii viiden prosentin asukasluvullaan valtaväestöltä tasavertaisia kielellisiä oikeuksia, silloin ollaan kohtuuttomassa tilanteessa. Pääväestöllä ei ole velvollisuutta opetella vähemmistön kieltä, jos ei vähemmistölläkään ole samaa velvollisuutta menettää omaa kieltään. Kahden kielen rinnakkaiselo on parempaa tasa-arvoisuutta kuin toisen - ja tässä tapauksessa vallitsevan kielen - pakolla opettaminen.

Tämä tunteita nostattava tilanne tulee kuitenkin ennen pitkää itsestään ja luonnollisella tavalla ratkeamaan. Koska Suomessa asuu enää vain muutama prosentti ruotsia puhuvia kansalaisia, heidän kielensä on pakosta väistyvä. Ensin siitä tulee väestön toinen, todellinen vähemmistökieli, jota ei enää levitetä pääväestön lapsille pakolla. Sitten ruotsille käy niin että se alkaa unohtua ja lopulta sen käyttö loppuu Suomessa kokonaan. Sitä taitavat ihmiset kuolevat aikanaan ja vievät äidinkielensä mennessään hautaan.

Ruotsissa sen sijaan puhutaan vielä tuhansia vuosia ruotsia, ja sehän on hieno asia. Kyllä siellä suomeakin puhutaan, maassa on yli 400 000 suomalaista. Olisiko ruotsalaiset pakotettava opettelemaan suomea, on jo ihan eri juttu.

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.

Arto Paasilinna