Sotaruno Xenia

Sotaruno

Hortoilen ympäri itä-ukrainalaista metsää

ympärillä kuolemaa ja epätoivoa.

Pataljoonamme on lyöty –

ilmassa leijuu savua ja tuhkaa,

ja taivaanrannassa kuulen vielä

tykistön jyrähtelyt, jotka repivät tämän maan.

Haavoittuneiden tuska

vihollinen vaanii, kuolema tai vankeus.

Maa jalkojeni alla on raskas,

ei enää pelkkää mustaa multaa,

vaan hauta taistelutovereille

olen haavoittunut ja kylmissäni

jokainen askel raskas kuin lyijy.

Jumalani, syntienikö tähden minä tänne jouduin?

Sormeni puristavat asettani,

vaikka panokset ovat loppuneet.

Ajattelen Suomea

järviä, jotka jäätyvät sydäntalvella,

ja saunoja, joiden lämmöstä puhuin sinulle

ensimmäisenä iltanamme yhdessä.

epätoivoivo valtaa mielen, lausun viimeisen

rukouksen ja odotan kuoleman armoa

vuodan verta ja lyyhistyn sateessa

katseeni kääntyy taivasta kohti –

pilvet repeävät hetkeksi,

ja tähdet muistuttavat, etten ole yksin.

Mielessäni välähtävät kasvosi,

ensimmäisen kerran, kun näin sinut.

se Kiovan keväinen ilta,

auringonlasku värjäsi sillat kullalla.

Seisoit siellä – huivi tuulessa,

katseessasi rohkeus, jota en osannut

odottaa keskeltä sodan raunioita.

ja Sanasi kaikuvat hiljaisuudessa:

"Ei tarvitse olla surullinen, kevät kyllä tulee."

Ajatus sinusta kantaa minut eteenpäin,

kuin lupaus, että valo voittaa aina.

Ystävät löytävät minut,

hiljaisessa yössä kuulen heidän äänensä.

Omien sotilaiden kädet nostavat minut maasta,

ja jossain kaukana kuulen sinun hennon äänesi:

"Selvisikö hän?"

Sinä haet minut sidontapaikalta,

kätesi, jotka kerran pitelivät maalausvälineitä,

ovat nyt tottuneet sitomaan haavoja.

Matka yli Puolan rajan tuntuu pitkältä,

mutta sinun vierelläsi olen turvassa

Herään aamun kajossa,

valonsäteet suodattuvat vaatimattoman huoneen

ikkunasta,

ja näen sinun slaavilaiset kasvosi –

kauniit ja väsyneet, mutta elossa.

Silitän vaaleita, keväältä tuoksuvia hiuksiasi,

Yön kauhut ovat vihdoin poissa,

mutta sieluuni on piirtynyt muisto

kylmistä juoksuhaudoista, miinoitetuista teistä

ja niistä ystävistä, jotka jäivät Donetskin tasangoille.

istutamme yhdessä omenapuun,

ensimmäisen yhteisen keväämme kunniaksi.

Sen juuria kaivaessani

näen hetken edessäni kaiken:

palavat kerrostalot,

kadut täynnä sirpaleita,

lapset, jotka pakenivat ilman vanhempia

keskustelemme

Sinä naurat, kun kerron puun kasvavan liian hitaasti,

ja otat käteni omiisi.

"Anna sille aikaa, kuten annoit meille", sanot.

Omenapuu kantaa jonain päivänä hedelmää, sen oksilla riippuu lupaus toivosta ja tulevaisuudesta, meistä kahdesta ja Ukrainan vapaudesta.