Mitä mieltä???

On ollut aika vaikeaa viime aikoina ja ystävä tietää sen. Siis suunnattoman vaikeaa. Tänään ystävä pyysi erääseen julkisen tilan paikkaan seuraksi. Lähdin vähillä voimillani, ajattelin että ehkä piristyn. Kerroin kuulumiset ja sanoin että on paska olo. Asia olisi jäänyt siihen, mutta ystävä alkoi moittimaan minua, miten en saa sanoa ääneen että on "paska olo". Että olo tulee siitä vain pahemmaksi.

Hermostuin, kun ei ollut ensimmäinen kerta, kun samasta huomauttaa. Ja siis on ollut vaikeuksia ja yleensä koen sen helpottavana, kun sanon asiat suoraan. Ja jätän asian siihen, en jää rypemään.

Olen siis aito ihminen. Hän väittää että se on kuin mantra, että siitä vasta huono olo tulee kun sanoo ääneen. No en ole kertaakaan lähtenyt asiaa hokemaan, kuin mantraa.

Korotin ääntäni, sanoin että jos en saa olla oma itseni niin sitten saa olla. Ja lähdin pois. Olin jo edellisellä kerralla sanonut, että jos hän ei kestä ottaa sanomisiani vastaan, niin ymmärrän. Vastasi silloin että kyllä hän kestää, mutta on surullinen minun sanomisieni vaikutuksesta vointiini.

Olen sitä mieltä, että suomalaiset ihmiset on ohjelmoitu lapsuuden perheissä siihen, ettei saisi ilmaista kuin positiivisia tunteita. Ja nyt tämä ihminen väittää, että asia liittyy niin kuin manifestaatioon. Että lisään vaan sillä kun puhun, omaa pahoinvointiani.

Itse opin tukahduttamaan tunteeni lapsena. Hyväksyttyä oli näyttää vain positiiviset tunteet, ei surua eikä kiukkua tai pettymystä. Olen aika pulassa ollut sitten omien tunnetaitojeni kanssa aikuisena. Ja tunteiden säätelyä olen joutunut opettelemaan sekä harjoittelemaan dkt-taitoja (dialektinen käyttäytymisterapia) myös. Kun on alkanut itkettämään, niin siitä ei ole meinannut tulla loppua. Kun se ei silloin joskus ollut hyväksyttyä. Suuttumus tulee myös melko vahvana, vaikka olen paljon oppinut juuri noilla em. keinoilla itsehillintää ( tänään petti).

Ja nyt sitten tulee joku, joku joka väittää olevansa ystävä ja moittii minua siitä, mistä olen oppinut pois. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että jos ei tuon vertaa pysty olemaan pätemättä ja ymmärtää minun pahoinvointiani ( joka siis meni potenssiin 10 tuon jälkeen), niin ei ole mitään ystävyyttä. Olen vain joku hölmö, jonka seurassa ollaan ja pädetään hienomman seuran puutteessa. Ja leikitään niillä omilla "tiedoilla" ja "mielipiteillä" hyväntekijää ja auttajaa. Ollaan aina neuvomassa, vaikka en sellaista ole pyytänyt.

En minä mitään auttajaa halua, vaan ystävän. Minusta tuolla käytöksellä yritetään alistaa minua ja nostaa omaa egoa. Ja sitten käydään juuri silloin kimppuun, kun toisen kuorma on niin täynnä, ettei enää yhtään ylimääräistä jaksaisi. Taitaa olla traumakemiasuhde tämäkin, niin kuin useimmat aikuisiässä solmimani ihmissuhteet. Tällainen vuodatus, kun ihmissuhteet tuntuvat vaan niin vaikeilta.