Mikä sinut syttymään parisuhteelle?

En usko että tässä nuotiossa on enää sen vertaa hehkua että yksikään nainen saisi puhallettua siihen liekkiä. Sen verran on kumppanin etsinnässä kaadettu vettä nuotioon että parempi keskittyä asioihin jotka tuottavat iloa ja sisältöä elämään.

Nuorena tuohon vaikutti kaksi asiaa. Ensinnä se miten nainen kohtelee/huomio toiset ihmiset. Tuleeko riitä jo siitä jos ehdotan että maksan ensi trefeillä kahvit, se miten hän huomioi kahvilan henkilökunnan ja yksi isoa asia on miten hän puhuu työstään. Työstä puhuttaessa painottuuko se teknisiin asioihin vai työyhteisöön ja millä sävyllä työkavereista ja pomosta puhuu.
Toinen on se miten hän näkee itsensä ja elämänsä lyhyen aikavälin, keskipitkän aikavälin ja pidemmän ajan kuluessa. Jos nämä ajatukset ovat saman suuntaiset niin mahdollisuudet yhteiseen tulevaisuuteen ovat hyvät.

Mä mietin pitkään, että miten tänän ilmaisisi. En osaa sanoa mikä olisi tärkeintä, mutta itselleni se mikä herättää kiinnostukseni, on tietunlainen samankaltaisuus. En tarkoita täydellistä samanlaisuutta, vaan tosiaan samankaltaisuutta. Hieman samantyyppistä luonnetta, samantyyppistä tapaa suhtautua asioihin, samankaltaista huumorintajua, joitain samoja kiinnostuksenkohteita, samatyyppisiä elämäntapoja ja toiveita elämältä, jotain sellaista, johon voin suht helposti samaistua ja joka tekee toisesta helposti lähestyttävän ja jopa tutunoloisen. Toisia kuulemma viehättää erilaisuus ja jopa vastakohtaisuus, vieraus, uutuus, outous, jokin eksoottinen erilaisuus, mutta mä taas koen sellaisen hankalaksi ja vieraannuttavaksi. Jos toinen tuntuu erilaiselta, oudolta ja vieraalta, niin en mä kykene näkemään siinä mitään puoleensavetävää.

Tietenkään pelkkät edellä mainitsemani asiat eivät vielä yksistään riitä. Siihen tarvitaan vielä se henkiläkohtainen yhteys, sanotaan sitä nyt vaikka sitten keskinäiseksi kemiaksi. Se tekee siitä tekee siitä tietystä henkilöstä spesiaalin. Mä sanoisin, että se on sama aaltopituus, se että sen ihmisen seurassa on hyvä ja helppo olla. En osaa lähteä sanomaan jotain selkeitä ja tiettyjä ominaisuuksia, jotka olisivat ehdottoman tärkeitä. Tietysti, jos aletaan puhumaan vakavasta parisuhteesta, niin sitten olellisia ovat ihan perusasiat - luotettavuus, rehellisyys, kohteliaisuus, väkivallattomuus, hyväkäytöksisyys, vähäinen alkoholinkäyttö, jne.

Ne kerrat kun oon rakastunut. Oon kokenut miehen jossain vaiheessa tavatessa hyvin hellyyttävänä. Sellainen sisäinen tunne että tuossa se on.

Ennen kuin kriteereitä voi esittää. Täytyy asettaa tavoitteet ja vasta niiden perusteella voi esittää kriteerit, koska kriteerit on se mittatikku jolla arvioidaan. Nämä kriteerit taas voi esittää matriisin avulla. Ja jos siltikään ei ole varma täyttääkö kriteerit, kannattaa pyytää palautetta. Ja tämän ulkoisen palautteen lisäksi kannattaa käyttää sisäistä palautetta, joten tunnetaidot ovat tärkeitä. Palautteen perusteella voi alkaa itserefkektoimaan ja se vaatii turvallisen ympäristön ilman nolostumisen tuntemuksia. Lopuksi voi tehdä päätöksen ja tarvittaessa kalibroida sen tavoitteeseen nähden. Tällöin voi kysyä vertaiseltaan täyttäisikö sittenkin paremman kriteerin ja voi aloittaa itsereflektiokierroksen uudestaan.

Aika moni nainen osuu parisuhdemielessä ensialkuun hyvinkin. Varsinkin nykyään vielä keski-ikää elävillä naisilla on selkeä miellyttämisen tarve, jos mies on mukava, läsnäoleva ja sosiaalisesti hyvinkäyttäytyvä, ehkä romanttinenkin.

Sanotaan nyt 7 kymmenestä naisesta menisi ensialkuun hyvinkin, mutta sitten puolen vuoden jälkeen kato on kova.

Alkuun on kiva kai saada huomiota, mutta se leikkautuu, kun itsekin pitäisi huomioida toinen. Alun avoimuus muuttuu hiljaiseksi välttelyksi ja kiima loppuu, kun dopamiinituotanto putoaa.

Tätä voi seurata myös naisten keskinäisessä kanssakäymisessä. Alkuun ollaan aina iloisia toisesta naisesta, työkaverina, kaverina... mutta järjestään se 70% naisista alkaa inhoamaan toisiaan ennenpitkää. Seläntakana jurputtamista ja sen sellaista.

Suoraselkäistä, rehellistä ja avointa naista saa etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Itse kutsun tätä "prinsessa-syndroomaksi".

Mielestäni on selittämättömän kummallista, miten on kumppanuuteen, ystävyyteen, parisuhteeseen päätynyt.
Vaikka kuinka yrittää miettiä syitä, vaikkapa niitä hyviä puolia, luonnetta, tapaa puhua, olemusta, onhan jännää, kun paljon karsiutuukin. Harvasta voi sanoa, että kuvottaa.
Ei vain oma sydän sykähdä.
Alkuajoista muistan kummallisia asioita, mihin olen silloin kiinnittänyt ensin huomiota.
Katselen välillä pariskuntia ja mietin, mikä on yhdistävä tekijä.
Ei sitä muista tiedä eikä ulkoisesti voi päätellä.
Vilma