Henkien kertomaa

Eräänä synkkänä syysiltana Kemijärvellä, paikassa jossa Keskusta-puolueen ote oli yhtä tiukka kuin ahkioköysi talvipakkasella, alkoi tapahtua kummia. Kunnan valtuusto oli juuri tehnyt päätöksen, joka oli saanut kyläläiset raapimaan päitään: kunta oli päättänyt sijoittaa kaikki liikenevät varansa valtavaan "turveturismihankkeeseen". Idea oli se, että turistit saapuisivat ympäri maailmaa ihastelemaan Lapin aavoja soita ja oppisivat, miten turvetta kerätään. ”Kestävää kehitystä” luki hankkeen esitteessä, jonka valtuuston puheenjohtaja Jorma innostuneesti esitteli.

Sitä, miten turvetta yhdistettiin kestävään kehitykseen, kukaan ei kuitenkaan tiennyt – ei edes Jorma. Mutta sehän ei ollut mikään ongelma; päätös oli suhmuroitu läpi hämärissä takahuonepalavereissa, joissa yksi valtuutettu sai uuden tontin joen rannalta ja toinen hyvän aseman jossain mystisessä työryhmässä. Kepun paikallisjohto nyökkäili tyytyväisenä: asioiden hoitaminen oli edelleen ”vanhaan hyvään tapaan”.

Kaikki sujui sujuvasti, kunnes eräänä iltana kylän liepeillä asuva vanha Pentti, eläkkeelle jäänyt turvetuottaja ja entinen kunnallispoliitikko, oli juuri vetäytymässä yöpuulle, kun kuuli omituisen äänen. Navetan ovi narahti itsestään auki ja ulkoa kuului raskaita, kolisevia askeleita. "Kylläpä on hirviä liikkeellä," hän mutisi itsekseen, mutta kun hän kääntyi katsomaan, jäätyi hänen verensä. Oven raosta leijaili sisään hahmo, joka näytti samalta kuin Pentin vanha naapuri ja kunnallispoliitikko Arvo – paitsi että tämä oli kuollut jo parikymmentä vuotta sitten.

”Pentti!” haamu jyrisi matalalla, kolkolla äänellä, joka tuntui tulevan suoraan soiden syvyyksistä. ”Minä tulin varoittamaan sinua ja koko Kemijärveä! Turveturismi... se on vain alku. Koko kepulainen suhmurointi vie meidät turmioon! Kuunnelkaa varoitustani, ennen kuin on liian myöhäistä!”

Pentti tuijotti aavetta, jonka päällä oli läpinäkyvä ruskea villapaita ja joka piti kädessään kellastunutta kunnanvaltuuston pöytäkirjaa vuodelta 1975. ”Mitä sinä höpiset, Arvo? Sinähän olit itsekin mukana hoitamassa näitä asioita silloin, kun päätettiin rakentaa se moottorikelkkakeskus ilman kelkkoja!”

Arvon haamu nyökkäsi surullisena. ”Niin, ja siitä kaikki alkoi. Ensin oli kelkkakeskus, sitten tuo järjetön päätös ostaa kuntaan oma sähköyhtiö ilman asiakkaita. Ja nyt turveturismi. Jos ette lopeta tätä suhmurointia, Kemijärvi hukkuu päätöksiinne, eikä edes lumen alla ole paikkaa, johon enää turvetta mahtuisi!”

Pentti yritti niellä nauruaan, mutta kylmät väreet kulkivat pitkin selkää. Haamu katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta tämä ei jäänyt ainoaksi kummalliseksi tapahtumaksi.

Seuraavana iltana valtuuston kokouksessa, juuri kun jäsenet olivat siirtymässä keskustelemaan seuraavasta suuresta hankkeesta – hiihtohissistä, joka veisi lähikukkulalle, jolla oli keskimäärin kaksi viikkoa lunta vuodessa – valot alkoivat välkkyä. Saliin ilmestyi toinen haamu, tällä kertaa entinen kaupunginjohtaja Antero, joka oli aikoinaan rakennuttanut kunnantalon viereen parkkihallin, vaikka kunnassa ei ollut koskaan ollut ruuhkia.

”Teidän täytyy lopettaa!” Antero julisti. ”Näettekö, minne tämä kaikki johtaa? Hankkeita, päätöksiä, kokouksia... Kaikki vain siksi, että saadaan suhmuroitua kaverin kaverille tontti tai sopimus. Koko kunta on pian konkurssissa, ja kukaan ei enää muista, miksi nämä päätökset tehtiin!”

Valtuutetuissa alkoi ilmetä paniikkia. "Mehän vain teemme, mitä on aina tehty!" puolusteli Jorma, mutta hänen äänessään kuului epävarmuus.

Haamu ei ollut tästä vaikuttunut. ”Se on juuri se ongelma! Jos jatkatte näin, Kemijärvi katoaa kartalta – kirjaimellisesti. Yksi harha-askel vielä, ja koko kunta muuttuu pelkäksi suunnitelmaksi, jossa kukaan ei enää asu, mutta kaikilla on oma sähköyhtiö ja hirvivaroitusmerkki!”

Sitten valot välähtivät ja haamu katosi. Hiljaisuus laskeutui kokoushuoneeseen. Valtuutetut vilkuilivat toisiaan hermostuneesti. Oli selvää, että päätöksiä oli alettava tehdä toisin – mutta miten, kun suhmurointi oli ollut aina heidän tapa hoitaa asioita?

Seuraavana päivänä kylän vanhimmat, kuten Pentti, alkoivat puhua keskenään kummituksista, jotka olivat ilmestyneet varoittamaan. Lopulta valtuusto joutui ottamaan asian käsittelyynsä. Päätös oli yksimielinen: turveturismihanke peruttiin, ja aiemmin kaverin kaverille luvatut tontit vedettiin pois jakelusta. Mutta kylällä kiersi silti huhu, että jos Kepun vanhat suhmurointitavat palaisivat, haamut palaisivat myös – eikä silloin enää oltaisi sovinnolla liikkeellä.

Jorma katsoi pitkään tyhjää valtuustosalia kokouksen jälkeen. ”Ehkä ne olivat vain vanhojen ukkojen juttuja…” hän mutisi itsekseen, mutta samalla hän ei voinut olla vilkaisematta olkansa yli – varmuuden vuoksi.