Argumentit pakkohoitoa vastaan

Mikä tekee kirjoituksesta hyvän? Sekö että siellä annetaan konkreettisia toimivia keinoja skitsofrenian parantamiseen ilman lääkkeitä?

Mikään hoito lääkkeillä tai pakolla, ei ole mikään itseisarvo, vaan se, että sairas ei pärjää ilman hoitoa.

Anonyymi kirjoitti:

Mikä tekee kirjoituksesta hyvän? Sekö että siellä annetaan konkreettisia toimivia keinoja skitsofrenian parantamiseen ilman lääkkeitä?

Mikään hoito lääkkeillä tai pakolla, ei ole mikään itseisarvo, vaan se, että sairas ei pärjää ilman hoitoa.

Lue lisää

En ole tullut diagnosoiduksi skitsofreenikoksi, mutta olen toennut aika sekavasta tilasta takaisin tilaan missä voisin sanoa olevani hyvinkin koostunut ihminen kyeten itsereflektioon ja tunteideni jäsentämiseen. Kokemus opetti sen, että mikään aine ei päätäni selkiyttänyt, vaan aivojeni kapasiteetti jäsentää asioita. Lopetin antipsykootit aka neuroleptit tilassa missä minun olisi pitänyt käyttää niitä kaksi vuotta. Lopetin ne heti kun pystyin, ollen sekavassa tilassa. Mieli kykenee jäsentymään psykoosien/sekavuuden jälkeenkin. Itseasiassa, kun minulle määrättiin antipsykootteja, menin kokoajan sekavampaan tilaan. Uskoisin että yksi syy sekavuuteeni oli se, että nämä rajoitti ajattelua ja koska ajatteluprosessit muuttuivat analyyttisistä sellaiseksi, että en pystynyt kognitiivisesti normaalisti prosessoimaan, tämä lisäsi sekavuutta. Uneni olivat sotkeentuneet. Antipsykootit eivät palauta normaalia palauttavaa unta. Uskon että unisyklini olivat myös pahasti sekaisin lääkevieroituksesta ja useilla aineilla niitä sekoittaessa mitä psykiatria määräsi. Huomasin että henkinen hyvinvointi oli suoraan verrannollinen siihen että huomasin että aloin nukkua palauttavampaa unta jossa näin myös unia toisinkuin antipsykoottikoomassa.

Lisäksi tunsin suunnatonta hätää ekstrapyramidaalioireistosta ja minulla oli jatkuva epämiellyttävä olo kehossani ja oma itse muuttui vieraammaksi. Miten siinä voi kukaan parantua? Muutuin kokoajan harhaisemmaksi. Traumakokemus selitti myös sitä että dissosioin itseäni muualle. Loppupeleissä turvallinen ympäristö, aineiden purku jotka tuotti haittaa auttoi. Ei mikään hoitava lääke. Hoitava lääke johti tarpeeseen lisälääkkeitä hoitamaan lääkkeen haittaa. Tiedän mitä on olla paranoidisessa tilassa univajeisena ja voin sanoa että antipsykootit ei vieneet mitään harhaa pois. Kykenen käsittelemään psykoosikokemukseni monet sävyt hyvinkin analyyttisesti ja ymmärtäen psyykettäni, traumaperspektiivistä. Jos minut olisi vedetty siihen jumiin kun minut vedettiin aineilla, en kykenisi. Kykenen erittelemään kokemusta ja ymmärtämään miksi ajattelin niinkuin ajattelin. Eniten ahdistavaksi koen kuitenkin sen kun antipsykootit muutti aivojeni toimintaa sellaiseen tilaan että tuntui kuin minulla olisi ollut kykenemättämyys ajatella laisinkaan. Se kuulemma psykiatrin mielestä on hyvä olla.

Anonyymi kirjoitti:

Mikä tekee kirjoituksesta hyvän? Sekö että siellä annetaan konkreettisia toimivia keinoja skitsofrenian parantamiseen ilman lääkkeitä?

Mikään hoito lääkkeillä tai pakolla, ei ole mikään itseisarvo, vaan se, että sairas ei pärjää ilman hoitoa.

Lue lisää

Psykiatria pitäisi lopettaa kokonaan toiminnasta, mm. pakkohoidon kaikkia eettisiä sääntöjä ja toimintaperiaatteita rikkovien asioiden takia.

Vaikka laki antaakin käytännössä ( ja periaatteessa) kaikki vapaat kädet ja oikeudet lääkäreille asettaa potilas pakkohoitoon, silti se mahdollistaa myös mielivallan käytön lääkäreille. Asenteellisuudesta vastaanotolle tulevia potilaita kohtaan harvemmin puhutaan, mutta sitäkin on valitettavasti ajan saatossa tapahtunut, ja saattaa tapahtua edelleenkin.

Itse en suosittele kenellekään menemään edes terveyskeskukseen kertomaan, tai valittelemaan omista ongelmistaan, ja mielenterveyteen liittyvistä oireista. Koskaan kun ei voi tietää, millaista kohtelua tulee saamaan. Pahimmillaan joutuu vain ojasta allikkoon, saa omaa hyvinvointia ja terveyttä entisestään vahingoittavia ja tuhoavia lääkkeitä.

Jos psykiatria, siellä käytössä olevia hoitokeinoja, menetelmiä ja asenteita ( ja poistetaan diagnoisointiin, kategorisoimiseen ja leimaamiseen pohjautuvia systeemejä) muutetaan hoitohenkilökunnan keskuudessa, vasta sitten niitä palveluita kannattaa käyttää.
Millään lääkkeillä ei hoideta, tai korjata oireiden taustalla olevia syitä ja tekijöitä.

Anonyymi kirjoitti:

Psykiatria pitäisi lopettaa kokonaan toiminnasta, mm. pakkohoidon kaikkia eettisiä sääntöjä ja toimintaperiaatteita rikkovien asioiden takia.

Vaikka laki antaakin käytännössä ( ja periaatteessa) kaikki vapaat kädet ja oikeudet lääkäreille asettaa potilas pakkohoitoon, silti se mahdollistaa myös mielivallan käytön lääkäreille. Asenteellisuudesta vastaanotolle tulevia potilaita kohtaan harvemmin puhutaan, mutta sitäkin on valitettavasti ajan saatossa tapahtunut, ja saattaa tapahtua edelleenkin.

Itse en suosittele kenellekään menemään edes terveyskeskukseen kertomaan, tai valittelemaan omista ongelmistaan, ja mielenterveyteen liittyvistä oireista. Koskaan kun ei voi tietää, millaista kohtelua tulee saamaan. Pahimmillaan joutuu vain ojasta allikkoon, saa omaa hyvinvointia ja terveyttä entisestään vahingoittavia ja tuhoavia lääkkeitä.

Jos psykiatria, siellä käytössä olevia hoitokeinoja, menetelmiä ja asenteita ( ja poistetaan diagnoisointiin, kategorisoimiseen ja leimaamiseen pohjautuvia systeemejä) muutetaan hoitohenkilökunnan keskuudessa, vasta sitten niitä palveluita kannattaa käyttää.
Millään lääkkeillä ei hoideta, tai korjata oireiden taustalla olevia syitä ja tekijöitä.

Lue lisää

Terveyskeskus tuskin panee pahakseen jos joku ihminen ei sinne tule ja kuluta yhteiskunnan varoja.

Mutta ne raukat jotka joutuu sairaiden ihmisten uhreiksi, niin voivat olla eri mieltä.

Jostain syystä myös sairaan ihmisen omaa elämää pidetään niin arvokkaana, ettei heidän toivota vahingoittavan itseään.

Muutenhan suomessa sitä metsää riittää, missä saa olla niin oma itsensä kuin haluaa. Hämmentävää, miten se ei kuitenkaan kelpaa häiriköille?

Myös WHO:n ja YK:n valtioiden mielenterveyspolitiikkaa ihmisoikeusnäkökulmasta tarkastelevat asiantuntijat ovat kirjoittaneet suosituksissaan Mental health, human rights and legislation: guidance and practice (2023, s, 15), että pakkohoito on ihmisoikeuksien vastainen heikolle näytölle pohjautuva toimenpide, joka voi tietyissä tilanteissa täyttää kidutuksen kriteerit. Heidän mukaansa pakkotoimien käyttöä on kritisoitui sekä eettisestä että kliinisestä näkökulmasta käsin, ja ne ovat ristiriidassa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa ja rikkovat ihmisten oikeutta vapauteen ja turvallisuuteen sekä informaatioon pohjautuvaan suostumukseen.

He toteavat, että pakkotoimilla voidaan aiheuttaa kohteessa huomattavaa kipua ja niillä voi olla pitkäkestoisia fyysisiä ja psyykkisiä haittoja, jotka vaikeuttavat toipumista ja voivat johtaa traumatisoitumiseen tai pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Näyttö siitä, että pakkotoimilla suojeltaisiin sen enempää ihmisiä itseään kuin muitakaan ihmisiä on heikkoa osin siksi, että riskin arviointi on subjektiivisuuden johdosta erittäin haastavaa ja eettisesti kyseenalaista:

"Coercion is contested legally, ethically and from a clinical point of view.
From a human rights perspective, coercive practices in mental health care contradict
international human rights law, including the CRPD. They conflict with the right to
equal recognition before the law, and protection under the law, through the denial of
the individual’s legal capacity. Coercive practices violate a person’s right to liberty and
security, which is a fundamental human right. They also contradict the right to free and
informed consent and, more generally, the right to health.

Coercion can inflict severe pain and suffering on a person, and have long-lasting
physical and mental health consequences which can impede recovery and lead to
substantial trauma and even death. Moreover, the right to independent living and inclusion
in the community is violated when coercive practices result in institutionalization or any
other form of marginalization (101). their own terms (84).

There is limited evidence to support the success of coercion inn reducing the risk of self-harm, facilitating access to treatment, or protecting the
public (106–108). Predicting self-harm or the risk of harming others is both extremely
difficult and ethically questionable (109, 110). Although mental health conditions are
associated with both suicidal ideation and attempt, there is little evidence that risk
assessment tools and coercive mental health treatment prevent suicide (111, 112). "

Huomautuksena, että Suomi julistaa olevansa jo perustuslaissaan ihmisoikeuksien turvaamiseen sitoutunut valtio ja aina kun se rikkoo ihmisoikeuksia, se rikkoo omaa perustuslakiaan ja kaikkia arvoja, joita poliitikot ja hoitoa toteuttavat psykiatrit toitottavat toiminnassaan turvaavansa käyttäen hyvin kornilla tavalla ihmisoikeusdiskurssia työnsä ja toimintansa oikeutuksena . Se on sekä YK:n että WHO:n jäsenvaltio ja ratifioinut lukuisia ihmisoikeussopimuksia, myös yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista, joissa melko yksiselitteisesti kielletään vammaisuuteen perustuva pakkohoito. Vaikka mielisairaat eivät ole vammaisia sanan varsinaisessa merkityksessä, voi vammaisuuden laajennetulla tulkinnalla sisällyttää vammaisuuteen myös sairaudet tai häiriöt, jotka eivät välttämättä aiheuta pysyvää toimintakyvyn laskua. Tämä on myös yhdenmukaisuusperiaatteen mukainen tulkinta.

Anonyymi kirjoitti:

Myös WHO:n ja YK:n valtioiden mielenterveyspolitiikkaa ihmisoikeusnäkökulmasta tarkastelevat asiantuntijat ovat kirjoittaneet suosituksissaan Mental health, human rights and legislation: guidance and practice (2023, s, 15), että pakkohoito on ihmisoikeuksien vastainen heikolle näytölle pohjautuva toimenpide, joka voi tietyissä tilanteissa täyttää kidutuksen kriteerit. Heidän mukaansa pakkotoimien käyttöä on kritisoitui sekä eettisestä että kliinisestä näkökulmasta käsin, ja ne ovat ristiriidassa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa ja rikkovat ihmisten oikeutta vapauteen ja turvallisuuteen sekä informaatioon pohjautuvaan suostumukseen.

He toteavat, että pakkotoimilla voidaan aiheuttaa kohteessa huomattavaa kipua ja niillä voi olla pitkäkestoisia fyysisiä ja psyykkisiä haittoja, jotka vaikeuttavat toipumista ja voivat johtaa traumatisoitumiseen tai pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Näyttö siitä, että pakkotoimilla suojeltaisiin sen enempää ihmisiä itseään kuin muitakaan ihmisiä on heikkoa osin siksi, että riskin arviointi on subjektiivisuuden johdosta erittäin haastavaa ja eettisesti kyseenalaista:

"Coercion is contested legally, ethically and from a clinical point of view.
From a human rights perspective, coercive practices in mental health care contradict
international human rights law, including the CRPD. They conflict with the right to
equal recognition before the law, and protection under the law, through the denial of
the individual’s legal capacity. Coercive practices violate a person’s right to liberty and
security, which is a fundamental human right. They also contradict the right to free and
informed consent and, more generally, the right to health.

Coercion can inflict severe pain and suffering on a person, and have long-lasting
physical and mental health consequences which can impede recovery and lead to
substantial trauma and even death. Moreover, the right to independent living and inclusion
in the community is violated when coercive practices result in institutionalization or any
other form of marginalization (101). their own terms (84).

There is limited evidence to support the success of coercion inn reducing the risk of self-harm, facilitating access to treatment, or protecting the
public (106–108). Predicting self-harm or the risk of harming others is both extremely
difficult and ethically questionable (109, 110). Although mental health conditions are
associated with both suicidal ideation and attempt, there is little evidence that risk
assessment tools and coercive mental health treatment prevent suicide (111, 112). "

Huomautuksena, että Suomi julistaa olevansa jo perustuslaissaan ihmisoikeuksien turvaamiseen sitoutunut valtio ja aina kun se rikkoo ihmisoikeuksia, se rikkoo omaa perustuslakiaan ja kaikkia arvoja, joita poliitikot ja hoitoa toteuttavat psykiatrit toitottavat toiminnassaan turvaavansa käyttäen hyvin kornilla tavalla ihmisoikeusdiskurssia työnsä ja toimintansa oikeutuksena . Se on sekä YK:n että WHO:n jäsenvaltio ja ratifioinut lukuisia ihmisoikeussopimuksia, myös yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista, joissa melko yksiselitteisesti kielletään vammaisuuteen perustuva pakkohoito. Vaikka mielisairaat eivät ole vammaisia sanan varsinaisessa merkityksessä, voi vammaisuuden laajennetulla tulkinnalla sisällyttää vammaisuuteen myös sairaudet tai häiriöt, jotka eivät välttämättä aiheuta pysyvää toimintakyvyn laskua. Tämä on myös yhdenmukaisuusperiaatteen mukainen tulkinta.

Lue lisää

Toisaalta jos miettii vaikka hyvin itsetuhoista ihmistä, joka on sekaisin, esim. psykoosissa, ja uhkaa jopa tappaa itsensä, niin onhan hänet parempi laittaa pakkohoitoon, vaikka sen joutuukin arvioimalla tekemään.
Vai pitäisikö jättää määräämättä hoitoon ja katsottava, meneekö se ja oikeasti tappaa itsensä, kun on niin uhannut ?
Sitten jälkikäteen mietitään, että olisi pitänyt huomata ja ymmärtää, ja tehdä jotain teon estämiseksi.
Ja sitten jopa pakkohoidon vastustajat voivat siitäkin valittaa, että voi kun sitä nyt ei hoidettu, niin kävi pahin mahdollinen.
Aina on jokin väärinpäin, oli se sitten miten päin tahansa.

Anonyymi kirjoitti:

Toisaalta jos miettii vaikka hyvin itsetuhoista ihmistä, joka on sekaisin, esim. psykoosissa, ja uhkaa jopa tappaa itsensä, niin onhan hänet parempi laittaa pakkohoitoon, vaikka sen joutuukin arvioimalla tekemään.
Vai pitäisikö jättää määräämättä hoitoon ja katsottava, meneekö se ja oikeasti tappaa itsensä, kun on niin uhannut ?
Sitten jälkikäteen mietitään, että olisi pitänyt huomata ja ymmärtää, ja tehdä jotain teon estämiseksi.
Ja sitten jopa pakkohoidon vastustajat voivat siitäkin valittaa, että voi kun sitä nyt ei hoidettu, niin kävi pahin mahdollinen.
Aina on jokin väärinpäin, oli se sitten miten päin tahansa.

Lue lisää

"pakkohoito on ihmisoikeuksien vastainen heikolle näytölle pohjautuva toimenpide, joka voi tietyissä tilanteissa täyttää kidutuksen kriteerit."
Ymmärrän täysin miksi sanotaan, että pakkohoito voi täyttää kidutuksen kriteerit. Tunsin juuri ekstrapyramidaalioireiston, väkisin ajatteluni muuttamisen jollain aineilla ja sisimpäni pakkomuuttelun huumaamalla (josta ei edes ollut hyötyä harhoihin vaan se enemmän ajoi minua yhä enemmän lukkiutuneeseen poissaolevaan tilaan) kidutuksena. Tulen aina sanomaan että tuo hoito oli kidutusta.
Mikä on parantavaa? Rakastavat välittävät ihmiset, se että joku kohtaa sisimmän ja hyväksyy sen, se että on merkitystä elämässä, se että pitää kropastaan huolta jne. Että kohtaa ihmisiä jotka kuuntelevat eivätkä he kokoajan sano että sairautesi puhuu ja sinä et siksi ole vakavastiotettava ja olet siksi kyseenalaistettava mikä on yleistä hoidossa. Toisen tyrmääminen, kyseenalaistaminen jopa haitoista puhumisen osalta.
Mikä ei ole parantavaa? Järjestelmässä toimivat kylmäkiskoiset ihmiset jotka noudattavat tarkkoja rutiineita ihmisten hoitamisessa, ihan sama mitä seurauksia siitä ihmiselle on. Muistan sen kuinka minulla oli hätä, ja nuo ihmiset halusivat kokoajan turruttaa minut tilaan missä en ollut enää henkisesti läsnä vaan poissaoleva, huumatussa tilassa. Ei minun sisimpääni kunnolla kohdattu, kukaan ei välittänyt siitä miten minä katosin noissa aineissa yhä kauemmas. Kukaan ei välittänyt miten minä kärsin joka ilta kun otin lääkkeet, miten minä kärsin niiden haitoista. Heille tärkeintä oli vain että kehoni oli kyllästetty neurolepteillä. Kaikki näkivät vain oireiluni, ja heille olin aivoiltani sairas ja sairas-leima otsassa.

Anonyymi kirjoitti:

"pakkohoito on ihmisoikeuksien vastainen heikolle näytölle pohjautuva toimenpide, joka voi tietyissä tilanteissa täyttää kidutuksen kriteerit."
Ymmärrän täysin miksi sanotaan, että pakkohoito voi täyttää kidutuksen kriteerit. Tunsin juuri ekstrapyramidaalioireiston, väkisin ajatteluni muuttamisen jollain aineilla ja sisimpäni pakkomuuttelun huumaamalla (josta ei edes ollut hyötyä harhoihin vaan se enemmän ajoi minua yhä enemmän lukkiutuneeseen poissaolevaan tilaan) kidutuksena. Tulen aina sanomaan että tuo hoito oli kidutusta.
Mikä on parantavaa? Rakastavat välittävät ihmiset, se että joku kohtaa sisimmän ja hyväksyy sen, se että on merkitystä elämässä, se että pitää kropastaan huolta jne. Että kohtaa ihmisiä jotka kuuntelevat eivätkä he kokoajan sano että sairautesi puhuu ja sinä et siksi ole vakavastiotettava ja olet siksi kyseenalaistettava mikä on yleistä hoidossa. Toisen tyrmääminen, kyseenalaistaminen jopa haitoista puhumisen osalta.
Mikä ei ole parantavaa? Järjestelmässä toimivat kylmäkiskoiset ihmiset jotka noudattavat tarkkoja rutiineita ihmisten hoitamisessa, ihan sama mitä seurauksia siitä ihmiselle on. Muistan sen kuinka minulla oli hätä, ja nuo ihmiset halusivat kokoajan turruttaa minut tilaan missä en ollut enää henkisesti läsnä vaan poissaoleva, huumatussa tilassa. Ei minun sisimpääni kunnolla kohdattu, kukaan ei välittänyt siitä miten minä katosin noissa aineissa yhä kauemmas. Kukaan ei välittänyt miten minä kärsin joka ilta kun otin lääkkeet, miten minä kärsin niiden haitoista. Heille tärkeintä oli vain että kehoni oli kyllästetty neurolepteillä. Kaikki näkivät vain oireiluni, ja heille olin aivoiltani sairas ja sairas-leima otsassa.

Lue lisää

"Toisaalta jos miettii vaikka hyvin itsetuhoista ihmistä, joka on sekaisin, esim. psykoosissa, ja uhkaa jopa tappaa itsensä, niin onhan hänet parempi laittaa pakkohoitoon, vaikka sen joutuukin arvioimalla tekemään.
Vai pitäisikö jättää määräämättä hoitoon ja katsottava, meneekö se ja oikeasti tappaa itsensä, kun on niin uhannut ?
Sitten jälkikäteen mietitään, että olisi pitänyt huomata ja ymmärtää, ja tehdä jotain teon estämiseksi.
Ja sitten jopa pakkohoidon vastustajat voivat siitäkin valittaa, että voi kun sitä nyt ei hoidettu, niin kävi pahin mahdollinen.
Aina on jokin väärinpäin, oli se sitten miten päin tahansa."

No ei kannata ainakaan oman kokemukseni valossa uskoa siihen että tuo lääkkeillä hoito auttaa kaikkia enkä usko että nuo aineet esim vaikuttaa harhoihin, ne enemmänkin tekee välinpitämättömäksi ja tunteiltaan leikkautuneeksi, sitä pahemmin mitä isompi annos. Mikä pahinta, myös kognitiivisesti leikkautuneeksi mitä isompi annos. Jollekin se voi olla kiduttavaa tulla pakotetuksi pillereihin ja pillerit ja vieroitukset voi laukaista itsemurha-ajatuksia. Sitähän se hoito on, pillereiden syöttämistä ja säilöntää. Sairainta on se aivan ylitsevuotava usko pillereihin jossa ajatus on tämä "kokeillaan sitä tätä ja tuota ja sitähän tämä on että yrityserehdyksen kautta etsitään oikeaa lääkitystä. Ongelmaksi se tulee siinä vaiheessa jos ihminen saa huonoja lääkereaktioita ja lähteekin negatiivinen kierre niiden pillereiden kanssa liikkeelle. Tunnen oloni todella turvattomaksi siitä ajatuksesta että koskaan enää olisin osastolla juurikin siksi koska kokemukseni lääkkeistä olivat viimeisellä kerralla aivan hirvittäviä. Siis ihan kidutuksen asteella se epämiellyttävä olo mitä nahoissani tunsin kun nuo lääkkeet sotki välittäjäaineitani. Siitä seurauksena oli ekstrapyramidaalioireet, levottomat raajat, sotkeentunut uni, ja siitä jäänyt oireisto jossa hermosto oli epätasapainotilassa vieroitusten takia mutta vuosien aikana se on korjannut itseään ja uskon aivojen ja hermoston merkittävään kapasiteettiin korjata vahinkoa. Valitettavasti se ei ole rajaton, neuroplastisuudessa haittojen korjaamisen suhteen on rajansa.

Itse uskon että pillerit tekivät minulle itsemurha-ajatuksia. En ole itseasiassa koskaan tuntenut niin akuuttia tarvetta lähteä, ja samaan aikaan surua siitä että minun PITÄÄ LÄHTEÄ, kuin silloin kun olin aineissa sen jälkeen kun kävin läpi vieroituksen. Mitä olen elämästä oppinut on se, että ihmistä voi olla hankala pelastaa. Siellä osastollakin päästetään kyllä ulos, ennemmin tai myöhemmin. On myös helppo feikata, jos yhtään siihen on kapasiteettia. Itselläkin oli viittävaille että olisin siellä ulkona tehnyt itselleni jotain. Kävelin ulkona aivan karseassa olossa, jossa tuntui että hyvä kun toisinaan näin kunnolla eteeni kun katse oli niin sumuinen. Olin niin pihalla kaikissa aineissa että minulla oli hankala edes ymmärtää välillä missä olin. Löysin kuitenkin paikoille missä mietin että lähden. Joka päivä minulla oli mahdollisuus ottaa itseni päiviltä. Syy miksi olen hengissä ei liity lääkkeisiin, vaan siihen että minulla on ihmisiä ketä rakastan ja syvällä sisimmässäni en halunnut kuolla vaan minulla oli halu elää sisimmäsäni joka voitti kaiken sen tuskan mitä koin. En tehnyt pitkän tähtäimen suunnitelmia vaan elin päivän kerrallaan pahimman läpi.

Se joka haluaa lähteä, löytää kyllä keinot. Ihmistä on hankala pelastaa. Tiedän lähteneitä.

Osastojakson jälkeen olen miettinyt monella tapaa että olen nähnyt jo tämän elämän. Erilaiset terveysongelmat tekee elämästä toisinaan laadultaan heikkoa. Elämä ei tunnu enää näiden aivojen kanssa yhtä hyvältä kuin terveiden aivojen kanssa jota ei ryyditetty vuosien ainekuureilla (muistelen sitä elämää parempana), mutta näillä mennään.

Silläkin on merkitystä mitä pakkohoito on. Valitettavasti se hoito mitä tiedän sen olevan, on pahimmillaan sitä että pelkään että en henkisesti siitä enää selviäisi. En heittäisi itseäni muiden armoille koskaan enää jolla on valtaa minun yli jopa aivojeni tai ruumiini tai oikeuteni kokea tunteita turruttamatta yli. Se paikka on todella pelottava, jossa kokemuksestasi tulee kyseenalaistettava, aivoistasi pakkomuokattavat, kokemuksistasi sairaita ja vääriä ja sinusta sairaan identiteetin saava jota hoidetaan toisen standardeilla. Ymmärrän täysin kaikki kirjoitukset mitkä kritisoivat pakkohoitoa.

Anonyymi kirjoitti:

"Toisaalta jos miettii vaikka hyvin itsetuhoista ihmistä, joka on sekaisin, esim. psykoosissa, ja uhkaa jopa tappaa itsensä, niin onhan hänet parempi laittaa pakkohoitoon, vaikka sen joutuukin arvioimalla tekemään.
Vai pitäisikö jättää määräämättä hoitoon ja katsottava, meneekö se ja oikeasti tappaa itsensä, kun on niin uhannut ?
Sitten jälkikäteen mietitään, että olisi pitänyt huomata ja ymmärtää, ja tehdä jotain teon estämiseksi.
Ja sitten jopa pakkohoidon vastustajat voivat siitäkin valittaa, että voi kun sitä nyt ei hoidettu, niin kävi pahin mahdollinen.
Aina on jokin väärinpäin, oli se sitten miten päin tahansa."

No ei kannata ainakaan oman kokemukseni valossa uskoa siihen että tuo lääkkeillä hoito auttaa kaikkia enkä usko että nuo aineet esim vaikuttaa harhoihin, ne enemmänkin tekee välinpitämättömäksi ja tunteiltaan leikkautuneeksi, sitä pahemmin mitä isompi annos. Mikä pahinta, myös kognitiivisesti leikkautuneeksi mitä isompi annos. Jollekin se voi olla kiduttavaa tulla pakotetuksi pillereihin ja pillerit ja vieroitukset voi laukaista itsemurha-ajatuksia. Sitähän se hoito on, pillereiden syöttämistä ja säilöntää. Sairainta on se aivan ylitsevuotava usko pillereihin jossa ajatus on tämä "kokeillaan sitä tätä ja tuota ja sitähän tämä on että yrityserehdyksen kautta etsitään oikeaa lääkitystä. Ongelmaksi se tulee siinä vaiheessa jos ihminen saa huonoja lääkereaktioita ja lähteekin negatiivinen kierre niiden pillereiden kanssa liikkeelle. Tunnen oloni todella turvattomaksi siitä ajatuksesta että koskaan enää olisin osastolla juurikin siksi koska kokemukseni lääkkeistä olivat viimeisellä kerralla aivan hirvittäviä. Siis ihan kidutuksen asteella se epämiellyttävä olo mitä nahoissani tunsin kun nuo lääkkeet sotki välittäjäaineitani. Siitä seurauksena oli ekstrapyramidaalioireet, levottomat raajat, sotkeentunut uni, ja siitä jäänyt oireisto jossa hermosto oli epätasapainotilassa vieroitusten takia mutta vuosien aikana se on korjannut itseään ja uskon aivojen ja hermoston merkittävään kapasiteettiin korjata vahinkoa. Valitettavasti se ei ole rajaton, neuroplastisuudessa haittojen korjaamisen suhteen on rajansa.

Itse uskon että pillerit tekivät minulle itsemurha-ajatuksia. En ole itseasiassa koskaan tuntenut niin akuuttia tarvetta lähteä, ja samaan aikaan surua siitä että minun PITÄÄ LÄHTEÄ, kuin silloin kun olin aineissa sen jälkeen kun kävin läpi vieroituksen. Mitä olen elämästä oppinut on se, että ihmistä voi olla hankala pelastaa. Siellä osastollakin päästetään kyllä ulos, ennemmin tai myöhemmin. On myös helppo feikata, jos yhtään siihen on kapasiteettia. Itselläkin oli viittävaille että olisin siellä ulkona tehnyt itselleni jotain. Kävelin ulkona aivan karseassa olossa, jossa tuntui että hyvä kun toisinaan näin kunnolla eteeni kun katse oli niin sumuinen. Olin niin pihalla kaikissa aineissa että minulla oli hankala edes ymmärtää välillä missä olin. Löysin kuitenkin paikoille missä mietin että lähden. Joka päivä minulla oli mahdollisuus ottaa itseni päiviltä. Syy miksi olen hengissä ei liity lääkkeisiin, vaan siihen että minulla on ihmisiä ketä rakastan ja syvällä sisimmässäni en halunnut kuolla vaan minulla oli halu elää sisimmäsäni joka voitti kaiken sen tuskan mitä koin. En tehnyt pitkän tähtäimen suunnitelmia vaan elin päivän kerrallaan pahimman läpi.

Se joka haluaa lähteä, löytää kyllä keinot. Ihmistä on hankala pelastaa. Tiedän lähteneitä.

Osastojakson jälkeen olen miettinyt monella tapaa että olen nähnyt jo tämän elämän. Erilaiset terveysongelmat tekee elämästä toisinaan laadultaan heikkoa. Elämä ei tunnu enää näiden aivojen kanssa yhtä hyvältä kuin terveiden aivojen kanssa jota ei ryyditetty vuosien ainekuureilla (muistelen sitä elämää parempana), mutta näillä mennään.

Silläkin on merkitystä mitä pakkohoito on. Valitettavasti se hoito mitä tiedän sen olevan, on pahimmillaan sitä että pelkään että en henkisesti siitä enää selviäisi. En heittäisi itseäni muiden armoille koskaan enää jolla on valtaa minun yli jopa aivojeni tai ruumiini tai oikeuteni kokea tunteita turruttamatta yli. Se paikka on todella pelottava, jossa kokemuksestasi tulee kyseenalaistettava, aivoistasi pakkomuokattavat, kokemuksistasi sairaita ja vääriä ja sinusta sairaan identiteetin saava jota hoidetaan toisen standardeilla. Ymmärrän täysin kaikki kirjoitukset mitkä kritisoivat pakkohoitoa.

Lue lisää

Päästä irti menneestä, jos kerran nykyään voit paremmin.
Jos edelleen pyörittelee mielessään, kuinka on pakkohoidettu, kuinka on lääkitty, kohdeltu, ym., niin se sitten pyörii siellä mielessä ja pilaa tämän hetken.
Parempi kun yrittää pärjätä, tulla toimeen, sillä mitä vielä on jäljellä, ei elämää ole kuitenkaan menetetty, täällähän me vielä ollaan.
Itsekin tulin jollain tavalla lääkevastaiseksi omien kokemusteni seurauksena, mutta tunnen muutamia skitsofreenikoita, jotka sanovat, että lääkkeillä heillä pysyy harhat poissa, tai eivät koe niitä niin häiritseviksi.
En itse käyttäisi hoidosta kidutus-sanaa, koska käsitän kidutuksen jonain aivan muuna, se liittyy " pikkaisen " rankempiin tilanteisiin kuin psykiatriseen hoitoon.
Jokainen toki ajattelee, ja elää, omalla tavallaan, mutta kun/jos pääsee parempaan kuntoon, tulee ajatelleeksi asioistakin hieman eri tavalla kuin sairastaessaan. Kyllä se näkemys yleensä muuttuu avarammaksi, ja pahin negatiivisuuskin voi väistyä.

Anonyymi kirjoitti:

Päästä irti menneestä, jos kerran nykyään voit paremmin.
Jos edelleen pyörittelee mielessään, kuinka on pakkohoidettu, kuinka on lääkitty, kohdeltu, ym., niin se sitten pyörii siellä mielessä ja pilaa tämän hetken.
Parempi kun yrittää pärjätä, tulla toimeen, sillä mitä vielä on jäljellä, ei elämää ole kuitenkaan menetetty, täällähän me vielä ollaan.
Itsekin tulin jollain tavalla lääkevastaiseksi omien kokemusteni seurauksena, mutta tunnen muutamia skitsofreenikoita, jotka sanovat, että lääkkeillä heillä pysyy harhat poissa, tai eivät koe niitä niin häiritseviksi.
En itse käyttäisi hoidosta kidutus-sanaa, koska käsitän kidutuksen jonain aivan muuna, se liittyy " pikkaisen " rankempiin tilanteisiin kuin psykiatriseen hoitoon.
Jokainen toki ajattelee, ja elää, omalla tavallaan, mutta kun/jos pääsee parempaan kuntoon, tulee ajatelleeksi asioistakin hieman eri tavalla kuin sairastaessaan. Kyllä se näkemys yleensä muuttuu avarammaksi, ja pahin negatiivisuuskin voi väistyä.

Lue lisää

Itse taas koen täysin kidutukseksi sen millaista oli ekstrapyramidaalioireet, kykenemättömyys olla paikallaan kun kehoa oli pakkoliikutettava mihin yhdistyi kauhun tunteita, se totaalinen ymmärryksen puute mitä psykiatriassa sain ja vieroitus missä sain pitempiä vieroitusoireita. Se oli kidutusta ja uskoisin että se monen muunkin mielestä on kidutusta.
Oli myös kidutusta että itseltä varastettiin oma sisäinen maailma pakkoturruttaen se, tehden kaikesta sellaista että tuntui että mikään ei lääkityksissä tuntunut millekään.

Anonyymi kirjoitti:

Toisaalta jos miettii vaikka hyvin itsetuhoista ihmistä, joka on sekaisin, esim. psykoosissa, ja uhkaa jopa tappaa itsensä, niin onhan hänet parempi laittaa pakkohoitoon, vaikka sen joutuukin arvioimalla tekemään.
Vai pitäisikö jättää määräämättä hoitoon ja katsottava, meneekö se ja oikeasti tappaa itsensä, kun on niin uhannut ?
Sitten jälkikäteen mietitään, että olisi pitänyt huomata ja ymmärtää, ja tehdä jotain teon estämiseksi.
Ja sitten jopa pakkohoidon vastustajat voivat siitäkin valittaa, että voi kun sitä nyt ei hoidettu, niin kävi pahin mahdollinen.
Aina on jokin väärinpäin, oli se sitten miten päin tahansa.

Lue lisää

Itse ajattelen niin, että ihmisiä tulee kuunnella ja kohdata silloin, kun he haluavat sitä. Tappamisella uhkailu on yleensä hätähuuto. Kukaan ei pyöri ympäriinsä uhkailemassa itsensä tappamisella, jos ei halua kertoa sillä jotain. Ihminen ei yleensä halua apua, jos hän ei sitä pyydä ja silloin avun antaminen on ihan turhaa. Eri asia on sitten, että miten sitä apua antaa. Voi olla aika pelottavaa kertoa itsemurha-aikeistaan, jos uhkana on tajuttomaksi huumaaminen ja zombina kuolaaminen jossain osastolla. Ihminen joka oikeasti haluaa tappaa itsensä, ei välttämättä kerro siitä yhtään kellekään Hän vain tappaa itsensä. Suomessa tosiaan aikuinen ihminen saa vapaasti tappaa itsensä, jos et ole tästä tietoinen. Ihminen saa myös tapaa toisen ihmisen aivan vapaasti, jopa harkitusti ja suunnitelmallisesti. Mielisairaat ovat poikkeuksia, heidän ei tarvitse edes olla itsetuhoisia tai toisille vaaraksi -pakkohoitokriteerien täyttymiseen riittää hyvin epämääräinen huoli "sairauden pahentumisesta".

Tämä on poikkeus sääntöön, jota perustellaan jollain ihmeellisellä elämän suojelulla, vaikka oikeasti pakkohoitolainsäädäntö juontuu kaukaa historiasta ja perustuu lähinnä paternalismiin ja siihen, ettei materialistisessa länsimaisessa kulttuurissa osata kohdata eikä jäsentää ns.poikkeavia tajunnatiloja, vaan niitä pelätään, eikä ole taitoa eikä halua käsitellä eikä kohdata niitä. Pahimmillaan ne kieltämättä ovat hurjia tiloja, ja joskus johtavat myös ikäviin tilanteisiin, joissa ihmisen oma ja toisen ihmisen henki on vaarassa. Nämä ovat kuitenkin marginaalisia tapahtumia. Ei perhesurmia ja itsemurhia tai alkoholistien keskinäisiä kahakoita, joissa kuolee Suomessa ehkä suurin osa henkirikosten uhreista, koskaan esitetä ehkäistäväksi huumaamalla varmuuden vuoksi tajuttomaksi pari psykiatrin mielessä kohonneessa väkivaltariskissä olevaan juoppoa. Vapauden hinta on se, että ihmisellä on vapaus myös satuttaa itseään ja muita. Jos et pidä liberaalissa oikeusvaltiossa elämisestä, niin voithan muuttaa myös totalitaristisiin maihin.

Ihmiset eivät oikeasti ymmärrä, että viranomaiset joilla on valta rajoittaa toisten ihmisten vapautta, eivät oikeasti noudata mitään suurta ja mystistä ohjekirjaa, joka tekee päätöksistä yhdenmukaisia ja luotettavia. Kannattaa lukea esimerkiksi Daniel Kahnemanin ja kumppaneiden kirja Noise, joka kirjoittaa aika hyvin siitä, miten meillä on niin vankka uskomus kykyymme tehdä objektiivisia, oikeudenmukaisia ja yhdenmukaisia päätöksiä ja ennustaa tapahtumia, vaikka esimerkiksi Yhdysvalloissa jo 1970-luvulla havaittiin, että esimerkiksi rikoksista annetut rangaistukset vaihtelivat aivan holtittomasti sen mukaan, mikä sattui olemaan tuomarin mielentila juuri sinä päivänä, arvomaailma ja suhtautuminen käsiteltävään asiaan. Meillä on illuusio siitä, että ihmiset kykenevät tekemään perusteltuja ja harkittuja päätöksiä erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa rajoitetaan vakavasti ihmisten perusoikeuksia. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaan päätökset ovat sattumanvaraisia ja ainoa joka ylläpitää niiden legitimiteettiä on se, että me vahvasti kuvittelemme niillä olevan useimmiten jokin looginen ja johdonmukainen peruste. Pakkohoito mahdollistaa laajan harkintavallan lääkärille, koska pakkohoidon kriteerit ovat niin tulkinnanvaraisia ja niiden oletetaan edellyttävän jotain mystistä lääketieteellistä osaamista. Lisäksi se sopii oikein hyvin yhteen biomedikaalisen hoitoparadigman kanssa, joka perustuu ihmisen huumaamiselle, ikävien tunteiden ja kokemusten tukahduttamiselle ja sivuuttamiselle..

omia oireita, vaikka se on lääkkeiden oireita jotka voisi parantua kun aineet ajaisi alas ja kävisi läpi toipumisjakson niistä.

Onko oikein syöttää ihmisille plaseboon teholta verrattavaa ainetta jossa ei ole merkittävää oikeaa hyötyä mielialaan? Mikä siinä on niin tärkeää että ihmisen pitää saada lääkkeillä erilainen olo? Pidetään vastuuttomana olla määräämättä pillereitä mutta sitten pestään kädet täysin vastuusta jos jollekin esim puhkeaa itsemurha-ajatuksia lääkkeissä tai hän kärsii muista ongelmista aineiden seurauksena. Onko tärkeää vain "tehdä jotain" riippumatta sen pitemmän tähtäimen tuloksista kun ihminen koukutetaan aineisiin joita voi esim olla hankala purkaa ja jotka aiheuttavat kehoon kemiallisia häiriöitä?

Olen todistanut itselleni että pillerit purkamalla voi kyetä esim työelämään, voi kyetä asioihin. Kun elin neurolepteissä, kaikki tuntui vaikealta. En ymmärtänyt miten olin ikinä mihinkään kyennytkään. Tunsin että aivojeni toiminnassa on vikaa. Sain kuntoutettua aivojani aineiden jälkeen sekavuustilasta ihan tekemällä keinoja mitkä lisää aivoterveyttä, vastaamalla kehon tarpeisiin ja ihmisyyden tarpeisiin.
En usko enää psykiatrian argumentteihin aineiden tarpeellisuudesta ja kaikkivoipuudesta jotenkin tehdä ihmisestä hyvä veronmaksaja ja elää hyvää elämää (pitemmän päälle ihminen voi alkaa kamppailla kaikenmaailman lääketoleranssien, vieroitusoireiden sun muun kanssa, kyse on aina lääkkeissä näennäisestä tasapainosta joka voi horjua lääkkeeseen liittyvien ongelmien myötä milloin vain ja uskon että monen potilaan tie vie kohti disabiliteettia. Sen epätodennäköisemmin mitä hyvin heidän kehonsa kestää yhtä ainetta pitkään kohtuullisilla annoksilla ja mitä "miedompi lääke", sen parempi.

Toki meidät kriitikot on helppo vaientaa koska ihmiset ei aina saa dramaattisia haittoja vaikkei hyötyäkään merkittävästi. Koska kyse on paljon teholtaan plaseboon verrattavista aineista. Esim Zoloft tutkimuksissa ei oikeasti olla nähty mitään merkittävää hyötyä masennukseen. En usko että monen muunkaan masennuslääkkeen kohdalla on merkittävää hyötyä masennukseen. Toki jos haluaa turruttaa tunteensa, ja leikata seksuaalisuutensa ja näennäisesti luulla että lääkeriippuvuus lääkkeen aikaansaaman homeostaasin kohdalla on hyvä tapa elää, niin mikäjottei. Toki se voi olla myös olematta totta että lääke auttaa, koska fyysinen riippuvuus lääkkeeseen voi saada lääkkeen tuntumaan hyödyllisemmältä ja alun positiiviset muistot lääkkeestä. Itse muistan kun heräsin kerran tuosta horroksesta ja tajusin että minulla on täysin apaattinen ja mitäänsanomaton ankea olo. Sillä kertaa kun vieroittauduin, tunsin heränneeni vähän eloon.

Olisi niin paljon rehellisempää jos psykiatria tarkastelisi lääkkeiden toimintaa siitä näkökulmasta että ne on psykoaktiivisia aineita, joista voi olla huumeiden kaltaisesti vaikutuksia oireisiin. Ehkä jonkun saaminen nukkumaan tai rauhallisemmaksi voi olla toisinaan oikeutettua, mutta se mitä näin osastolla oli sitä että lääkkeitä kylvettiin kokoajan, todennäkisesti lisätäkseen osastotyöntekijöiden mukavaa työarkea, tarvittavia jaettiin kokoajan. Tunteet turrutettiin. Uskon vakaasti siihen että masennusta ylilääkitään nyky-yhteiskunnassamme ja kyse oli ennen huomattavasti marginaalisemmasta oireilusta jolla oli hyvä spontaani paranemisennuste. Olen kokenut vaikeita jaksoja reagointina elämään lääkkeettömänäkin, ja huomannut että ne ei kestä ikuisesti. En usko että vuosien valossa ihmistä voi lääkkeillä pelastaa itsemurhalta. Uskon että lääkkeet niiden ongelmien lisääntyessä vuosien mittaan altistavat itsemurhalle kun ihminen ajetaan kohti lääkekoukkua.

Minua ahdistaa eniten perusteet millä psykiatria promotoi lääkkeitään. Kuin aivoissani olisi ollut joku vika mitä hoidetaan. Miksi minua lääkittiin??? Mikä aivoissani oli muka vikana?. Toki oli vika, kärsin pitkäkestoisen lääkkeen vieroitusoireista. Sitä piti sitten hoitaa määräämällä yhä useampia reseptoreita sotkevia aineita.

Psykiatrian lääkkeet on sopivia osastojen sosiaaliseen kontrolliin, ihmisen tunteiden sosiaaliseen kontrolliin (mitä on sopivaa näyttää ja mitä ei yhteiskunnassa), ihmisten turruttamisessa takaisin esim epätyydyttävään työhön ja elämään. Pitemmän päälle niillä kadottaa sieluaan. Ymmärrän toki että jotkut kokee aineista hyötyä ja tasaisuutta. Itse en saanut niistä mitään tasaisuutta, vaan loppuviimeksi hätää ja enemmän tunne-elämän heittelyä.

Anonyymi kirjoitti:

omia oireita, vaikka se on lääkkeiden oireita jotka voisi parantua kun aineet ajaisi alas ja kävisi läpi toipumisjakson niistä.

Onko oikein syöttää ihmisille plaseboon teholta verrattavaa ainetta jossa ei ole merkittävää oikeaa hyötyä mielialaan? Mikä siinä on niin tärkeää että ihmisen pitää saada lääkkeillä erilainen olo? Pidetään vastuuttomana olla määräämättä pillereitä mutta sitten pestään kädet täysin vastuusta jos jollekin esim puhkeaa itsemurha-ajatuksia lääkkeissä tai hän kärsii muista ongelmista aineiden seurauksena. Onko tärkeää vain "tehdä jotain" riippumatta sen pitemmän tähtäimen tuloksista kun ihminen koukutetaan aineisiin joita voi esim olla hankala purkaa ja jotka aiheuttavat kehoon kemiallisia häiriöitä?

Olen todistanut itselleni että pillerit purkamalla voi kyetä esim työelämään, voi kyetä asioihin. Kun elin neurolepteissä, kaikki tuntui vaikealta. En ymmärtänyt miten olin ikinä mihinkään kyennytkään. Tunsin että aivojeni toiminnassa on vikaa. Sain kuntoutettua aivojani aineiden jälkeen sekavuustilasta ihan tekemällä keinoja mitkä lisää aivoterveyttä, vastaamalla kehon tarpeisiin ja ihmisyyden tarpeisiin.
En usko enää psykiatrian argumentteihin aineiden tarpeellisuudesta ja kaikkivoipuudesta jotenkin tehdä ihmisestä hyvä veronmaksaja ja elää hyvää elämää (pitemmän päälle ihminen voi alkaa kamppailla kaikenmaailman lääketoleranssien, vieroitusoireiden sun muun kanssa, kyse on aina lääkkeissä näennäisestä tasapainosta joka voi horjua lääkkeeseen liittyvien ongelmien myötä milloin vain ja uskon että monen potilaan tie vie kohti disabiliteettia. Sen epätodennäköisemmin mitä hyvin heidän kehonsa kestää yhtä ainetta pitkään kohtuullisilla annoksilla ja mitä "miedompi lääke", sen parempi.

Toki meidät kriitikot on helppo vaientaa koska ihmiset ei aina saa dramaattisia haittoja vaikkei hyötyäkään merkittävästi. Koska kyse on paljon teholtaan plaseboon verrattavista aineista. Esim Zoloft tutkimuksissa ei oikeasti olla nähty mitään merkittävää hyötyä masennukseen. En usko että monen muunkaan masennuslääkkeen kohdalla on merkittävää hyötyä masennukseen. Toki jos haluaa turruttaa tunteensa, ja leikata seksuaalisuutensa ja näennäisesti luulla että lääkeriippuvuus lääkkeen aikaansaaman homeostaasin kohdalla on hyvä tapa elää, niin mikäjottei. Toki se voi olla myös olematta totta että lääke auttaa, koska fyysinen riippuvuus lääkkeeseen voi saada lääkkeen tuntumaan hyödyllisemmältä ja alun positiiviset muistot lääkkeestä. Itse muistan kun heräsin kerran tuosta horroksesta ja tajusin että minulla on täysin apaattinen ja mitäänsanomaton ankea olo. Sillä kertaa kun vieroittauduin, tunsin heränneeni vähän eloon.

Olisi niin paljon rehellisempää jos psykiatria tarkastelisi lääkkeiden toimintaa siitä näkökulmasta että ne on psykoaktiivisia aineita, joista voi olla huumeiden kaltaisesti vaikutuksia oireisiin. Ehkä jonkun saaminen nukkumaan tai rauhallisemmaksi voi olla toisinaan oikeutettua, mutta se mitä näin osastolla oli sitä että lääkkeitä kylvettiin kokoajan, todennäkisesti lisätäkseen osastotyöntekijöiden mukavaa työarkea, tarvittavia jaettiin kokoajan. Tunteet turrutettiin. Uskon vakaasti siihen että masennusta ylilääkitään nyky-yhteiskunnassamme ja kyse oli ennen huomattavasti marginaalisemmasta oireilusta jolla oli hyvä spontaani paranemisennuste. Olen kokenut vaikeita jaksoja reagointina elämään lääkkeettömänäkin, ja huomannut että ne ei kestä ikuisesti. En usko että vuosien valossa ihmistä voi lääkkeillä pelastaa itsemurhalta. Uskon että lääkkeet niiden ongelmien lisääntyessä vuosien mittaan altistavat itsemurhalle kun ihminen ajetaan kohti lääkekoukkua.

Minua ahdistaa eniten perusteet millä psykiatria promotoi lääkkeitään. Kuin aivoissani olisi ollut joku vika mitä hoidetaan. Miksi minua lääkittiin??? Mikä aivoissani oli muka vikana?. Toki oli vika, kärsin pitkäkestoisen lääkkeen vieroitusoireista. Sitä piti sitten hoitaa määräämällä yhä useampia reseptoreita sotkevia aineita.

Psykiatrian lääkkeet on sopivia osastojen sosiaaliseen kontrolliin, ihmisen tunteiden sosiaaliseen kontrolliin (mitä on sopivaa näyttää ja mitä ei yhteiskunnassa), ihmisten turruttamisessa takaisin esim epätyydyttävään työhön ja elämään. Pitemmän päälle niillä kadottaa sieluaan. Ymmärrän toki että jotkut kokee aineista hyötyä ja tasaisuutta. Itse en saanut niistä mitään tasaisuutta, vaan loppuviimeksi hätää ja enemmän tunne-elämän heittelyä.

Lue lisää

Psykiatrian aineista psykoaktiivisina aineina on hyötyä ihmisen turruttamiseen hiljaiseksi, ja joidenkin kohdalla tämä rauhoittaminen voi auttaa, esim hetkellisesti, mutta minulle turruttaminen oli traumatisoivaa koska minua kemiallisesti sotkettiin itselleni vieraksi. Psykiatria on vääristellyt että kyse on neuroprotektiivisuudesta tai aivojen kemiallisten toiminnan tasapainottamisesta vaikka heillä puuttuu evidenssiä. Lamaannuttaminen voi estää itsemurhilta, mutta esim osastojaksojen jälkeen on piikki itsemurhissa, enkä ihmettele. Minulla oli hirveä olo kun menin aineissa kotiin, elämää oli hankala kohdata itselleen vieraana aineilla muuteltuna.

Lääkkeet puhkaisee joillekin sekavuutta ja itsemurha-ajatuksia. Koin että lääkkeet vääristi ajatusprosessejani ja vei kapasiteettia ajatella. Toisten ihmisten kohdalla siitä puhkeaa hirveä kärsimys kun välittäjäaineet sotketaan haittojen muodossa. Aivoissa mitään ei hoideta kuntoon, Ihmisten ongelmat on enemmän sovellusten kuin kovalevyn ongelmia. tunteita pitää pelätä ja ne pitää turruttaa. Epämukavat tunteet pitää turruttaa tarvittavien lääkkeiden muodossa. Ihmisen pitää kokoajan olla erkaannutettuna tunne-elämästään, mutta siinä on paradoksi. Mielestäni paremminvoiminen lähtee vain kyvystä kohdata tunteitaan ja ymmärtää niitä. Kun ihminen lähtee lääkepolulle, on helppoa että kaikki asiat elämässä tulkitaan siitä näkökulmasta että lääkkeitä pitää lisätä. Lääkkeiden lisääminen vei mielestäni kokoajan kohti enemmän tunteetonta hajaantunutta oloa, jossa olin enemmän hukassa itsestäni ja lamaantunut luonnottomalla tavalla, kohti "zombiutta". Jos se olisi edes loppunut siihen mutta sain merkittävää harmia. Enemmän lääkkeitä oli kuitenkin psykiatrin mielestä validi ratkaisu vaikken tiedä perustuiko tällainen olettamus mihinkään tieteeseen että isompi annos auttaa jos edellisestäkin on harmia.

Uskon toki että jotkut ihmisten ongelmat voi olla myös biologisia mutta en ole havainnut etteikö tähän voisi elintavoilla vaikuttaa. Psykiatrian aineilla en ole voinut korjata aivosumua, vaan esim aivoterveyden tukemisella (lääkkeiden myötä aivoni olivat sumuiset ja uskon että nuo vahingoitti minua neurologisesti). Myöskin huomaan liikkumisen ja terveellisesti ravintoaineita riittävästi syöden ja suolistoa hoitaen vaikutukset mielialaan jo viikoissa. Siinä mielessä uskon biologiaan mutta se vaatii holistisuutta ja joku psykoaktiivinen aine ei tuota aitoa terveyttä tai tue oikeasti aivoterveyttä. Huumeet on aina haitaksi ihmiselle ja aivojen ja reseptorien terveydelle pitemmän päälle.

In 2016, Norwegian former Supreme Court Judge Ketil Lund and I explained in a law journal why forced medication with neuroleptics cannot be justified because the effect is poor while the drugs have considerable harms.18 And in 2019, the Ombudsman concluded in a specific case that it violated the Psychiatry Act to use forced treatment with a neuroleptic.19 Among other things, the Ombudsman mentioned our argument that it is misleading to assert that neuroleptics can prevent relapses in a quarter of the patients, because what is called recurrence when the patients no longer receive the drug is very often withdrawal symptoms.4,6

The effects of neuroleptics and of antidepressants are so poor that they are less than the least clinically relevant effect.4,6 Electroshocks are also used as forced treatment but the effect is doubtful and temporary, which is why many shocks are usually applied, and the harms are considerable and sometimes deadly.4,6,20 It is therefore impossible to justify forced treatment with neuroleptics, antidepressants and electroshock. These treatments do not lead to substantial improvements in the condition.

In fact, drug treatment often makes matters worse. They make it more difficult for people to function, and in all countries where this relationship has been examined, the more psychiatric drugs are being used, the more people end up on disability pension for psychiatric reasons. The time trends in the individual countries are striking.21,2

Anonyymi kirjoitti:

In 2016, Norwegian former Supreme Court Judge Ketil Lund and I explained in a law journal why forced medication with neuroleptics cannot be justified because the effect is poor while the drugs have considerable harms.18 And in 2019, the Ombudsman concluded in a specific case that it violated the Psychiatry Act to use forced treatment with a neuroleptic.19 Among other things, the Ombudsman mentioned our argument that it is misleading to assert that neuroleptics can prevent relapses in a quarter of the patients, because what is called recurrence when the patients no longer receive the drug is very often withdrawal symptoms.4,6

The effects of neuroleptics and of antidepressants are so poor that they are less than the least clinically relevant effect.4,6 Electroshocks are also used as forced treatment but the effect is doubtful and temporary, which is why many shocks are usually applied, and the harms are considerable and sometimes deadly.4,6,20 It is therefore impossible to justify forced treatment with neuroleptics, antidepressants and electroshock. These treatments do not lead to substantial improvements in the condition.

In fact, drug treatment often makes matters worse. They make it more difficult for people to function, and in all countries where this relationship has been examined, the more psychiatric drugs are being used, the more people end up on disability pension for psychiatric reasons. The time trends in the individual countries are striking.21,2

Lue lisää

Kyse on siis hyvinkin heikkotasoisista lääkkeistä joissa on pahimmillaan kamalia haittoja elämänlaadulle, ja todennäköisempi työkyvyttömyyseläköityminen. Näistä lääkkeistä nousee sairaalaolosuhteissa psykiatrian mielestä hyvä hoitotapa. Potilaan kokemuksia lääkkeistä pidetään anekdootteina, mutta kun psykiatri näkee että potilaat muka toipuu lääkkeillä, se on ihan todella luotettavaa, vaikka tehossa ei ole mainittavaa hyötyä plaseboon. Tunnen täysin että lääkkeet aiheutti hankaluuksia toimia, masennuslääkkeetkin pitemmällä tähtäimellä ja isommilla annoksilla. Polyfarmasia pahiten. Se on täysin totta. Mikä pahinta, voi mennä aikaa kuntouttaa itsensä pitkäkestoisista seurauksista aineista kun koukuttaa kehonsa niihin.

Ja totta, en voi täysin tietää miten joku skitsofreenikko hyötyy niistä mutta heidänkin kannattaa toki tutustua konseptiin "physical dependence" ja "supersensitivity psychosis".
Ja tutkimuksiin joissa ihmisiä vieroitetaan miten sattuu, ihmiset kokee vieroitusoireita ja yritetään sanoa kuinka lääkkeet suojaa hyvin relapsilta.
Kun herää, ymmärtää että vain aivoterveyden tukeminen usein kuntouttaa ja tunteiden käsittely. Valitettavasti psykiatriassa tähän ei saa välttämättä lääkittynä työkaluja, koska lääkkeet haittaa aivoterveyttä. Ihmisille pitää valehdella lääkkeenkäytön syistä jotta heidät saadaan käyttämään niitä. Itse en koskaan kokenut että nuo aineet selkeytti päätä, tunsin olevani kuin jollain huonolla tripillä..

Olin kerran mukavammalla osastolla ennen kamalaa suljetun kokemustani. Olen täysin varma että psykososiaalinen tuki, lenkkini osaston ulkopuolella, ravinnosta huolehtiminen ja muu olisi auttanut minua eteenpäin. Silti psykiatriassa ei nähdä, että mistään voi olla tehoa paitsi jonkun yksittäisen välittäjäaineen veivaamisesta, usko ihmisten kapasiteettiin tehdä muutoksia tuen avulla on heikko, pelätään lääkkeettömyyttä ja uskotaan että ihmisten aivot suunnilleen hajoaa ilman näitä muutaman vuosikymmenen myynnissä olleita aineita. Tehdään lääketiedettä nääs.
Koska olen huomannut että elämäntapakeinot toimivat, ja olemassaolon tuskan kanssa pitää vain pitemmän päälle tulla sinuiksi, pidän psykiatrian hoitotapaa jossa kaikille usein pitää puskea aineita, vastuuttomana eikä mietitä mitä ihmisille käy pitemmän päälle, kun heille annetaan huono informoitu suostumus ja aineita jollain hutulla perusteltuna. Pitää vain tehdä jotain, ihan sama mitä se jotain on, ja mitä se on pitemmän päälle ratkaisuna. Toki turvallisuutta voitaisiin lisätä, mutta en tiedä onko siihen oikeasti mahdollisuuksia koska turvallisuus nivoutuu psykiatriassa fyysistä riippuvuutta puhkaiseviin aineisiin. Asenneongelma psykiatriassa voi estää informoidun suostumuksen.