Hyvästit paapalle

Äidinisäni kuoli maaliskuussa 2007, vain joitain viikkoja äidinäidin jälkeen. Paapaksi ja mummaksi sanoimme kuten pohjalaiset tapaavat.

Jostain syystä en koskaan näe muista isovanhemmistani unia, mutta paapasta olen viime vuosien aikana nähnyt useamman. Yleensä unissa on ollut tilanne, jossa mumma on kuollut ja kävimme katsomassa paappaa heidän talossaan. Unissa paappa on suhteellisen virkeä ja järjissään.

Todellisuudessa paappa oli viimeiset vuotensa Alzheimerin kourissa ja kulki loppua kohden hyvin raskaasti. Mumman kuoleman jälkeen paappa eli viimeiset viikkonsa paikallisen terveyskeskuksen hoidossa. Kävimme häntä siellä katsomassa. Eli tältä osin uni ei vastaa todellisuutta laisinkaan.

Nyt viime yönä näkemäni uni olikin aivan erilainen. Menin mumman ja paapan talolle, joka oli unessa purettu ja sen paikalla pieni kerrostalo. Ilmeisesti se oli jonkinlainen hoitokoti, sillä sisällä oli hoitohenkilökuntaa.

Menin sisään ja kysyin paappaa hoitajalta. Hoitaja sanoi että paappa hädin tuskin enää elää. Lähdin kohti paapan huonetta ja kuulin kun hoitaja harmitteli toiselle hoitajalle, että niin sympaattinen vanhus ja lapsille aina kiltti... (Sellainen paappa olikin eläissään.) Kaivoin älypuhelimeni (joita ei oikeasti ollut vielä tuohon aikaan) esiin soittaakseni äidille tilanteesta, mutta jostain syystä sen käyttämisestä ei tullut mitään.

Puhelin jäi sikseen, kun paappa hortoili vastaan huoneen ovella, oli kai juuri tulossa jostain. Hänellä oli päällään hoitokodin aamutakki. Kolmas hoitaja saattoi häntä. Paapan silmät olivat kiinni ja hän sopersi jotain. Yritin tervehtiä, paappa kai jotenkin huomasi mutta oli niin sekaisin tai väsynyt ettei juuri reagoinut. Menimme huoneeseen. (Tämä osa unesta vastasi aika hyvin todellisuutta, sillä paapan viimeiset päivät olivat heikkoja. Ehdin käydä kerran häntä vuodeosastolla tervehtimässä, pari viikkoa ennen kuolintietoa.)

Yhtäkkiä paappa asettui lattiaa kohti ja mutisi jotakin, kait menevänsä pitkäkseen. Yritin sanoa että ethän sinä nyt lattialle voi mennä maate. En ehtinyt tehdä oikein mitään, kun paappa meni jo pitkälleen lattialle. Silloin tajusin että nyt paappa on kuolemassa ja vajosin polvilleni hänen viereensä. Kuulin kun hän yritti sanoa iltarukosta, mutta puheesta ei enää tullut juuri mitään. Nostin käteni hänen ylleen ja koetin sanoa "levolle lasken, luojani"-rukousta mutta en saanut sanottua sitä kun unohdin miten se jatkuu ja minulla alkoi tulla pala kurkkuun. Vaihdoin isämeidän-rukoukseen jonka latelin ulkomuistista lähes robottimaisesti.

Heti kun olin saanut rukouksen loppuun, paappa alkoi kutistua, nopeasti, pienemmäksi ja pienemmäksi. Samalla hänen ulkoinen olemuksena muuttui ihmisestä pieneksi nukeksi. Lopulta nukke oli aivan pikkuruinen, alle kymmenen senttiä. Olin shokissa ja itkuinen. Sanoin nukelle että autan hänet petiin. Nukke oli niin pieni että sormenpäilläni kannoin sen hellävaroen sängylle ja asettelin siihen. Sillä hetkellä sitten suru iski lujaa ja tajusin hänen kuolleen. Jokin sisälläni vastusti, mutta pakotin itseni sanomaan "Hyvästi, paappa" ja suru oli musertava.

Siihen surun tunteeseen heräsin.

Heräillessä itkin ja mietin että tämä oli nyt se hyvästijättöni paapalle, jota en oikeassa elämässä päässyt sanomaan. Paapan muuttuminen nukeksi on symbolista: kun henki lähtee, ruumiista tulee eloton, kuin nukke.

Itku ei tahdo hellittää vieläkään, samalla kun kirjoitan tätä. Hänen kuolemastaan tulee 17 vuotta suunnilleen näinä päivinä. En ole koskaan aiemmin nähnyt unta hänen kuolemastaan.

Todellisuudessa olin paapan kuollessa opiskelupaikkakunnallani satojen kilometrien päässä. Äitini soitti eräänä päivänä "paapan lähteneen mumman luokse". Äidillä on kolme siskoa, hän kertoi olleensa siskojensa kanssa paapan viimeisinä päivinä siellä, ja olivat vuorotellen olleet aina kaksi kerrallaan paapan lähellä ja kaksi heidän talollaan lepäämässä. Äiti oli juuri talolla nuorimman siskonsa kanssa, kun vanhemmat siskonsa soittivat vuodeosastolta ja sanoivat että "tulkaa tänne, nyt tuntuu että isä ei kestä enää kauaa". He ajoivat heti paikalle, mutta eivät ihan ehtineet viimeisiin hengenvetoihin paikalle. Äidin kertoman mukaan paapan keho oli vielä lämmin. Sellainen oli paapan lähtö tästä maailmasta.

En ole koskaan erityisen paljon osannut surra isovanhempieni pois nukkumista. Olin tuohon aikaan 21-vuotias ja oma elämäni oli aivan sekaisin ja hankalat mielenterveyden ongelmat rajoittivat sitä mitä jaksoin kokea. Kävin jonkin aikaa paapan kuoleman jälkeen sukuhaudalla ja heidän talonsa pihassa. Mukanani oli hyvä ystäväni. En tuolloinkaan itkenyt, mutta muistelin erilaisia juttuja ja kerroin kaverilleni muistoja mitä pihassa kävellessä tuli mieleen.

Vasta viimeisen viiden vuoden aikana olen alkanut saada elämääni kokoon ja psyykeni on paranemaan päin. Ehkä nyt sitten oli vihdoin tilaa kokea paapan kuolema tunnetasolla. Jätin siis unessa hyvästit hänelle - asia jota en saanut tehtyä aikaisemmin.