Ainakin tavallaan.
Särkyneisyys on vaan inhimillistä. Merkki siitä, että on elossa.
Jos ei mikään särje sydäntä, on sekin surullista.
Toisaalta, elämään kuuluu tunteita.
Mieluummin kaikkia värejä, kuin ei oikein mitään.
Sitten erikseen väsymystä, missä ei oikein jaksa tuntea mitään. Mutta ei se poista kenestäkään sitä tuntevaa puolta. Joskus voi olla niin väsynyt, ettei edes jaksa käsittää tai ymmärtää mitä edes tuntee tai kokee.
Mutta miettinyt jo jonkin aikaa, että miksi ihminen on sellanen että se kiintyy myös siihen tavallaan että voi huonosti. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka olisi jokin vaikeampi jakso elämässä, niin vaikka loogisesti jokainen haluaa voida hyvin. Niin silti jää ikävä sitä pahaakin oloa tai vaihetta elämässä. En siis tarkoita tottumista.
Tai sopeutumista, josta olisi keinoton tai osaamato tai kyvytön etenemään elämässä eteenpäin. Vaan sitä että kiintyy niihinkin kokemuksiinsa, niin, ettei niistä haluaisi luopua. Ja ei meinaa löytää todellista halua mennä eteenpäin. Vaikka järki sanoo että kyllä.
Ehkä niissä on ymmärtänyt itsestään jotakin tärkeää ja taistellut sen puolesta.
Kokenut olevansa elossa, keskellä lähes toivottomuuttakin ja siksikin kokenut jotakin selittämätöntä ja hyvin kaunistakin.
Silloinkin kun on niiden asioiden tapahtuessa toisaalta toivonut olevansa ihan eri tilanteessa.
Jossakin ihan muualla. Ja ettei ikinä olisi joutunut edes sellaseen tilanteeseen koskaan.
Niin kuitenkin. On vaikea luopua omasta vaiheesta omassa elämässä tai oikeastaan itsessään.
Miksi se tuntuu luopumiselta itsestään?
Tätä mietin kun tässä itselläni ollut viimeisen vuoden terveyden kanssa vaikeuksia, ja nyt pitäisi alkaa fyysisesti olo olla oikeastaan parempaan päin. Mutta huomaan että olen jotenkin surullinen ja en haluaisi jättää tätä outoa vaihetta taaksenikaan.
Ei siksi etten halua voida hyvin.
Mutta koen menettäväni jotakin itsestäni.
Siinä, että menen terveenä elämässä eteenpäin.
Samalla huomaan että en oikeastaan edes haluaisi mennä eteenpäin. Vaikka järki sanoo, etten voi pötkötellä lopun elämää. Vaan pitäisi alkaa tekemään kun kerran jaksaa tai ei kohta jaksa mitään. Tiedostaa että on toimittava, tai muuten on huonossa kunnossa jos ei itseään tavallaan vaadi ja pakota toimimaan itsensä eteen ja itseään varten.
Mutta koen surua itseäni kohtaan. Pelkään menettäväni jotakin itsestäni menemällä kohti parempaa vointia.
Onko kukaan kokenut vastaavaa?
Onko tämä jotakin siirtymä vaikeutta vai jotakin mille on joku nimitys?
On normaalitila
6
147
Vastaukset
- Anonyymi
Sinä et ole selviytymisstrategiasi, mutta ne ovat silti osa sinua. Niistä luopuminen on, kuin luopuisi osasta itseä. Siitä osasta joka joskus tarvitsi sitä selviytyäkseen. Lisäksi tietysti se ristiriita kun pitäisi olla uusi strategia, eikä se ole lainkaan niin selkärangassa kuin vanha. Vaatii paljon toistoa että uusi normaalia asettuu. Kurjuushan myös itsessään addiktoi, se selittää ilmiötä myös. Ja toki on myös yksilökeskeisiä eroja, esim. Sosioekonominen luokka, joka voi tehdä tätä siirtymää helpommaksi kun ihminen on lapsesta asti koulittu saavuttamaan asioita. Vaikeampaa on, jos oravanpyörä, raha tai maine ei riitä. Täytyisi löytää jotain aatteellisempaa, ylevää. Toiset ihmiset ehkä, rakkaus, tai humanitaarinen työ, filosofia tai muu vastaava. Jotain joka täyttää tyhjän kohdan joka strategiasta luopuessa jää. Mikä on kenellekin sopiva houkutin.
Unisesti vastaan kuin hänelle 🥰🥰🥰🥰- Anonyymi
Kiitos vastauksestasi. Mutta omalla kohdallani painin hiukan erilaisissa asioissa.
Vastauksessasi saattaa kuitenkin löytyä mietittävää jonkun toisen tilanteen kannalta.
- Anonyymi
Ehkä kyse ei ole jonkin asian saavuttamisesta. Tai motivaation etsinnästä. Ehkä kyse ei ole edes itsestäni. Enhän ole menettämässä itseäni. Mutta kun luulee ja odottaa kuolevansa ja sitten saakin hyviä uutisia, kun on jo ehtinyt tavallaan hyväksyä asian. Ja koki että sai jotakin enemmän ja sitten pitäisikin uudestaan maadoittua takaisin jonnekkin minne ei oikein osaa tai halua edes palata. Elämään.
Ne syyt mitkä merkitsivät ennen. Joiden takia taisteli , niiden tilalla on rauha. Jotakin mitä en osaa selittää.
Se tuntuu siltä, kuin olisi saanut itsensä mutta sillä ei ole väliä tavallaan enää. Koska, nyt ainut liikkeelle saava energia, on siinä mitä välttämättömyyksiä odotetaan itseltäni itseni ulkopuolelta. Nekin ehtivät menettää jo otteensa, kun koin sellaista syvää rauhaa, ettei sieltä halunnut palata. Mutta nyt sitten pitäisi kuitenkin. Ehkä olen väsynyt.
Ja voi olla että olen myös muuttunut.
Ehkä on normaalia surra. Sitä.
On vaikea samaistua mihinkään. Tai oikein keneenkään. Tai osata kommunikoida.
Se on omituista. Tuntuu, että on jollainlailla tavoittamattomissa. Niin muilta, kuin itseltäänkin.
Eikä se häiritse. Mutta sen ymmärtää että sen pitäisi häiritä. Koska se on jonkinlainen välitila. Mihin ei voi jäädä. Ja se surettaa. Koska siinä tilassa ei tarvitse oikeastaan mitään. Ja se tuntuu liian hyvältä. Jotta siitä haluisi lähteä.
Ehkä odotan vielä hetken, koska uskon että jokin sysäys heittää elämässä totuttuun tapaan jotakin vastoinkäymistä tai muuta. Joka pakottaa riittävästi toimimaan. On outoa olla näin hidas. Se ei ole luonnettani yhtään. Taidan olla vain väsynyt.
Vähän liian väsynyt.- Anonyymi
Miksi tehdä mitään kun sama kaava toistuu kuitenkin, näkeehän sen. Voihan sitä räpiköidä, mutta jos vasara on tulossa kuvainnollisesti päin naamaa, niin onko siitä hyötyä. Ei tässä mitään uutta tai originellia ainakaan ole. Mutta ollut mukavaa lepäillä hetki, kauhun jälkeen taas koittaa harmaa as always. Kierto on aina sama vaikka olosuhteet muuttuu. Värit ovat niille jotka eivät ole värisokeita.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Miksi tehdä mitään kun sama kaava toistuu kuitenkin, näkeehän sen. Voihan sitä räpiköidä, mutta jos vasara on tulossa kuvainnollisesti päin naamaa, niin onko siitä hyötyä. Ei tässä mitään uutta tai originellia ainakaan ole. Mutta ollut mukavaa lepäillä hetki, kauhun jälkeen taas koittaa harmaa as always. Kierto on aina sama vaikka olosuhteet muuttuu. Värit ovat niille jotka eivät ole värisokeita.
En tiedä mistä kaavasta puhut?
Itse kirjoitin omasta tilanteestani.
Sekään ei tee hyvää, että on liian " hyvä" olla.
Ja omalla kohdallani tarkoitin ehkä jotenkin hengellisesti, sitä miten sen hyvän koin. Mistä oli ja on edelleen vaikea luopua. Tai ehkä vain pelkään menettäväni sen osan, sen kokemuksen sen tasoisesta " hengellisyyden ja rauhan " kokemisesta. Vaikkei se ehkä menekkään niin. En ole vastaavaa ennen kokenut. Niin en tiedä. Enkä tiedä oikein edes mitä se on mitä koin. Ja koen edelleen.
Kirjoitan tänne aika harvoin muutenkin. Ja nyt koitan työstää tätä. Koska suoraan sanoen se tavallaan on pelottavaa.
Että ei ole normaalia motivaatiota, toimia itsensä takia kuten pitäisi olla. Sen mukaan mikä on tervettä ja mitä omakin järki sanoo. Miten pitäisi toimia.
Se mikä tässä häiritsee. On se etten löydä mitään missä tätä voisi edes käsitellä.
Olen ottanut yhteyttä aika moneenkin tahoon. Erilaiset kristilliset sekä myös esoteerisetkin järjestöt. Tulipa maksettua jopa huuhaa kartoistakin, vaikken niihin uskokaan. Että saisin jotakin vastauksia tai edes löytyisi joku tästä aiheesta keskustelemaan kykenevä.
Aika laihoin tuloksin.
Ja sitten niille oman elämän ihmisille ei mitenkään vaan pääse läpi. Eivät kykene kuulemaan. Sanon mitä tahansa. Se ei tavoita. Ehkä ihan hyväkin toisaalta niin.
Mikään tai kenenkään vastaus ei tunnu resonoivan itselleni. Ja kaikessa näyttäisi olevan enemmän ja enemmänkin kuin puolet valhetta mukana aina.
Ei ole mielekästä ihmiselle jäädä sivustaseuraajaksi hengille.
Siltä tää tuntuu, monestikin. Se irrallisuuden kokemus, jossa vain katselee ja kokee muttei koe syytä tai henkilökohtaisuutta enää juurikaan itse omaan osallisuuteen.
Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Oikeastaan ihan toisinpäin. Välittää hyvin syvästi. Mutta ei tavalla joka auttaisi konkreettisesti itseä. Aika vaan katoaa silmänräpäyksessä. Jos muista pitää kiinni ja todella maadoittua. Samalla väsymys vaan on voimakasta, ja siinä pitäisi jaksaa taistella joka ikinen päivä ihan arkisesta omasta hyvästä, jotta jaksaisi paremmin, kuitenkin samalla ilman todellista itsestä lähtevää motivaatiota.
Tilanteeni aiheuttama eristäytyneisyyskin aiheuttaa jo omia sivuvaikutuksia sekin.
Järjellä koitan toimia. Mutta kun se järki ei ole mitään tai tuntuu jotenkin yhdentekevältä sen toisen kokemuksen rinnalla.
Vaikka tajuaa, ettei se niin mene. Eikä tähän "tilaan" voi jäädä.
Kunhan pohdin.
- Anonyymi
Olet rakastunut suruun.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Yh:n pihalla aina eri auto
Ompa jännä seurata ohiajaessa, että millainen auto on nyt erään yksinhuoltajan pihassa. Näyttääpä siellä taaskin olevan2004128- 2413304
Oulaisten vaalit, hyvä alku mutta lisää toimenpiteitä tarvitaan.
Hallituksen toimet rikollisuutta vastaan alkavat tuottaa tulosta. Puolueväriin katsomatta demokratian valtaa ja perustus12331En vittujakaan enää välitä sinusta nainen
Toivottavasti en näe sinua enää koskaan. Jos näen, niin en ole näkevinäni. Et merkitse minulle enää mitään.792245Olet minua
vanhempi, mutta se ei vaikuta tunteisiini. Tunnen enemmän kuin ystävyyttä. Olo on avuton. Ikävöin koko ajan. Yhtäkkiä va851933Exän käytös hämmentää (taas)
Osaisivatko palstan herrat kenties helpottaa tulkitsemista? Toki naispuolisetkit saavat antaa tulkinta-apua, mutta nyt k2391589- 1361236
- 481208
- 151188
- 991111