Traumoista kärsivät jäävät Suomessa ilman kunnollista tukea

Moni on traumatisoitunut kenties jo lapsuudessa, huonojen kotiolojen, perheväkivallan, vanhempien välinpitämättömyyden, sosioekonomisen huono-osaisuuden ja päiväkodissa, tai koulussa tapahtuneiden kiusaamisten ja ryhmästä ulkopuolelle jäämisen seurauksena. Vartuttua joidenkin heistä traumakehitys saattaa jatkua edelleenkin, mm. ajautumisena päihteiden käyttämiseen ja sitä kautta altistuessa seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskauksien uhriksi. Uhri/ uhrit yrittävät päihteillä turruttaa sitä henkistä kipua ja tuskaa, jota he tuntevat. Mutta tätä(kään) asiaa ei ymmärretä edes psykiatriassa ja siellä toimivien keskuudessa.

Suomessa toimii useita järjestöjä, mutta etenkin julkisella puolella traumojen hoitaminen on lähes olematonta. Ilmeisesti traumat eivät alalla olevia kiinnosta. Koska niitä harvemmin pystytään hoitamaan millään kovin tehokkailla lääkkeillä. Lisäksi kohtelu on aivan liian usein traumoista kärsivää kohtaan syyllistävää ja jopa halveksivaa. Ajatellaan, että hänen kokemansa asiat ovat uhrin itsensä syytä. Tämä aihe on tabu, josta harvemmin puhutaan. Että potilaita paitsi diagnosoidaan, myös kategorisoidaan, ketä autetaan, ja ketä hoidetaan. Empatiaa ja tukemista ei osoiteta potilaalle, ei henkisesti, eikä fyysisesti.

Liian moni jää vaille ilman tarvitsemaansa apua, tukea ja hoitoa. Puhumattakaan ymmärtämisestä ja välittämisestä. Suomalainen mielenterveyshoito ja sen palvelut ovat surkeita ja käytännössä täysin toimimattomia systeemejä.

Siksi koko psykiatria pitää joko lopettaa toiminnasta, tai yrittäisivät edes uudistaa surkeiksi menneitä palveluitaan. Sitä ennen ( uudistuksia ja alalla olevan hoitokulttuurin ilmapiirin muutosta) niitä palveluita ei kannata kenenkään edes aloittaa ja käyttää.

Terv. yksi monista traumataustan omaavista ja uhreista