Diagnoosin saaneen oikeudet

Diagnoosin saaneella ei ole pakkoa itse kriminoida itseään. Hänen ei siis omalla harhaisella käytöksellään tarvitse vahvistaa niitä epäilyksiä, että hänellä olisi ajatusvääristymiä.

Jo vuosikymmeniä sitten useita "huijattiin" väittämällä julkisesti, että kannattaa, saa ja pitää otta yhteyttä, jos tulee mt-oireita. Vielä parikymmentä vuotta sitten "apua" haettiin ns. matalalla kynnyksellä ja sairaalaan pääsi helposti lääkärin tekemällä lähetteellä. Monet eivät vain tienneet, että kyseisissä paikoissa tarkoitus olikin potilasta tarkkailemalla kerätä mahdollisimman paljon todisteita ns. sairauksista, tehdä mahdollisimman paljon diagnooseja ja määrätä lääkkeitä.

Jos ja kun potilas valitteli esim. ahdistuneisuutta, väsymystä, tai univaikeuksia, niistäkin saatettiin tehdä aivan liian pitkälle meneviä johtopäätelmiä. Ja jos potilas sattui hakeutumaan hoitoon aivan liian usein, hänelle määrättiin joko erilaisia lääkecoctaileja, tai vaihdettiin lääkitystä, tai lisättiin lääkemääriä, jos hoito ei tuntunut auttavan, tai tehoavan.

Elämässään vaikeuksista kärsivää ei saatettu kuunnella, tai kysellä häneltä tarpeeksi asioita. Kuten, mitä on hänelle tapahtunut joko menneisyydessä, tai lähiaikoina. Ei kysytty ns. perusasioita, ja taustalla olevia tekijöitä.

Lääkityksillä saatettiin vain sotkea ja lisätä potilaan kohdalla lisää tulevia oireita, jotka tulkittiin jopa sairauden pahenemisvaiheeksi. Näin tehtiin esim. psykoosipotilaiden kohdalla.

Samoin pakkohoitoon määrättiin potilaita varsin kevyistä syistä. Syyksi saattoi riittää jopa se, että hoitaja oli asenteellinen potilasta kohtaan, tai potilas koettiin riesaksi. Toki syitä saattoi olla ja löytyä muitakin. Aina lähtien myös lääkärin, tai hoitohenkilökunnan halusta käyttää ja näyttää omaa valtaansa.

Psykiatria ei kestä kriittistä tarkastelua, eivätkä varsinkaan ihmisoikeudet ole toteutuneet juuri koskaan. Koska itsemääräämiseen liittyvät asiat eivät ole olleet tärkeitä psykiatriassa toimiville.

Kannattiko niiden aivan liian sinisilmäisten ja naiivisti systeemiin luottaneiden käyttää palveluita, jotka saattoivat monen kohdalla jopa tuhota heidän elämänsä, terveytensä ja hyvinvointinsa? Ei todellakaan. Ja tämä sama toiminta jatkuu edelleen.

Milloinkahan nämä asiat tullaan myöntämään julkisesti, tai ne tullaan kertomaan, että tätä ( mm. ihmisoikeuksien rikkomista) on tapahtunut demokraattiseksi, ihmisoikeuksia ja kaikkia kansainvälisiä sääntöjä noudattavassa ja sivistyneeksi väitetyssä valtiossa, nimeltä Suomi? Ainakin pysyvästi tehtyjä uhreja psykiatria sai myös aikaiseksi.

Vaikka itselläni kävi loppujen lopuksi hyvin psykiatrian pyörityksessä, on pakko myöntää, että lääkitysasiat ovat ihmetyttäneet aina, jo aikoinaan, ja vielä edelleenkin, vaikka en enää itse niitä käytä.

Jo nuorena aikuisena olisin saanut apua, kun sitä hain, mutta en kuitenkaan ottanut sitä tosissani vastaan, lääkkeet kyllä kelpasivat, olin sekakäyttäjä jo valmiiksi. Ja mikäs sen " hienompaa " kuin saada ihan reseptilääkkeillä, sekoitettuna muiden päihteiden kanssa, päänsä mahdollisimman sekaisin.
Ja mitä enemmän menin sekaisin, oli " sairaus mennyt pahemmaksi " ja lisää lääkettä, sekä jatkuvaa lääkkeiden vaihtamista, kokeiltiin sitä ja kokeiltiin tätä..

Laitoksista on kaikenlaista kokemusta laidasta laitaan, omalla kohdalla, sekä myös potilastovereiden hoitoa sivusta nähneenä monia kertoja.
Joskus oli kyllä todella räikeää ihmisoikeuksien rikkomista, ihmisarvo vietiin, vähäteltiin, jopa nöyryytettiin, ym. Tässä kohtaa on sanottava, että todellakin vain joskus.
Useimmiten oli ihan hyvät oltavat, henkilökunta kohtalaisen mukavaa. Joka porukassahan on myös niitä mätiä omenoita joukossa, sille ei kukaan voi mitään.

Muissakin laitoksissa on tullut vierailtua, tuttuja on sellaisissa asunut, ei pelkkiä sairaaloita vaan myös hoitokoteja, palvelukoteja.
Huomio kiinnittyi tuohon itsemääräämisoikeuteen joidenkin tuttujen tapausten kohdalla. Näytti siltä, että itsemääräämisoikeus ajoittain toimii, ajoittain ei. Oli jokseenkin kiinni siitä, kuka kyseisestä oikeudesta tietyissä tilanteissa hyötyi eniten, tai mikä teki esim. henkilökunnan työstä helpompaa.
Tässäkin pakko mainita, että asiaa ei voi yleistää, kuitenkin harvinaisempia tapauksia.

Vuosikaudet olin huonossa kunnossa elintapojeni takia, en edes ottanut vastaan sitä apua, jota olisin siis saanut. Tai usein yritin kyllä kovasti, mutta sitkeys ei riittänyt.
Kuitenkin lopulta ainoa, joka tilanteessani muutti kaiken, oli tuo kovasti arvosteltu psykiatria. Osui hyvään aikaan hyvä paikka ja hyvä hoito.
Myös se, että itse tajusin haluavani vielä jotakin parempaa elämässäni, sai suunnan kääntymään. Mikään ei onnistunut ennen kuin olin itse siihen valmis, valmis ottamaan avun vastaan.

En istuisi tässä kirjoittamassa, jos en olisi itse herännyt ajoissa (vaikkakin turhan myöhään ). Mutta tämäkin kertoo sen, että koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioille jotain. Usein se tarvitsee vain sen oikean ajan ja paikan.
Ja myönnän, että minulla on omat mielipiteeni edelleen psykiatriaa kohtaan, eikä kaikki edes kovin positiivisia, on siellä edelleenkin nähtävissä epäkohtia.

On tullut koettua sekin, että potilaan oikeudetkin voivat toteutua, mutta se valitettavasti vaatii aika lailla omaa aktiivisuutta, eikä sitä kaikilla mielenterveysongelmaisilla ole sillä hetkellä, kun sairaus on pahimmassa vaiheessa.
Myös se, kuka kuuntelee, tai kuka uskoo, kun " hullu " menee jostain epäkohdista kertomaan. Toki heitäkin on, mutta usein se on potilas joka on heikommassa asemassa.

Aina kun jaksaa, kannattaa pitää oikeuksistaan kiinni, sanoa mielipiteensä ja tahtonsa ääneen.
Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti, en nyt tähän ala kirjaa kirjoittaa.
( ajatuksena kirjan kirjoittaminen houkuttaa, ehkä vielä joskus....)

Ihmsoikeuksien näkökulmasta suomessa on ongelmana se että pelkästä pakkolääkinnästä on käytännöllisesti katsoen vaikea valittaa.

Valitusoikeus itsessään ei poista pakkolääkitystä se tulee pysymään, mutta se tulee olemaan tietynlainen työkalu pakkolääkityksen tarpeellisuuden arviointiin, ihmisoikeusnäkökulmasta.

Lakimuutos on ollut tekeillä jo jonkun vuoden, mutta kunhan ei yksi pikku pandemia olisi pilannut senkin, ja muutosta odotetaan lähivuosina.

Nähtäväksi jää, miten tehokas systeemi tämä valitusoikeus sitten tulee olemaan. Etukateen pelätään että ihmiset jotka ovat jo huonossa jamassa, eivät erityisesti jaksaisi valituksia tehdä. Tosin varsta argumentti on, että nimenomaan ne huonossa jamassa olevat ihmiset tarvitsevat sitä lääkinnällistähoitoa.

Ja toinen pelko on tietenkin se, että ne kaikki kahdeksantuhatta pakkohoidossa olevaa ihmistä rupeavat tehtailemaan turhia valituksia, eikä sieltä pystytä pelastamaan niitä aitoja uhreja.